Sosiaali- ja terveysministeriössä on käynnissä kiivaalla tahdilla KASTE II:n valmistelu. Uuden hallituskauden ”Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallinen kehittämisohjelma (KASTE)” on valmis vuoden 2011 loppuun mennessä. Hallinnon läpinäkyvyyttä ja kansalaisten osallisuutta korostavana aikana peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson on kääntynyt kansan puoleen erityisellä nettikyselyllä: ”Sosiaali- ja terveyspalvelut paremmiksi. Ideoita?”
Sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelulla on aivan muodollisessa mielessä jo lähes 40 vuoden mittainen historia. Kansanterveyslaissa (1972) edellytettiin ajan hengen mukaisesti valtakunnallista suunnitelmaa julkisesta terveydenhuollosta. Asia järjestyi jo vuosille 1974-1978 kun vastaavat muutokset tehtiin myös erikoissairaanhoidon pykäliin. Jämptiin tapaan Suomessa päätettiin tehdä viisivuotissuunnitelmat joka vuosi.
Harva enää muistaa, että siihen aikaan sosiaalihuolto oli pääosin rahoituksellisesti kuntien vastuulla eikä siihen saanut valtionosuutta lainkaan. Tästä seurasi muun muassa se, että vanhainkodit (joihin ei saanut valtion rahaa) muuttuivat terveyskeskusten vuodeosastoiksi (johon saattoi saada niin paljon rahaa, että toiminta tuotti voittoa kunnille). Tämän takia piti, niin pian kuin se inhimillisesti ottaen oli mahdollista, eli kymmenessä vuodessa, tasoittaa sosiaali- ja terveydenhuollon valtionavut. VALTAVA-uudistus (valtionosuuksien tasoitus) oli merkittävä asia myös kuntoutukselle, mutta se on tässä kohdin nyt sivuseikka.
Kun valtio siirsi 1990-luvulla päätösvallan sosiaali- ja terveydenhuollosta kunnille, jäljelle jäi vain ”informaatio-ohjaus” ja vaikeasti tehtävät uudet lait. Kuntoutus jäi niistä kyllä käytännössä sivuun. Valtakunnallisia suunnitelmia (Valsu) ei kannattanut enää tehdä, joten niiden tilalle tulivat talous- ja toimintasuunnitelmat (TATO). Kun näilläkään ei kunnallisen itsehallinnon takia ollut vaikutusta Matti Vanhasen I hallitus päätti alkuvuodesta 2007) muuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuslakia niin että ”valtioneuvosto vahvistaa joka neljäs vuosi hallituksen taloutta koskevien päätösten kanssa yhteensopivan sosiaali- ja terveydenhuollon kansallisen kehittämisohjelman.”
Ensimmäinen KASTE oli peruspalveluministeri Paula Risikon vastuulla. Silloin oli muodissa tehdä otakantaa-kyselyjä kansalaisten mielipiteiden kartoittamiseksi. Viiden viikon mittainen otakantaa-kysely (5.9.-8.10.2007) alustettiin kolmella kysymyksellä:
1. Miten sinun mielestäsi voidaan estää ihmisten syrjäytymistä?
2. Kuinka sinun mielestäsi voidaan parantaa ihmisten terveyttä ja lisätä hyvinvinvointia?
3. Miten voidaan parantaa sinun ja läheistesi saamia sosiaali- ja terveyspalveluita?
Valtioneuvosto hyväksyi KASTE-ohjelman 31.1.2008 ja päätöksen mukaan ”ohjelmalla halutaan vähentää syrjäytymistä ja parantaa kuntalaisten osallisuutta, hyvinvointia ja terveyttä. Tavoitteena on myös kaventaa väestön hyvinvointi- ja terveyseroja ja alueellisia eroja.” KASTE I –kaudella valtio satsasi noin 100 miljoonaa euroa erilaisiin hankkeisiin. Vuosien 2009-2011 toimintakertomusten mukaan suoranaisesti kuntoutukseen liittyviä hankkeita on vähän. Vuonna 2008 ei ollut yhtään, vuonna 2009 hankkeessa ”Tervein mielin Pohjois-Suomessa (valtionavustus 1,910,000 €) yhtenä tavoitteena oli ”lisätä hyvinvointia, mielenterveyttä ja päihteettömyyttä edistämällä, palvelujen toimivuutta parantamalla sekä lisäämällä ja uudistamalla avohoitoa ja kuntoutusta”
Vuonna 2010 kolmessa hankkeessa oli kuntoutus mukana:
• VANHUS-KASTE II – aktiivinen ikääntyminen Itä- ja Keski-Suomessa (valtion avustus 650,000 €) sisälsi yhden teeman jonka yhtenä alakohtana oli tavoite ”uudistaa ja monipuolistaa palveluja ja tukea vahvistamalla ennakoivia ja kuntouttavia toimintamalleja”
• Toimintakykyisenä ikääntyminen – Vanhuspalveluiden palvelurakenteen ja toimintamallien kehittäminen Länsi-Suomessa 2010-2012 (valtion avustus 1,060,000 €), jonka toisessa teemassa (Rajapinta) yhtenä alakohtana oli ”Tehostaa potilaiden kuntoutumista ottamalla käyttöön hyviä käytäntöjä ja uusia menetelmiä sekä teknisiä apuvälineitä kuntouttavaan hoitotyöhön”.
• KYTKE – asiakkaan ja kodin kytkeminen sosiaali- ja terveydenhuollon saumattomaan hoito- ja palveluketjuun (valtion avustus 2,790,000 €), jonka perusteluissa todetaan, että ”Pohjois-Suomen alueella toimivassa Kytke-hankkeessa pyritään kehittämään uusia toimintatapoja asiakkaan hoitoon ja kuntoutukseen perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välisellä uudenlaisella yhteistyöllä sekä lisäämään asiakkaan kotona annetavan hoidon osuutta”, sekä että ”hankkeen aikana kehitetään perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyötä ja kumppanuutta hoito- ja palveluketjuissa, mielenterveysasiakkaiden ja aivohalvauspotilaiden hoidossa ja kuntoutuksessa sekä kehittämään saattohoitoa”.
Vuoden 2011 hankkeista vain yhdessä on kuntoutus jotenkin mukana. S.O.S. – Syrjäytyneestä osalliseksi sosiaalityön keinoin –hankkeessa (valtion avustus 1,650,000 €) yksi neljästä tavoitteesta on ”aktivoivan ja kuntouttavan sosiaalityön käytäntöjen kehittäminen määrittämällä asiakassegmentit ja niiden mukaiset tehtävä rakenteen”.
Ensimmäisessä KASTE-ohjelmassa oli omana alakohtanaan ”Autetaan vaikeasti työllistyviä kuntoutumaan”. Tässä suunnassa uuteen terveydenhuoltolakiin onkin tullut kuntien velvollisuus työttömien terveystarkastuksiin. KASTE I:stä tehdyissä kahdessa raportissa kuntoutus ei näy. Ainoastaan II väliraportissa on maininta projektista nimeltä ”Virtuaalisten kuntoutusjärjestelmien kehittäminen ja testaustoiminta kuntoutuspalvelujen tuotannon ja järjestämisen edistäjänä”. Aiheen ja todellisuuden välisestä suhteesta ei oikein osaa sanoa mitään.
KASTE II:n valmistelun tueksi rakennettu kansalaisille suunnattu verkkokysely on hyvin raakilemainen, ilmeisesti erittäin nopealla aikataululla kyhätty ”vuorovaikutteinen” systeemi. Ensin vastausaikaa annettiin 17.-28.10. väliselle ajalle, mutta sitten aikaa jatkettiin kolme päivää. Syytä voi vain arvailla. Ehkä tuli vähän mielipiteitä tai sitten ruotsinkielinen versio oli unohtunut, eikä sitä ole nytkään STM:n sivulla on ilmoitus että vastata voi myös ruotsiksi.
Kansalaisilta kysyttiin kahta asiaa:
• Miten sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut saadaan toimimaan mahdollisimman hyvin?
• Mikä on mielestäsi paras keino lisätä hyvinvointia?
Vastaaminen ja kommentointi tapahtuvat (siis vielä 2.11.2011 asti) maalitaulun sivussa annettujen vaihtoehtojen kautta. Aluksi nämä vaihtoehdot olivat ykköskysymyksen osalta
1. Ennaltaehkäisyyn panostaminen
2. Sektorirajoja pitäisi ylittää nykyistä enemmän
3. Riittävästi asennetta ja tahtoa
4. Riittävästi ammattitaitoa
5. Lähellä ihmisiä olevia palveluja + seutupalvelut
6. Painopiste sosiaalisen eriarvoisuuden vähentämiseen
7. Kannatan palvelusetelijärjestelmää
8. Keskittämällä osaamista ja työvoimaresursseja
9. On luotava järjestelmä jossa voi valita palveluntuottajan
10. Lääkitys järkeväksi
11. Subjektiivinen päivähoito-oikeus
12. Lähipalveluja tarvitaan
13. Yhteistyö kuntien välillä
14. Tulisi kehittää kuntien ja järjestöjen aitoa kumppanuutta
15. Monipuolistamalla tarjoajia
Kakkoskysymykselle oli annettu tai olivat muodostuneet jo tulleiden mielipiteiden kautta seuraavat vaihtoehdot:
1. Ihmisten oman vastuun herättely
2. Työ ja työn kunnioitus
3. Ylös, ulos ja lenkille
4. Tarjoamalla ihmisille tarpeen mukaan palveluita
5. Huomioida palveluissa aiempaa paremmin yksilöllisyys
6. Kunnioittava ensikohtaaminen
7. Varhaislapsuus ja nuoruusaikaan panostettava
8. Mahdollisuuksia
9. Toiset meistä tarvitsevat enemmän saadakseen yhtä paljon
10. Pehmeiden arvojen korostaminen
11. Liikunnan lisääminen
12. Köyhyyden poistaminen
13. Tukea lapsiperheitä riittävän ajoissa
14. Viranomaisbyrokratian vähentäminen
15. Tarjota hyvä koulutus lapsille ja nuorille
Kansalaisten mielipiteisiin voi tutustua klikkaamalla kutakin vaihtoehtoa, mutta vaihtoehdot näyttävät häviävän näkyvistä jostakin syystä, ehkä 15 suosituinta tai parasta pidetään näkyvissä. Joskus tästäkin harjoituksesta saa lukea jonkinlaisen yhteenvedon, joka tosin luvataan lähettää kaikille niistä vastaajista jotka haluavat sellaisen omaan sähköpostiinsa. Kuntoutuksesta eivät näkyvissä olleet vaihtoehdot puhu mitään eikä myöskään kansalaiskommenteissa asiasta ole mitään.
Terveydenhuoltolain periaatteellinen merkitys kuntoutukselle voidaan tiivistää Eeva Leinon (Muutos kuntoutuksessa, s. 273) sanoihin: ”Uuteen terveydenhuoltolakiin sisältyvä palvelujen yhteensovittamisen ja yhteisen suunnittelun tavoite antaa vahvan tuen kuntoutuksen alueelliselle suunnittelulle ja koordinoinnille kaikilla tasoilla”. Tähän liittyen on kuitenkin syytä kysyä, mitkä järjestelmät tulevat mukaan tähän terveydenhuoltojärjestelmän johtamaan alueelliseen suunnitteluun. Kuntoutuksen varsinainen pulma jää edelleen ratkaisematta, jos kuntasektorin ulkopuoliset järjestelmät (työ- ja elinkeinohallinto, Kela, työeläkekuntoutus, LITA-kuntoutus) ottavat erilaisen asennon suhteessa terveydenhuoltoon. Eivät kaikki hylkää yhteistyötä, mutta eivät kaikki myöskään tule siihen mukaan samalla innolla ja samanlaisin ratkaisuin. Tässä ei ole pitkällä aikavälillä mitään uutta. Vaikka työeläkelaitoksilla on paikka varattuna kuntoutuksen asiakasyhteistyöryhmissä, heitä ei ole siellä koskaan näkynyt.
Aivan samalla tavalla kuin edellä olen kahlannut läpi sosiaali- ja terveydenhuollon strategista suunnittelua kuntoutuksen aukkoja katsellen, voisi katselmuksen tehdä työurakeskustelusta aina SATA-komitean papereista alkaen viimeisimpiin lainsäädännöllisiin muutoksiin. Sielläkään ei kuntoutus näy juhlavieraiden tai pyydettyjen puheenvuorojen listalla. Ammatillisen kuntoutuksen näkökulmasta kehitys voidaan kuvata yksinkertaisesti sanomalla, että ammatillinen kuntoutus ja työurapolitiikka ohittavat lääkinnällisen kuntoutuksen ja kääntyvät terveydenhuollon yleisten toimintojen puoleen. Hoitotakuun aikarajat eivät enää riitä, vaan työeäkeyhtiöt jo spekuloivat (niin kuin aina säännöllisin väliajoin) omalla sairaanhoitojärjestelmällä. Työterveyshuollon asiantuntemus riittää, kuntoutusta ei tarvita siihen väliin eikä lisätueksi.
tiistai 1. marraskuuta 2011
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
KUNK ja KUTKE
Valtioneuvosto asetti yleisistunnossaan viime torstaina (29.9.2011) Kuntoutusasiain neuvottelukunnan seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Kovin suuria muutoksia ei KUNKin kokoonpanoon tullut, oikeastaan liian vähän, jos ottaa vakavasti ne monista suunnista nousevat kehittämistarpeet, joihin kuntoutuksen järjestelmänä ja toimintamuodoiltaan pitäisi reagoida.
Kun valtion eläkelain mukainen kuntoutus siirtyi Kevaan, oli itsestään selvää, että Valtiokonttorin edustus siirtyi Kuntien eläkevakuutuksen asiantuntijoille. Oikeastaan mitään muuta rakenteellista ei sitten tapahtunutkaan, oli sovittua rotaatiota ja ikääntymiseen, tehtävien muutoksiin organisaatioiden sisällä ja muihin ”luonnolliseen poistumaan” liittyviä syitä. Joku joka hallitsee KUTKEn jäsenluetteloa, voisi katsoa kuinka monta kutkelaista KUNKissa on. Uuden neuvottelukunnan nimilista tulee varmaankin pian hankerekisteriin. Kiireisemmät voivat katsoa nimet valtioneuvosto.fi:stä kohdasta valtioneuvoston yleisistunnon pöytäkirjat.
Jos noista pienistä henkilömuutoksista etsii jonkinlaista linjamuutosta, sellainen voisi olla sosiaalisen kuntoutuksen painoarvon aleneminen ja työterveyshuollon näkökulman korostuminen, mikä on viime aikojen politiikkapainotusten valossa ymmärrettävää, joskin hieman lyhytnäköistä.
KUNK ja KUTKE ovat saman (tapahtuma) perheen lapsia. Kuntoutusasiain neuvottelukunta perustettiin, muistaakseni, vuonna 1982 ns., VALTAVA-uudistusta (valtionosuuksien tasaus) ennakoiden vuoden 1947 alusta toimineen invalidihuoltoasiain neuvottelukunnan työn (tai aseman) jatkajaksi. Se tapahtui samalla kertaa kun valtion (sosiaalihallituksen) hallinnoima ja täysimääräisesti kustantama invalidihuollon lääkinnällinen kuntoutus ”kunnallistettiin” myös rahoituksen osalta. Siihen asti asia meni niin, että kunnat (sosiaalilautakunta) tekivät päätöksiä ja valtio maksoi. Satumainen järjestelmä. Päätökset viipyivät ja olivat kai joskus niin outoja, että monet kunnat eivät välittäneet koko invalidihuollosta.
STM:n kansliapäällikkö (silloin Kari Puro) oli KUNKin puheenjohtaja ja pari ensimmäistä vuotta sihteerinä oli Marja-Liisa Hiiva (nyk. Kotisaari) vakuutusosastolta, osa-aikaisena. Kesäkuun alusta 1984 Eeva Kuuskoski-Vikatmaan ollessa ministerinä virka kokopäiväistettiin. And the rest is history. Heidi Paatero teki pisimmän työrupeaman pääsihteerin virassa, kunnes edellisen kauden (2007-2011) alussa pääsihteerin virka lakkautettiin Heidin siirtyessä muutamaa kuukautta myöhemmin eläkkeelle.
Kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämisyhdistyksen toiminnan painopiste on lievästi, kuten yhdistyksen alkuperäinen nimi (Lääkinnällisen kuntoutuksen yhdistys) osoittaakin, terveydenhuollossa ja alkuvuosina KUTKE nähtiinkin ensi alkuun keskussairaaloiden kuntoutusyksiköiden äänenkannattajana. Joskus oli ilmassa myös annos Kela-vastaisuutta, joka oli kylvetty jo edellisellä vuosikymmenellä (1979) ns. Lepon toimikunnassa. Nämä ajatukset näyttävät toteutuvan 40 vuotta myöhemmin.
Kuntoutukseen kohdistuu nyt ja lähivuosina niin paljon odotuksia, toiveita ja vaatimuksia työurakehityksen ja kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon uusien järjestelyjen suunnasta, että KUNKin tulisi ottaa paljon nykyistä (sanotaan niin viimeisten kolme vuoden ajan) aktiivisempi ote kuntoutuksen kehittämistä koskevassa keskustelussa. Miten voidaan perustella sitä, että KUNK muuttuisi yhä äänettömämmäksi?
KUNK on julkisessa esiintymisessään ja tiedotuksessaan vetänyt yhä niukempaa linjaa. ”Sosiaalista mediaa” ei ole lainkaan, on vain muodollinen viittaus hankerekisteriin ja lisätietojen osalta Kuntoutusporttiin. Itä-Suomen sairaalapiirien pitkään ylläpitämä kunnet.fi-verkosto lopetetaan kun nimenomaan tarvittaisiin uusia koko maan kattavia tiedotuskanavia. Hämärän peittoon on jäänyt Rauno Ihalaisen ja Pekka Rissasen Kuntoutuslaitostyöryhmä 2009:n mietinnön jatkokäsittelykin, jonka KUNK aikanaan lupasi tehdä.
Muidenkin kuin KUNKin jäsenten pitäisi saada tietoa KUNKin toiminnasta mahdollisimman ajantasaisesti. Suomessa viranomaisasiakirjat ovat julkisia, ellei niitä ole määrätty salassa pidettäviksi, joten jokaisella kansalaisella on oikeus saada kopio KUNKinkin pöytäkirjoista. Tuskin monikaan niitä vaivautuu ministeriöstä pyytämään.
KUNKin kutkelaiset voisivat järjestäytyä ja laatia kuntoutuksen tiedotuksen ja vaikuttamisen strategian, johon kuuluisi yhtenä pienenä osana KUNK-asiakirjojen julkaiseminen omalla verkkosivulla. Eihän tässä ole mistään KUNKLeaksista kysymys, vaan viranomaisten velvollisuuksiin liittyvästä vapaaehtoistyöstä. Lobbaaminen ja taustavalmistelu merkittävien asioiden esille ottamiseksi on toinen yhteistyötä ja koordinaatiota edellyttävä tehtävä. On turha arvostella kuntoutusasiain neuvottelukuntaa passiivisuudesta - sellaistakin puhetta on kuultu – jos ei ole kokeillut perinteistä keinoa ”KUNK olemme me” (siis ne jotka siellä ovat).
Jos STM:n kahdesta tusinasta neuvottelukuntia etsii KUNKia lähimpänä olevaa, niin ehkä sellainen olisi Työterveyshuollon neuvottelukunta. Syntyykin sellainen tunne, että ministeriön johto on halunnut KUNKille samanlaisen aseman lainsäädännön valmistelutyössä. Työterveyshuolto on kuitenkin toimintatavoiltaan, rahoitukseltaan ja palvelumuodoiltaan paljon yksinkertaisempi kuin kuntoutus. Kuntoutusasiain neuvottelukunnalla ei viime kaudella ollut yhtään jaostoa, jollaiset muodostuivat tavaksi aiempina kausina. Työterveyshuolloin neuvottelukunnalla on samantapaiset jaostot kuin KUNKilla oli ennen. KUNK on siis muodostunut yksinkertaisemmaksi kuin se, vaikka aiheen laajuus edellyttäisi aivan muuta. Ehkä nyt käynnistyvä uusi KUNK laatii sellaisen toimintasuunnitelman, jonka puitteissa tärkeitä asioita voidaan kehitellä myös laajemman asiantuntijajoukon kanssa. Jaostoihin voi kustua myös neuvottelukunnan ulkopuolelta.
Kun valtion eläkelain mukainen kuntoutus siirtyi Kevaan, oli itsestään selvää, että Valtiokonttorin edustus siirtyi Kuntien eläkevakuutuksen asiantuntijoille. Oikeastaan mitään muuta rakenteellista ei sitten tapahtunutkaan, oli sovittua rotaatiota ja ikääntymiseen, tehtävien muutoksiin organisaatioiden sisällä ja muihin ”luonnolliseen poistumaan” liittyviä syitä. Joku joka hallitsee KUTKEn jäsenluetteloa, voisi katsoa kuinka monta kutkelaista KUNKissa on. Uuden neuvottelukunnan nimilista tulee varmaankin pian hankerekisteriin. Kiireisemmät voivat katsoa nimet valtioneuvosto.fi:stä kohdasta valtioneuvoston yleisistunnon pöytäkirjat.
Jos noista pienistä henkilömuutoksista etsii jonkinlaista linjamuutosta, sellainen voisi olla sosiaalisen kuntoutuksen painoarvon aleneminen ja työterveyshuollon näkökulman korostuminen, mikä on viime aikojen politiikkapainotusten valossa ymmärrettävää, joskin hieman lyhytnäköistä.
KUNK ja KUTKE ovat saman (tapahtuma) perheen lapsia. Kuntoutusasiain neuvottelukunta perustettiin, muistaakseni, vuonna 1982 ns., VALTAVA-uudistusta (valtionosuuksien tasaus) ennakoiden vuoden 1947 alusta toimineen invalidihuoltoasiain neuvottelukunnan työn (tai aseman) jatkajaksi. Se tapahtui samalla kertaa kun valtion (sosiaalihallituksen) hallinnoima ja täysimääräisesti kustantama invalidihuollon lääkinnällinen kuntoutus ”kunnallistettiin” myös rahoituksen osalta. Siihen asti asia meni niin, että kunnat (sosiaalilautakunta) tekivät päätöksiä ja valtio maksoi. Satumainen järjestelmä. Päätökset viipyivät ja olivat kai joskus niin outoja, että monet kunnat eivät välittäneet koko invalidihuollosta.
STM:n kansliapäällikkö (silloin Kari Puro) oli KUNKin puheenjohtaja ja pari ensimmäistä vuotta sihteerinä oli Marja-Liisa Hiiva (nyk. Kotisaari) vakuutusosastolta, osa-aikaisena. Kesäkuun alusta 1984 Eeva Kuuskoski-Vikatmaan ollessa ministerinä virka kokopäiväistettiin. And the rest is history. Heidi Paatero teki pisimmän työrupeaman pääsihteerin virassa, kunnes edellisen kauden (2007-2011) alussa pääsihteerin virka lakkautettiin Heidin siirtyessä muutamaa kuukautta myöhemmin eläkkeelle.
Kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämisyhdistyksen toiminnan painopiste on lievästi, kuten yhdistyksen alkuperäinen nimi (Lääkinnällisen kuntoutuksen yhdistys) osoittaakin, terveydenhuollossa ja alkuvuosina KUTKE nähtiinkin ensi alkuun keskussairaaloiden kuntoutusyksiköiden äänenkannattajana. Joskus oli ilmassa myös annos Kela-vastaisuutta, joka oli kylvetty jo edellisellä vuosikymmenellä (1979) ns. Lepon toimikunnassa. Nämä ajatukset näyttävät toteutuvan 40 vuotta myöhemmin.
Kuntoutukseen kohdistuu nyt ja lähivuosina niin paljon odotuksia, toiveita ja vaatimuksia työurakehityksen ja kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon uusien järjestelyjen suunnasta, että KUNKin tulisi ottaa paljon nykyistä (sanotaan niin viimeisten kolme vuoden ajan) aktiivisempi ote kuntoutuksen kehittämistä koskevassa keskustelussa. Miten voidaan perustella sitä, että KUNK muuttuisi yhä äänettömämmäksi?
KUNK on julkisessa esiintymisessään ja tiedotuksessaan vetänyt yhä niukempaa linjaa. ”Sosiaalista mediaa” ei ole lainkaan, on vain muodollinen viittaus hankerekisteriin ja lisätietojen osalta Kuntoutusporttiin. Itä-Suomen sairaalapiirien pitkään ylläpitämä kunnet.fi-verkosto lopetetaan kun nimenomaan tarvittaisiin uusia koko maan kattavia tiedotuskanavia. Hämärän peittoon on jäänyt Rauno Ihalaisen ja Pekka Rissasen Kuntoutuslaitostyöryhmä 2009:n mietinnön jatkokäsittelykin, jonka KUNK aikanaan lupasi tehdä.
Muidenkin kuin KUNKin jäsenten pitäisi saada tietoa KUNKin toiminnasta mahdollisimman ajantasaisesti. Suomessa viranomaisasiakirjat ovat julkisia, ellei niitä ole määrätty salassa pidettäviksi, joten jokaisella kansalaisella on oikeus saada kopio KUNKinkin pöytäkirjoista. Tuskin monikaan niitä vaivautuu ministeriöstä pyytämään.
KUNKin kutkelaiset voisivat järjestäytyä ja laatia kuntoutuksen tiedotuksen ja vaikuttamisen strategian, johon kuuluisi yhtenä pienenä osana KUNK-asiakirjojen julkaiseminen omalla verkkosivulla. Eihän tässä ole mistään KUNKLeaksista kysymys, vaan viranomaisten velvollisuuksiin liittyvästä vapaaehtoistyöstä. Lobbaaminen ja taustavalmistelu merkittävien asioiden esille ottamiseksi on toinen yhteistyötä ja koordinaatiota edellyttävä tehtävä. On turha arvostella kuntoutusasiain neuvottelukuntaa passiivisuudesta - sellaistakin puhetta on kuultu – jos ei ole kokeillut perinteistä keinoa ”KUNK olemme me” (siis ne jotka siellä ovat).
Jos STM:n kahdesta tusinasta neuvottelukuntia etsii KUNKia lähimpänä olevaa, niin ehkä sellainen olisi Työterveyshuollon neuvottelukunta. Syntyykin sellainen tunne, että ministeriön johto on halunnut KUNKille samanlaisen aseman lainsäädännön valmistelutyössä. Työterveyshuolto on kuitenkin toimintatavoiltaan, rahoitukseltaan ja palvelumuodoiltaan paljon yksinkertaisempi kuin kuntoutus. Kuntoutusasiain neuvottelukunnalla ei viime kaudella ollut yhtään jaostoa, jollaiset muodostuivat tavaksi aiempina kausina. Työterveyshuolloin neuvottelukunnalla on samantapaiset jaostot kuin KUNKilla oli ennen. KUNK on siis muodostunut yksinkertaisemmaksi kuin se, vaikka aiheen laajuus edellyttäisi aivan muuta. Ehkä nyt käynnistyvä uusi KUNK laatii sellaisen toimintasuunnitelman, jonka puitteissa tärkeitä asioita voidaan kehitellä myös laajemman asiantuntijajoukon kanssa. Jaostoihin voi kustua myös neuvottelukunnan ulkopuolelta.
torstai 1. syyskuuta 2011
Euroopan kuntoutuskongressi Suomeen?
Tänään (1.9.2011) kokoontuvat suomalaiset kuntoutustutkijat Tampereella valmistelemaan Suomen esitystä Euroopan kuntoutustutkimuksen 13. kongressin ohjelmaksi. Kongressit järjestetään kahden vuoden välein, ja Suomen on tarkoitus kilpailla vuoden 2015 kongressin järjestämisestä. Muitakin ehdokkaita on.
EFRR:n 3. kongressi pidettiin Suomessa vuoden 1995 toukokuun lopulla. Viimeisin 11. kuntoutuksen tutkimuskongressi oli tänä vuonna Italiassa Riva del Gardassa niin ikään toukokuussa, sitä edellinen Latvian pääkaupungissa Riiassa syyskuussa 2009. Vuoden 2009 kongressin teema oli ”Rehabilitation and Environment” ja tämän vuoden teemana ”Perspectives and Controversial Issues for Research in Rehabilitation”. Mikä olisi sopiva teema Suomen tarjoukselle, jos kilpaan aiotaan osallistua? Kaikkien aiempien kuntoutuskongressien teemat on tietysti katsottavissa läpi, mutta kun ”maailma ja kuntoutus” muuttuvat nopeasti, niillä on tuskin muuta kuin akateemista mielenkiintoa. Noloa tietysti olisi jos valittaisiin aivan sama aihe kuin joskus ennen, vai olisiko?
Yleisaihe on vain osa kongressin vetovoimaa. En tunne kongressimaailmaa laajasti, mutta eivätköhän siinä ilmene tavanomaiset sosiaaliset tekijät. On sisäpiiri, kantajoukko ja uudet tulokkaat. Kokenut ja osaava sisäpiiri, joka on kaksitasoinen – EFRR ja kansallinen tutkijoiden ydinjoukko - turvaa kongressille yleisen hyväksyttävyyden ja poistaa suunnitelmilla ja päätöksenteolla järjestäjien ylilyönnit ja riskinotot. Kantajoukko, eurooppalaiset tutkijat, takaa hyvän minimiosanoton ja on se työmuurahaisten lauma, joka ratkaisee kongressin pitkän aikavälin aseman ja tulevaisuuden. EFRR:n johto tuntee luissaan miltä kuntoutuskongressien tulevaisuus näyttää, ja itse asiassa tajuaa myös miten kuntoutuksella menee Euroopassa.
Uusien tulokkaiden riittävä virtaus on varmasti kriittisin asia, eikä tässä tarvitse kuvitella, että vanha kaarti pitäisi tiukasti asemistaan – ideologisista ja käytännöllisistä asemista – kiinni, vaan enemmänkin on kysymys kuntoutuksen tieteellisestä vetovoimasta. Onko kuntoutus sellainen ”sosiaalinen innovaatio” että se innostaa yhä uusia tutkijasukupolvia ja pitääkö ”yhteiskunta” (joka ruokkii tutkimusta) sitä yhtenä niistä ratkaisukeinoista, joilla saavutetaan kansojen riittävä onnellisuustaso, onko kuntoutukselle ”sosiaalista tilausta”.
Suomalaisilla tutkijoilla ja tutkimuslaitoksilla on varmasti niin paljon kansainvälistä kokemusta ja tietoa, että eurooppalaisen kuntoutuksen sisältö ja sisäinen syke tunnetaan. Vaikka järjestäjämaan kansallinen tilanne – kuntoutuspolitiikka tai akateeminen arvostus – eivät asiaa ratkaisisikaan, se kuitenkin tarjoaa perustan suunnittelulle ja luo sävyn valmisteluilla ja lopputulokselle.
Suomessa on nyt ollut kuntoutuksen professuuri kymmenen vuotta, ja Lapin yliopisto on tuottanut useita tohtoreita. Muillakin yliopistoilla on jo pitkä ja vahva perinne: kuntoutusalan väitöskirjoja on listattavissa satoja. Kuvittelisin, että kun mennään 1960-luvulle asti, josta löytyvät ensimmäiset kuntoutuksen väitökset, kokonaisluvuksi saadaan noin 500.
Tämän päivän – tai vuoden 2015 - tilanteessa kuntoutuksella on professuuri Lapissa ja Helsingissä vammaisprofessuuri. Akateemisen tutkimuksen ydin täytyy löytyä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tieteellisestä tutkimuksesta. Ei kai tältä osin voi muuta toivoa kuin, että ammattikorkeakoulut ja yliopistot löytäisivät kuntoutuksessa toisensa.
Akatemia antoi taannoin miljoona euroa puoleen tusinaan kuntoutushankkeita; ne ovat raportoitavassa kunnossa ennen tuota vuoden 2015 kongressia. Kelan tutkimusosasto on viime vuosina vahvistunut juuri kuntoutuksen osalta merkittävästi. Eläketurvakeskus on aina kiitettävästi mukana yhteisissä hankkeissa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Työterveyslaitos näyttäytyvät ulospäin kuntoutuksen naapureilta, joita tervehditään, mutta ei oikein tunneta. Edellisellä on vammaisuus, esteettömyys, hyvinvointipolitiikka jne. mutta ei rehellisesti ilmaistua kuntoutusta. Työterveyslaitokselle on pyritty antamaan ammatillisen kuntoutuksen kehittämisen ja hallinnoinnin yleistehtävä, mutta se näyttää katselevan aivan toisaalle. Sitä paitsi näistä valtion ”sektoritutkimuslaitoksista” ei koskaan tiedä onko niitä kohta sellaisenaan olemassakaan. Ikuisuuskysymys, mitä siirretään yliopistoille ja mikä säilyy paikallaan, odottaa vielä vastausta.
Raha-automaattiyhdistys on perinteisesti pitänyt rakoa tieteelliseen tutkimuksen suuntaan, mutta viime aikoina olen ollut huomaavinani, että tutkimuksen ja kehittämisen yhteisvaatimus on vallannut myös Rahiksen strategian. Onko vaatimus kehittämishankkeisiin liitettävästä vaikuttavuudesta ja maastouttamisesta tieteellisesti ajatellen järkev?. Joskus oli sellainenkin näkemys, että todellisia tieteellisiä löydöksiä ei voi aikatauluttaa. Ne ovat jopa vaikeampia kuin sähköisen potilastietoarkiston luominen. Vai riittääkö kuntoutukselle normaalitieteen vaatimustaso?
Euroopan unionissa ja sen liepeillä on paljon kansainvälisiä tutkimushankkeita ja erilaisia yhteenliittymiä (MURINET, ANED jne.), joista meillä yleisesti kuulaan liian vähän. Niissä toimivien suomalaisten tutkijoiden pitäisi kirjoittaa enemmän julkisuuteen.
Sitten on tuo suuri mörkö, miten Euroopalla menevät nämä vuodet, ja mitä siitä seuraa. Kuntoutuksen tutkimustarve ja sen taustalla olevat tieteet eivät paljonkaan liikahda, mutta tutkimushankkeiden ja sitä kautta tutkijoiden työmahdollisuudet voivat liikkua rajustikin. Kuka tulee rahoittamaan tai rahallisesti takaamaan Suomessa järjestettävää kongressia? Tarvitseeko se ollenkaan rahaa? Silloin vuoden 1995 kongressille antoi opetusministeriö ”tappiotakuun”, jota ei tarvittu. Tuskin OKM:llä enää sellaista käytäntöä onkaan. Niin, ja Suomessa ovat olleet eduskuntavaalit ja uusi hallitus on ehkä asetettu (asettanut itsensä) tai sitten ei. Jos kongressi saadaan ja se pidetään toukokuun lopussa
Yhtä asiaa uusi kongressi ei pysty ylittämään, voi parhaimmillaan päästä ehkä samalle tasolle. Vuoden 1995 kuntoutuskongressin aikana oli loistava sää. Kun osanottajat kuljetettiin kauppatorilta Seurasaaren laiturille ja heille tyrkättiin sampanja- tai kuohuviinilasi käteen, porukkaa ei saanut millään siitä laiturilta ravintolaan avajaisillalliselle. Toukokuun lopussa aurinkokin laskee aika myöhään.
EFRR:n 3. kongressi pidettiin Suomessa vuoden 1995 toukokuun lopulla. Viimeisin 11. kuntoutuksen tutkimuskongressi oli tänä vuonna Italiassa Riva del Gardassa niin ikään toukokuussa, sitä edellinen Latvian pääkaupungissa Riiassa syyskuussa 2009. Vuoden 2009 kongressin teema oli ”Rehabilitation and Environment” ja tämän vuoden teemana ”Perspectives and Controversial Issues for Research in Rehabilitation”. Mikä olisi sopiva teema Suomen tarjoukselle, jos kilpaan aiotaan osallistua? Kaikkien aiempien kuntoutuskongressien teemat on tietysti katsottavissa läpi, mutta kun ”maailma ja kuntoutus” muuttuvat nopeasti, niillä on tuskin muuta kuin akateemista mielenkiintoa. Noloa tietysti olisi jos valittaisiin aivan sama aihe kuin joskus ennen, vai olisiko?
Yleisaihe on vain osa kongressin vetovoimaa. En tunne kongressimaailmaa laajasti, mutta eivätköhän siinä ilmene tavanomaiset sosiaaliset tekijät. On sisäpiiri, kantajoukko ja uudet tulokkaat. Kokenut ja osaava sisäpiiri, joka on kaksitasoinen – EFRR ja kansallinen tutkijoiden ydinjoukko - turvaa kongressille yleisen hyväksyttävyyden ja poistaa suunnitelmilla ja päätöksenteolla järjestäjien ylilyönnit ja riskinotot. Kantajoukko, eurooppalaiset tutkijat, takaa hyvän minimiosanoton ja on se työmuurahaisten lauma, joka ratkaisee kongressin pitkän aikavälin aseman ja tulevaisuuden. EFRR:n johto tuntee luissaan miltä kuntoutuskongressien tulevaisuus näyttää, ja itse asiassa tajuaa myös miten kuntoutuksella menee Euroopassa.
Uusien tulokkaiden riittävä virtaus on varmasti kriittisin asia, eikä tässä tarvitse kuvitella, että vanha kaarti pitäisi tiukasti asemistaan – ideologisista ja käytännöllisistä asemista – kiinni, vaan enemmänkin on kysymys kuntoutuksen tieteellisestä vetovoimasta. Onko kuntoutus sellainen ”sosiaalinen innovaatio” että se innostaa yhä uusia tutkijasukupolvia ja pitääkö ”yhteiskunta” (joka ruokkii tutkimusta) sitä yhtenä niistä ratkaisukeinoista, joilla saavutetaan kansojen riittävä onnellisuustaso, onko kuntoutukselle ”sosiaalista tilausta”.
Suomalaisilla tutkijoilla ja tutkimuslaitoksilla on varmasti niin paljon kansainvälistä kokemusta ja tietoa, että eurooppalaisen kuntoutuksen sisältö ja sisäinen syke tunnetaan. Vaikka järjestäjämaan kansallinen tilanne – kuntoutuspolitiikka tai akateeminen arvostus – eivät asiaa ratkaisisikaan, se kuitenkin tarjoaa perustan suunnittelulle ja luo sävyn valmisteluilla ja lopputulokselle.
Suomessa on nyt ollut kuntoutuksen professuuri kymmenen vuotta, ja Lapin yliopisto on tuottanut useita tohtoreita. Muillakin yliopistoilla on jo pitkä ja vahva perinne: kuntoutusalan väitöskirjoja on listattavissa satoja. Kuvittelisin, että kun mennään 1960-luvulle asti, josta löytyvät ensimmäiset kuntoutuksen väitökset, kokonaisluvuksi saadaan noin 500.
Tämän päivän – tai vuoden 2015 - tilanteessa kuntoutuksella on professuuri Lapissa ja Helsingissä vammaisprofessuuri. Akateemisen tutkimuksen ydin täytyy löytyä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tieteellisestä tutkimuksesta. Ei kai tältä osin voi muuta toivoa kuin, että ammattikorkeakoulut ja yliopistot löytäisivät kuntoutuksessa toisensa.
Akatemia antoi taannoin miljoona euroa puoleen tusinaan kuntoutushankkeita; ne ovat raportoitavassa kunnossa ennen tuota vuoden 2015 kongressia. Kelan tutkimusosasto on viime vuosina vahvistunut juuri kuntoutuksen osalta merkittävästi. Eläketurvakeskus on aina kiitettävästi mukana yhteisissä hankkeissa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Työterveyslaitos näyttäytyvät ulospäin kuntoutuksen naapureilta, joita tervehditään, mutta ei oikein tunneta. Edellisellä on vammaisuus, esteettömyys, hyvinvointipolitiikka jne. mutta ei rehellisesti ilmaistua kuntoutusta. Työterveyslaitokselle on pyritty antamaan ammatillisen kuntoutuksen kehittämisen ja hallinnoinnin yleistehtävä, mutta se näyttää katselevan aivan toisaalle. Sitä paitsi näistä valtion ”sektoritutkimuslaitoksista” ei koskaan tiedä onko niitä kohta sellaisenaan olemassakaan. Ikuisuuskysymys, mitä siirretään yliopistoille ja mikä säilyy paikallaan, odottaa vielä vastausta.
Raha-automaattiyhdistys on perinteisesti pitänyt rakoa tieteelliseen tutkimuksen suuntaan, mutta viime aikoina olen ollut huomaavinani, että tutkimuksen ja kehittämisen yhteisvaatimus on vallannut myös Rahiksen strategian. Onko vaatimus kehittämishankkeisiin liitettävästä vaikuttavuudesta ja maastouttamisesta tieteellisesti ajatellen järkev?. Joskus oli sellainenkin näkemys, että todellisia tieteellisiä löydöksiä ei voi aikatauluttaa. Ne ovat jopa vaikeampia kuin sähköisen potilastietoarkiston luominen. Vai riittääkö kuntoutukselle normaalitieteen vaatimustaso?
Euroopan unionissa ja sen liepeillä on paljon kansainvälisiä tutkimushankkeita ja erilaisia yhteenliittymiä (MURINET, ANED jne.), joista meillä yleisesti kuulaan liian vähän. Niissä toimivien suomalaisten tutkijoiden pitäisi kirjoittaa enemmän julkisuuteen.
Sitten on tuo suuri mörkö, miten Euroopalla menevät nämä vuodet, ja mitä siitä seuraa. Kuntoutuksen tutkimustarve ja sen taustalla olevat tieteet eivät paljonkaan liikahda, mutta tutkimushankkeiden ja sitä kautta tutkijoiden työmahdollisuudet voivat liikkua rajustikin. Kuka tulee rahoittamaan tai rahallisesti takaamaan Suomessa järjestettävää kongressia? Tarvitseeko se ollenkaan rahaa? Silloin vuoden 1995 kongressille antoi opetusministeriö ”tappiotakuun”, jota ei tarvittu. Tuskin OKM:llä enää sellaista käytäntöä onkaan. Niin, ja Suomessa ovat olleet eduskuntavaalit ja uusi hallitus on ehkä asetettu (asettanut itsensä) tai sitten ei. Jos kongressi saadaan ja se pidetään toukokuun lopussa
Yhtä asiaa uusi kongressi ei pysty ylittämään, voi parhaimmillaan päästä ehkä samalle tasolle. Vuoden 1995 kuntoutuskongressin aikana oli loistava sää. Kun osanottajat kuljetettiin kauppatorilta Seurasaaren laiturille ja heille tyrkättiin sampanja- tai kuohuviinilasi käteen, porukkaa ei saanut millään siitä laiturilta ravintolaan avajaisillalliselle. Toukokuun lopussa aurinkokin laskee aika myöhään.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Oikeaa vammaistutkimusta väärässä yliopistossa
Juhannuksen alla, 22 kesäkuuta 23 vammaisjärjestöä tai vammaisia lähellä olevaa tahoa lahjoitti keskuudestaan keräämät 170,000 euroa Helsingin yliopistolle viisi vuotta kestävän vammaistutkimuksen professuurin pohjaksi. Yliopisto panee loput rahat. Vaikka lahjoittaja ei voikaan määrätä antamansa lahjoituksenkäyttö tarkoitusta, onhan opetus ja tutkimus perustuslain mukaan vapaata, ei ole epäilystäkään, että Helsingin yliopisto ei perustaisi professuuria. Yliopiston tiedotteen mukaan vammaisprofessuuri tulee valtiotieteelliseen tiedekuntaan sosiaaliteiden laitokselle.
Vammaisprofessuuri on leimallisesti Paula Risikon ajama hanke. Suunnittelu käynnistyi tammikuussa 2011 ja hyvin varmana STM tiedotti maaliskuun 11 päivänä, että ”Vammaistutkimuksen professuurin saaminen etenee”. Tiedotteen mukaan ”suunnitteluryhmässä on painotettu sitä, että painotetaan yhteiskunnan esteettömyyttä, jotta vammaiset voivat täysivaltaisia kansalaisia. Vammaistutkimuksen alaa on laajennettava kuntoutuksesta ja terveydentutkimuksesta erityisesti arjen tutkimukseen, jota tarvitaan poliittista päätöksentekoa varten.”
Vaikka lahjoittajien tarkoituksena ei olekaan ollut saada tutkimus palvelemaan niiden intressejä, asian laajakantoisuuden vuoksi on syytä kirjata muistiin myös lahjoittajat aakkosjärjestyksessä. Aivovammaliitto, Aspa palvelut, FDUV, HETA, Invalidiliitto, Invalidiliiton Asumispalvelut, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Kehitysvammaisten Tukiliitto, Kuurojen Liitto, Kuuloliitto, Kynnys, Lihastautiliitto, Näkövammaisten Keskusliitto, Otto A Malmin lahjoitusrahasto, SAMS, Selkäydinvammaiset Akson, Suomen CP-Liitto, Suomen Kuurosokeat, Suomen Polioliitto, Suomen Reumaliitto, Suomen MS-liitto, Vammaistutkimuksen seura, Vates-säätiö.
Vammaisprofessuurin tarve on löyhästi ilmaistu Suomen vammaispoliittisessa ohjelmassa. Toteutettavien toimenpiteiden (2010-2015) luettelossa on kohta 111: Vahvistetaan vammaistutkimuksen asemaa ja vammaisten ihmisten osallisuutta hankkeissa. Tavoitteena on vammaistutkimuksen sektoritutkimusohjelman käynnistäminen. Vastuuministeriö-kohdassa todetaan: Kaikki ministeriöt oman hallinnonalaansa koskevilta osin. Vammaistutkimuksen aseman vahvistaminen on VAMPOn ensivaiheen seurannan painopisteistä viimeisenä (5.): Vammaistutkimuksen aseman vahvistaminen, tietopohjan lisääminen sekä laadukkaiden ja monipuolisten menetelmien kehittäminen vammaispolitiikan toteuttamisen ja seurannan tueksi. Tässäkin kohdin tieteellinen vammaistutkimus on sivuraiteilla ja hallinnon palveluksessa.
Vahvimmin VAMPOssa todetaan professuurista näin: ”Monitieteisen vammaistutkimuksen yhdistäminen kokonaisvaltaiseksi tutkimustoiminnaksi on useamman vuoden ajan ollut esillä suomalaisten vammaistutkijoiden keskusteluissa. Se on edelleen ajankohtainen haaste. Järjestelmällisenä ja pitkäjänteisenä oman oppituolin tukema tutkimus edistäisi merkittävällä tavalla perustutkimusta. Se antaisi tukea myös vammaispolitiikan edistämiselle. Liikkeellelähtönä voisi olla monitieteisen maisteriohjelman suunnittelu ja toteuttaminen yliopistojen yhteistyönä.
Esimerkkejä monialaisesta vammaistutkimuksesta ja sen organisoinnista on saatavana erityisesti anglosaksisista maista.
Helsingin yliopistolla on ollut 370 vuotta aikaa tutkimia vammaisuutta ja vammaisten arkea. Jos, kuten WHO:n ja Maailmanpankin uusi maailmanlaajuinen vammaisraportti osoittaa, vammaisten (disabled) määrä on yksi miljardi (15 % väestöstä), hyvin monen professorin ohjelmaan olisi voinut kuuluva vammaisuuden opetus ja tutkiminen. Pikainen katsaus Fennica-tietokannan väitöskirjoihin hakuvanna ”vammaisuus” tuottaa viitisen kymmentä väitöskirjaa, joista 12 on Helsingin yliopistosta. Jos ensimmäiselle vammaisprofessuurille olisi pitänyt etsiä suotuisa maaperä, olisi pitänyt antaa rahat sinne missä niistä on pulaa sekä halua ja kykyä tutkia vammaisuutta. Valtiotieteellinen tiedekunta on sekin on ehtinyt vanhuuseläkeikään ja sen piirissä tehtävä vammaisten arjen tutkimus tuottaa vain yhä laajemman ja syvämietteisemmän marginaalin marginaalin verhon.
Varmaankin Risikon johtama epävirallinen suunnitteluryhmä on ankarasti miettinyt, mihin tuon ”vanhan miljoonan” antaa. Jos lukee VAMPOa laajemmalla otteella, parhaaksi sijoituspaikaksi vammaisprofessuurille osoittautuu Aalto-yliopisto. VAMPO käynnistysseminaarissa Paula Risikko totesi muun muassa, että ”vammaispolitiikan painopiste on siirtynyt huollosta ja hoivasta palveluihin, kuntoutuksen ja yhteiskunnan kehittämiseen design-for-all –periaatteen mukaisesti, kaikille avoimeksi.
Siellä missä VAMPOssa tieteellisestä tutkimuksesta olisi pitänyt sanoa enemmän, on opetusta koskeva kohta. Nyt löytyy vain yksi lause, jonka voi vääntää palvelemaan vammaistutkimusta: ”Tavoitteena on antaa eri aloilta valmistuville asiantuntijoille, suunnittelijoille ja kehittäjille valmiuksia edistää yhteiskunnan syrjimättömyyttä.” Tämäkin on kirjoitettu (ja ajateltu) niin, että vammaiset ovat politiikan kohde ja vammaisuutta koskeva tieto on jotakin erityistä.
Jokainen on varmaan huomannut, että globaali ajattelun on palannut 60- ja 70-luvun taitteen teemoihin. ”Kestävän kehityksen” nimikkeen alla puhutaan siitä samasta asiasta, mistä silloin esimerkiksi ”demokraattisena suunnitteluna”. Sanat ovat muuttuneet, asian ymmärrys, hieman, mutta vain hieman, syventynyt. Aalto-yliopisto (joskus ”innovaatioyliopistoksikin mainittu) on viimeisin (ehkä viimeinen) yritys pitää tieteellinen tutkimus välittömän taloudellisen ajattelun edellä. Irti siitä se ei enää koskaan pääse.
Victor Papanek kirjoitti lähes 50 vuotta sitten kirjan (itävaltalainen vaikka oli, hän vietti paljon aikaansa Pohjoismaissa) ruotsiksi Miljön och miljonerna (1970), joka ilmestyi englanniksi 1971 nimellä Design for the Real World ja suomeksi 1973 nimellä Turhaa vai tarpeellista?. Ensi marraskuun 11 päivänä pidetään Victor Papanek –säätiön perustamiskokous hänen omassa opinahjossaan Wienin taideteollisessa yliopistossa.
Kirjansa esipuheessaan hän kirjoitti: ”Muotoilusta pitää tulla uudistava, luova, tieteidenvälinen ja ihmisen todellisia tarpeita vastaava työkalu. Sen tulee suuntautua enemmän tutkimukseen, ja meidän tulee lakata saastuttamasta maailmaamme huonosti suunnitelluilla esineillä ja rakennuksilla.” Koska Papanek vietti joka vuosi kuukausia myös Suomessa opettaen, hän on kirjoittanut suomalaiseen painokseen oman esipuheen: ”eräs suomalaisen muotoilun merkittävimpiä panoksia on rehellisyys”. Volvo tilasi Papanekilta myös vammaistaksin suunnittelun.
Niin se Aalto-yliopisto? Papanek esittää suomalaisessa esipuheessa kiitoksensa Yrjö Sotamaalle (ja 20 muulle suomalaiselle kollegalle ja ystävälle). Sotamaahan keksi Aalto-yliopiston viitisen vuotta sitten. Suomalainen vammaispolitiikka (toivottavasti ei sentään yliopistollinen vammaistutkimus) on vaarassa siirtyä lyhytnäköisen palvelutuotannon ja hallinnon palvelukseen, ja siksi tutkimukselle olisi löydettävä aivan uudet lähtökohdat. Kun tuntee jonkin verran vammaisprofessuuria suunnittelemassa mukana olleiden henkilöiden filosofiaa, ei voi olla ihmettelemättä miten arki on voitu ymmärtää ”yhteiskunnallisena asemana”, jonka tutkimiseen vammaisprofessorin pitäisi keskittyä.
Vammaisprofessuuri on leimallisesti Paula Risikon ajama hanke. Suunnittelu käynnistyi tammikuussa 2011 ja hyvin varmana STM tiedotti maaliskuun 11 päivänä, että ”Vammaistutkimuksen professuurin saaminen etenee”. Tiedotteen mukaan ”suunnitteluryhmässä on painotettu sitä, että painotetaan yhteiskunnan esteettömyyttä, jotta vammaiset voivat täysivaltaisia kansalaisia. Vammaistutkimuksen alaa on laajennettava kuntoutuksesta ja terveydentutkimuksesta erityisesti arjen tutkimukseen, jota tarvitaan poliittista päätöksentekoa varten.”
Vaikka lahjoittajien tarkoituksena ei olekaan ollut saada tutkimus palvelemaan niiden intressejä, asian laajakantoisuuden vuoksi on syytä kirjata muistiin myös lahjoittajat aakkosjärjestyksessä. Aivovammaliitto, Aspa palvelut, FDUV, HETA, Invalidiliitto, Invalidiliiton Asumispalvelut, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Kehitysvammaisten Tukiliitto, Kuurojen Liitto, Kuuloliitto, Kynnys, Lihastautiliitto, Näkövammaisten Keskusliitto, Otto A Malmin lahjoitusrahasto, SAMS, Selkäydinvammaiset Akson, Suomen CP-Liitto, Suomen Kuurosokeat, Suomen Polioliitto, Suomen Reumaliitto, Suomen MS-liitto, Vammaistutkimuksen seura, Vates-säätiö.
Vammaisprofessuurin tarve on löyhästi ilmaistu Suomen vammaispoliittisessa ohjelmassa. Toteutettavien toimenpiteiden (2010-2015) luettelossa on kohta 111: Vahvistetaan vammaistutkimuksen asemaa ja vammaisten ihmisten osallisuutta hankkeissa. Tavoitteena on vammaistutkimuksen sektoritutkimusohjelman käynnistäminen. Vastuuministeriö-kohdassa todetaan: Kaikki ministeriöt oman hallinnonalaansa koskevilta osin. Vammaistutkimuksen aseman vahvistaminen on VAMPOn ensivaiheen seurannan painopisteistä viimeisenä (5.): Vammaistutkimuksen aseman vahvistaminen, tietopohjan lisääminen sekä laadukkaiden ja monipuolisten menetelmien kehittäminen vammaispolitiikan toteuttamisen ja seurannan tueksi. Tässäkin kohdin tieteellinen vammaistutkimus on sivuraiteilla ja hallinnon palveluksessa.
Vahvimmin VAMPOssa todetaan professuurista näin: ”Monitieteisen vammaistutkimuksen yhdistäminen kokonaisvaltaiseksi tutkimustoiminnaksi on useamman vuoden ajan ollut esillä suomalaisten vammaistutkijoiden keskusteluissa. Se on edelleen ajankohtainen haaste. Järjestelmällisenä ja pitkäjänteisenä oman oppituolin tukema tutkimus edistäisi merkittävällä tavalla perustutkimusta. Se antaisi tukea myös vammaispolitiikan edistämiselle. Liikkeellelähtönä voisi olla monitieteisen maisteriohjelman suunnittelu ja toteuttaminen yliopistojen yhteistyönä.
Esimerkkejä monialaisesta vammaistutkimuksesta ja sen organisoinnista on saatavana erityisesti anglosaksisista maista.
Helsingin yliopistolla on ollut 370 vuotta aikaa tutkimia vammaisuutta ja vammaisten arkea. Jos, kuten WHO:n ja Maailmanpankin uusi maailmanlaajuinen vammaisraportti osoittaa, vammaisten (disabled) määrä on yksi miljardi (15 % väestöstä), hyvin monen professorin ohjelmaan olisi voinut kuuluva vammaisuuden opetus ja tutkiminen. Pikainen katsaus Fennica-tietokannan väitöskirjoihin hakuvanna ”vammaisuus” tuottaa viitisen kymmentä väitöskirjaa, joista 12 on Helsingin yliopistosta. Jos ensimmäiselle vammaisprofessuurille olisi pitänyt etsiä suotuisa maaperä, olisi pitänyt antaa rahat sinne missä niistä on pulaa sekä halua ja kykyä tutkia vammaisuutta. Valtiotieteellinen tiedekunta on sekin on ehtinyt vanhuuseläkeikään ja sen piirissä tehtävä vammaisten arjen tutkimus tuottaa vain yhä laajemman ja syvämietteisemmän marginaalin marginaalin verhon.
Varmaankin Risikon johtama epävirallinen suunnitteluryhmä on ankarasti miettinyt, mihin tuon ”vanhan miljoonan” antaa. Jos lukee VAMPOa laajemmalla otteella, parhaaksi sijoituspaikaksi vammaisprofessuurille osoittautuu Aalto-yliopisto. VAMPO käynnistysseminaarissa Paula Risikko totesi muun muassa, että ”vammaispolitiikan painopiste on siirtynyt huollosta ja hoivasta palveluihin, kuntoutuksen ja yhteiskunnan kehittämiseen design-for-all –periaatteen mukaisesti, kaikille avoimeksi.
Siellä missä VAMPOssa tieteellisestä tutkimuksesta olisi pitänyt sanoa enemmän, on opetusta koskeva kohta. Nyt löytyy vain yksi lause, jonka voi vääntää palvelemaan vammaistutkimusta: ”Tavoitteena on antaa eri aloilta valmistuville asiantuntijoille, suunnittelijoille ja kehittäjille valmiuksia edistää yhteiskunnan syrjimättömyyttä.” Tämäkin on kirjoitettu (ja ajateltu) niin, että vammaiset ovat politiikan kohde ja vammaisuutta koskeva tieto on jotakin erityistä.
Jokainen on varmaan huomannut, että globaali ajattelun on palannut 60- ja 70-luvun taitteen teemoihin. ”Kestävän kehityksen” nimikkeen alla puhutaan siitä samasta asiasta, mistä silloin esimerkiksi ”demokraattisena suunnitteluna”. Sanat ovat muuttuneet, asian ymmärrys, hieman, mutta vain hieman, syventynyt. Aalto-yliopisto (joskus ”innovaatioyliopistoksikin mainittu) on viimeisin (ehkä viimeinen) yritys pitää tieteellinen tutkimus välittömän taloudellisen ajattelun edellä. Irti siitä se ei enää koskaan pääse.
Victor Papanek kirjoitti lähes 50 vuotta sitten kirjan (itävaltalainen vaikka oli, hän vietti paljon aikaansa Pohjoismaissa) ruotsiksi Miljön och miljonerna (1970), joka ilmestyi englanniksi 1971 nimellä Design for the Real World ja suomeksi 1973 nimellä Turhaa vai tarpeellista?. Ensi marraskuun 11 päivänä pidetään Victor Papanek –säätiön perustamiskokous hänen omassa opinahjossaan Wienin taideteollisessa yliopistossa.
Kirjansa esipuheessaan hän kirjoitti: ”Muotoilusta pitää tulla uudistava, luova, tieteidenvälinen ja ihmisen todellisia tarpeita vastaava työkalu. Sen tulee suuntautua enemmän tutkimukseen, ja meidän tulee lakata saastuttamasta maailmaamme huonosti suunnitelluilla esineillä ja rakennuksilla.” Koska Papanek vietti joka vuosi kuukausia myös Suomessa opettaen, hän on kirjoittanut suomalaiseen painokseen oman esipuheen: ”eräs suomalaisen muotoilun merkittävimpiä panoksia on rehellisyys”. Volvo tilasi Papanekilta myös vammaistaksin suunnittelun.
Niin se Aalto-yliopisto? Papanek esittää suomalaisessa esipuheessa kiitoksensa Yrjö Sotamaalle (ja 20 muulle suomalaiselle kollegalle ja ystävälle). Sotamaahan keksi Aalto-yliopiston viitisen vuotta sitten. Suomalainen vammaispolitiikka (toivottavasti ei sentään yliopistollinen vammaistutkimus) on vaarassa siirtyä lyhytnäköisen palvelutuotannon ja hallinnon palvelukseen, ja siksi tutkimukselle olisi löydettävä aivan uudet lähtökohdat. Kun tuntee jonkin verran vammaisprofessuuria suunnittelemassa mukana olleiden henkilöiden filosofiaa, ei voi olla ihmettelemättä miten arki on voitu ymmärtää ”yhteiskunnallisena asemana”, jonka tutkimiseen vammaisprofessorin pitäisi keskittyä.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Hallitusohjelma aktivoitava kuntoutuksen käyttöön
Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma valmistui täsmälleen kaksi kuukautta eduskuntavaalien jälkeen. Tuloksena oli nykyoloissa normaalikokoinen paperi – 80 sivua varsinaista tekstiä ja kymmenkunta sivua liitteitä. Ohjelman pituutta ei tarvitse selitellä hallituspuolueiden lukumäärällä tai niiden suurilla aatteellisilla eroilla. Näistä ja mahdollisesti päätöksenteon pakkautumisesta viime päiviin ja jopa tunteihin on ehkä aiheutunut hieman tavallista enemmän sitoumusten ylimalkaisuutta.
Vaikka ohjelmaa (tai neuvottelutulosta hallitusohjelmasta) on jo arvioitu lukemattomissa kirjoituksissa ja kommenteissa, kuntoutuksesta tai vammaispalveluista en ole nähnyt ohjelma-analyysia. Sellaisessa voisi ottaa lähtökohdaksi ne sopimukset jotka hallituspuolueet näyttävät tehneen kuntoutus- ja vammaisasioissa, ja valmistautua yksilöimään yleisluonteisiksi jäänet vihjeet ja merkit konkreettisiksi hankkeiksi, joihin hallitus ohjelmassaan kutsuu kaikkia kansalaisia, järjestöjä ja asiantuntijoita. Tätä kutsua ei voi olla kuulematta, kun elinympäristömme neljän seuraavan vuoden ajan on ”avoin, oikeudenmukainen ja rohkea Suomi”.
Hallitusohjelmassa on kolme esitystasoa:
1. yhden sivun tiivistelmä, otsikkona ”Avoin, oikeudenmukainen ja rohkea Suomi”, jossa yhdellä lyhyellä kappaleella luonnehditaan ohjelman ydinkohdat
2. kaksisivuinen ”hallituksen painopistealueet”, joka jakautuu kolmeen alakohtaan: 1. köyhyyden. eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentäminen, 2. julkisen talouden vakauttaminen, 3. kestävän talouskasvun, työllisyyden ja kilpailukyvyn vahvistaminen
3. kymmenkohtainen varsinainen sisältö-ohjelma talouspolitiikasta omistajapolitiikkaan (raha on kaiken a ja o).
Useimmat kuntoutusasiat löytyvät kahdesta luvusta: 6. Elinkeino-, työllisyys-ja innovaatiopolitiikka ja 7. Hyvinvointipolitiikka. Vammaispolitiikkaa on lisäksi luvussa 4. Oikeuspolitiikka, sisäinen turvallisuus ja maahanmuutto.
Useamman lukemisen jälkeen (erikoista ajankäyttöä!) paljastuu, että terveydestä (tai sairaudesta) sellaisenaan ei puhuta juuri lainkaan. Jos sana terveys (joka tarkoittaa nykykielessä sairautta) mainitaan, sen kylkeen on liimattu sana hyvinvointi, siis ”terveys ja hyvinvointi”. Mistä tämä johtuu? Selityksiä voi olla monta: toukokuun alussa tuli voimaan uusi terveydenhuoltolaki, ja vaikka se onkin edellisen hallituksen aikaansaannoksia, terveydenhuolto on kunnossa eikä ole enää hallituksen päänsärky, mutta terveyserot ovat. Päättelynä aika absurdi. Toinen selitys voisi olla, että sairaudet osataan hoitaa, mutta toimintakykyisyyttä ja onnellisuutta ei. Yhtä hullua. Ehkä selitys on siinä, että kukaan ei halua asettaa kyseenalaiseksi sairauksien hyvää hoitoa tai asettaa esteitä lääketieteen jatkuvalle kehitykselle, ja sairaudet ja niiden hoitaminen (kuntoutuksineen) on piilotettu kuntauudistukseen, vanhuslain säätämiseen, aluepolitiikkaan yms. yms. Onhan siellä Käyvän hoidon (ja siten myös näyttöön perustuvan terveydenhuollon) vakiinnuttaminen, on työterveyshuollon maksuperiaatteiden säilyttäminen ennallaan ja monta muuta periaatteellista asiaa. Erikoista on se, että kun terveyserojen vähentämiseen vannotaan, niin konkreettisesti kerrotaan aivan omassa kappaleessa, että terveyden edistämisen määrärahoja vähennetään 2 miljoonaa euroa.
Kuntoutus-sana mainitaan hallitusohjelmassa 29 kertaa, samoin vammaisuus 29 kertaa, joten kaikesta asiaan liittyvästä ei voi sanoa kaikkea. Ehkä seuraavat kaksi kappaletta, ensimmäinen jaksosta ”Palvelujen kehittäminen” ja toinen jaksosta ”Työeläkejärjestelmän ja työterveyshuollon kehittäminen” osoittavat hallituksen kuntoutuspolitiikan ytimen, kun muistaa että terveydenhuollon osuus, eli ”lääkinnällinen kuntoutus” jää epäsuorien mainintojen varaan:
Ensiksí: ”Parannetaan monialaisen kuntoutuksen (mm. ammatillinen, sosiaalinen ja lääkinnällinen) asiakaslähtöisyyttä. Selkeytetään kuntoutuksen järjestämis- ja rahoitusvastuita sekä kuntoutusprosessia kuntoutujan näkökulmasta. Laaditaan selvitys monialaisesta kuntoutuksesta.”
Toiseksi: ”Kuntoutuksen onnistumisen parantamiseksi varmistetaan oikea-aikaisen ja viivytyksettömän kuntoutuksen toteutuminen. Erityishuomio suunnataan varhaisvaiheen ennakoivan kuntoutustarpeen tunnistamiseen. Kuntoutus otetaan osaksi hoito- ja työhönpaluuprosessia. Vahvistetaan ja selkiytetään työterveyshuollon, perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja kuntoutuksen yhteistyötä työntekijän työkyvyn tukemisessa.”
Mistä näihin ympäripyöreisiin teksteihin saa lihaa luiden ympärille. Edellinen on ikivanha yleisluonteinen näkemys kuntoutuksesta ja sen ongelmista. Jälkimmäisen takana ovat viime keväänä valmistuneet Työterveyshuolto- ja Työhyvinvointityöryhmien ehdotukset. Ne puolestaan ovat ne SATA-komitean ajatukset jotka ovat läpäisseet erilaiset kolmikantaiset tulkinnat eläke- ja työelämäpoliittisissa ryhmissä (Jukka Rantalan ja Jukka Ahtelan ryhmät) ja konkretisoituneet myöhemmin Vesa Rantahalvarin ja Eeva Kuuskosken työryhmissä. Selkeä ja aktiivista osallistumista kuntoutusalan toimijoilta edellyttävä päätös on monialaista kuntoutusta koskeva selvitys, jonka raamit on sitten tehtävä tarpeeksi yksiselitteisiksi.
Kuntoutusta koskevat kohdat ovat vammaispolitiikkaa laajemmin siroteltu ohjelman eri puolille. Siinä mielessä voisi ajatella, että tulevaisuudessa häämöttäisi ”kuntoutus kaikissa politiikoissa”. Väitän kuitenkin, että hajasijoitus on tulosta kokonaisnäkemyksen puutteesta ja siitä, että ohjelman eri osia on kirjoitettu erilaiset ajatukset mielessä. Sari Miettisen Tampereen yliopistossa heinäkuun 1 päivänä puolustama väitöskirja ”Muutoksen mahdollisuus Suomen kuntoutusjärjestelmässä” pohdiskelee muuttumattoman muutosta. Toivottavasti sen tiimoilta syntyy keskustelua. Onko valtio kuntoutuksen osalta vailla absoluuttista suvereniteettia?
Vammaispolitiikan kannanotot esitetään ohjelmassa keskitetysti, niitä on myös oikeusministeriön (ja sisäasiainministeriön) alueella ihmisoikeus-, yhdenvertaisuus- ja syrjintäkysymyksissä. Tiukkaan pakattu osa on saanut oman alaotsikon, ”Vammaisten palvelut”, ja se kuuluu näin:
”Jatketaan vammaispoliittisen ohjelman (VAMPO) toimeenpanoa. Erityisinä kohteina ovat säädösmuutosten valmistelu ja voimaan saattaminen YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen ratifioimiseksi, vammaisten työllistymisen edistäminen, esteettömyyden lisääminen sekä vammaistutkimuksen vahvistaminen.
Varmistetaan vammaisten lakisääteisen henkilökohtaisen avun kattavuutta. Lisätään kotipalvelujen saatavuutta. Tehdään kokonaisselvitys vammaisten apuvälinepalveluista mukaan lukien auton hankintajärjestelmä ja avustajakoirat. Samassa yhteydessä arvioidaan invalidivähennyksen asema verotuksessa.
Vammaislainsäädännön uudistamista jatketaan osana sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudistusta. Tavoitteena on, että vammaisten henkilöiden tarvitsemista erityispalveluista säädetään uudistetussa erityislaissa, joka koskee yhdenvertaisesti kaikkia vammaisryhmiä.
Jatketaan meneillään olevaa kehitysvammahuollon rakenne muutosta ja kehitetään palveluja, jotka mahdollistavat myös vaikeimmin vammaisten henkilöiden asumisen lähiyhteisössä. Kehitysvammalaitosten osuutta pitkäaikaisena asumisympäristönä vähennetään edelleen kohdistamalla nämä erittäin vaativaa hoivaa ja hoitoa tarvitseville kehitysvammaisille.”
Kuntoutusjärjestelmän kehityksen kannalta suuri julkilausumaton kysymys on Kelan asema. Yleispoliittisesti Jyrki Kataisen hallitus on selvästi Kela-negatiivinen (kokoomus ja demarit eivät ole koskaan tykänneet tai välittäneet Kelasta), mille asenteelle voi löytää näyttöä muutamista hallitusohjelman kohdista. Kelan puolelta on tätä asennemuutosta herätty jo vastustamaan esimerkiksi sairausvakuutusta puolustavilla kannanotoilla. Yksi kohta, joka tarjoaa mahdollisuuksia tulkintoihin on kohdan ”Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen ja palvelujen tuottaminen”: ”Kunnallista terveyspalvelujärjestelmää ja sairausvakuutusjärjestelmää yhteen sovitetaan monikanavaisen rahoitusjärjestelmän ongelmien vähentämiseksi.” Jos STM:ssä ja THL:ssä kritikoidaan ”monikanavaisuutta”, niin Kelassa siinä ei nähdä mitään pahaa, päinvastoin.
Toisaalta Kela ei omasta puolestaan ole ollut kovinkaan aktiivinen kehittämään kuntoutuksen yhteistyötä kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa. Usein kuntoutusjärjestelmän tutkimuksissa unohdetaan se, että Kelalta on kielletty kuntoutuspalvelujen ”ostaminen” sellaiselta palveluntuottajalta joka saa toimintaansa valtionosuutta. Tähän kohtaan näyttävät liittyvän monet uuden hallitusohjelman kannanotot. Siinä missä SATA-komitean aikoihin esitettiin yhden luukun periaatetta palvelujen aikaistamiseen ja selkeyttämiseen sekä kustannusten regressijärjestelmää kuntoutuksen rahoitukseen, hallitusohjelma tyytyy toteamaan todella arvoitukselliseen tapaan: ”Tehostetaan terveydenhuollon, sosiaalivakuutuksen ja kuntoutuksen eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja raportointia niin, että muodostetaan asiakkaiden kannalta tavoitteelliset ja toiminnalliset hoito- ja palveluketjut, joiden kokonaiskustannukset ovat järjestämisvastuussa olevilla tahoilla hallinnassa. Näin parannetaan rahoituksen läpinäkyvyyttä ja voidaan seurata myös eri toimintojen sekä niistä muodostuvan kokonaisuuden vaikuttavuutta.” Kun tämä lupaus on moniselitteinen, niin hallitusohjelma päättää, että ”asiaa selvitetään työryhmässä.”
Toinen Kelan ja muiden viranomaisten (kunta ja työ- ja elinkeinohallinto) yhteistyön kehittymistä edellyttävä kohta on jaksossa ”Kuntakokeilulla vähennetään pitkäaikaistyöttömyyttä”, jonka mukaan ”Työ- ja elinkeinotoimistojen, Kelan ja kuntien yhteinen työvoiman palvelukeskusten toimintamalli ulotetaan koko maahan. Palvelukeskusten toimintamallista säädetään lailla ja niiden rahoitus turvataan.” Annika Vormisto-Äikäs on Turun ammattikorkeakoulun opinnäytetyössään (Yhtenä kolmesta – Kelan toiminta työvoiman palvelukeskuksessa, 2010) osoittanut Kelan nykyisen (vuodesta 2002 lähtien) TYP-osallistumisen muotojen suuren vaihteluskaalan. Tutkimuksen tekohetkellä, mikä on hyvin lähellä tätä päivää, vain neljässä palvelukeskuksessa (yhteensä niitä on 40) työskentelee Kelan toimihenkilö kokopäiväisesti. Hekin tekevät sen ohella muutakin Kela-työtä. Tutkimus osoittaa myös sen, että mitä pienempi (tai jopa olematon) Kelan panostus on, sitä tyytymättömämpiä toiset ovat yhteistyöhön. On odotettavissa että silloin kun edellä mainittu valtakunnallistaminen tapahtuu, Kelan osuuden tulee vakiintua jollekin tasolle ja toimintamuodolle tulevat yhtenäiset säännöt ja laatustandardit.
Kolmas Kelan ja kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon liittymäkohdista on ilmaistu näin: ”Sovitetaan yhteen Kansaneläkelaitoksen järjestämä ja rahoittama psykoterapia ja kuntoutus muuhun julkiseen palvelukokonaisuuteen. Selkeytetään lääkinnällisen kuntoutuksen työnjakoa ja yhteistyötä erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja Kansaneläkelaitoksen kanssa.” Tämän tekstikohdan tulkitseminen on vaikeaa. Ei kai ole mahdollista, että tekstin kirjoittaja ei ole huomannut, että Kelan kuntoutuspsykoterapiasta tuli laki ja asetus voimaan jo vuoden vaihteessa. Olisi aika outoa, jos jo nyt tiedettäisiin muutostarpeet, kun toiminta on vasta opettelun asteella. Kun sitten sanotaan, että psykoterapia ja kuntoutus, niin mitä tarkoittaa ”kuntoutus” jota pitäisi suhteuttaa muuhun palvelukokonaisuuteen, ellei sitten aivan yleistä voivottelua kuntoutusjärjestelmän käsittämättömyydestä.
Vanhoista Ahtelan työryhmän ehdotuksista mukaan ovat päässeet muun muassa työterveyshuollon lausunnon asettaminen sv-päivärahamaksuehdoksi 90 sairauspäivän jälkeen. Ehto vesittyy kuitenkin pahasti sillä, että maksamista ei keskeytetä, jos työntekijä itse ei ole ollut syypää viivästymiseen vaan lausuntoa ei ole tullut, kun työterveyshuolto ei ole ehtinyt sitä kirjoittaa. Valtakunnallinen työhyvinvoinnin kehittäminen turvataan verkostomallilla ja apua siihen saadaan Työturvallisuuskeskukselta jne. jne. Edelleen muistetaan tuo kummajainen työeläkelaitosten tarjoamat työhyvinvointipalvelut: ”Selvitetään työeläkelaitosten työhyvinvointitoiminnan sääntelyn ja siihen liittyvien rahoitusmallien kehittämistarpeet työhyvinvointipalvelujen läpinäkyvyyden parantamiseksi ja työeläkevakuuttajien välisen kilpailun tervehdyttämiseksi…” Jotain tolkkua kilpailussakin eikä mitä tahansa pidä tehdä työurien pidentämiseksi. Tämän jatkoksi hallitusohjelma paljastaa suomalaisen työeläkepolitiikan kovan todellisuuden: ”Työeläkejärjestelmää koskevan lainsäädännön valmistelu keskitetään sosiaali- ja terveysministeriöön.” Ei tässä kehtaa edes kysyä, missä jos ei siellä, lait tähän asti sitten on valmisteltu? Perustuslain 68 §:n mukaan ”kukin ministeriö vastaa toimialallaan valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelusta ja hallinnon asianmukaisesta toiminnasta.”
Jyrki Kataisen hallitus pyytää jo etukäteen anteeksi hävyttömyyttään: ”Lainvalmistelun keskittämisellä ei tavoitella muutoksia julkisen ja yksityisen sektorin työeläketurvan toimeenpanomalleihin, rahoitukseen, sijoitustoimintaan ja muihin vastaaviin seikkoihin.” Kuntoutusjärjestelmän pysähtyneisyys voidaankin johtaa siitä, että hallituksella ei ole kunnollista otetta kuntoutuksen lainvalmistelusta.
Puhtaasti kuntoutuksen – ei niinkään työllistymisen – näkökulmasta työ- ja elinkeinohallinnon vähäinen osuus ohjelmassa pistää silmään samaan tapaan kuin lääkinnällisen kuntoutuksen saaman huomion puute. TEM on sitoutunut vahvasti yritysten palvelujen suuntaan. Asiakassegmenteistä tai ammatillisesta kuntoutuksesta ei puhuta mitään. Ammatinvalinnanohjauksen ja urapalvelujen (jotka ovat kaikille tarkoitettuja yleisiä palveluja) luvataan jatkuvan, työvoimapalveluille tehdään laatukriteerit, osatyökykyisiä luvataan tukea, äärimmilleen pysyvällä palkkatuella, ja palkkatukea säätelevää de minimis- (vähäpätöinen tuki) rajaa nostetaan. Samoin työttömien työkyvyn arviontiin luvataan tarvittavat rahat. Ei sille mitään voi, mutta ohjelman näitä kohtia lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että vammaiset henkilöt halutaan pois valtion niskoilta kuntiin.
Eduskunta käsitteli Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmaa, keskustellen siitä tiistaina 28.6. ja keskiviikkona 29.6. Hallitusohjelmasta käytettiin tiistaina 162 puheenvuoroa ja keskiviikkona 223 puheenvuoroa. Sanoja eduskunnan pöytäkirjaan tuli aiheesta 109,428, kuntoutus mainittiin näissä puheenvuoroissa 18 kertaa, vammaisuus 8 kertaa ja vertailun vuoksi sana ”syrjäytyminen” 75 kertaa, vaikka se esiintyi hallitusohjelmassa harvemmin kuin kuntoutus tai vammaisuus, vain 21 kertaa. Tarvitaanko parempaa todistusta siitä, että kuntoutus ja vammaisuus eivät ole tärkeä hyvinvointipoliittinen asia.
Hallituksen muodostamisen ja hallitusohjelman tarkastelun ohessa on usein sanottu, että ohjelma ei ole niin tärkeä kuin budjetti. Uuden hallituksen sormiharjoitteluna tiistaina ohjelmakeskustelun jälkeen käsiteltiin vuoden toista ja Kataisen hallituksen ensimmäistä lisäbudjettia, jolla nuorten ja pitkäaikaistyöttömien palveluihin annettiin 28 milj. euroa, muuten täsmälleen yksi promille siitä säästöstä, joka kreikkalaisilla on edessä omien hyvinvointipalvelujensa osalta.
Lisämääräraha jakautui näin:
• Työvoimapoliittinen aikuiskoulutus 8,800,000 euroa, josta
o ammatilliseen koulutukseen 7,540,000 euroa
o valmentavaan koulutukseen 1,260,000 euroa
• Työllistäminen 19,200,000 euroa, josta
o palkkatukeen yksityiselle sektorille 12,000,000 euroa
o palkkatukeen kunnille ja kuntayhtymille 3,900,000 euroa
o palkkatukeen valtiolle 1,580,000 euroa
o starttirahaan 1,570,000 euroa
o osa-aikalisään 150,000 euroa.
Palvelujen piiriin tulee arviolta 3,700 uutta henkilöä.
Vaikka ohjelmaa (tai neuvottelutulosta hallitusohjelmasta) on jo arvioitu lukemattomissa kirjoituksissa ja kommenteissa, kuntoutuksesta tai vammaispalveluista en ole nähnyt ohjelma-analyysia. Sellaisessa voisi ottaa lähtökohdaksi ne sopimukset jotka hallituspuolueet näyttävät tehneen kuntoutus- ja vammaisasioissa, ja valmistautua yksilöimään yleisluonteisiksi jäänet vihjeet ja merkit konkreettisiksi hankkeiksi, joihin hallitus ohjelmassaan kutsuu kaikkia kansalaisia, järjestöjä ja asiantuntijoita. Tätä kutsua ei voi olla kuulematta, kun elinympäristömme neljän seuraavan vuoden ajan on ”avoin, oikeudenmukainen ja rohkea Suomi”.
Hallitusohjelmassa on kolme esitystasoa:
1. yhden sivun tiivistelmä, otsikkona ”Avoin, oikeudenmukainen ja rohkea Suomi”, jossa yhdellä lyhyellä kappaleella luonnehditaan ohjelman ydinkohdat
2. kaksisivuinen ”hallituksen painopistealueet”, joka jakautuu kolmeen alakohtaan: 1. köyhyyden. eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentäminen, 2. julkisen talouden vakauttaminen, 3. kestävän talouskasvun, työllisyyden ja kilpailukyvyn vahvistaminen
3. kymmenkohtainen varsinainen sisältö-ohjelma talouspolitiikasta omistajapolitiikkaan (raha on kaiken a ja o).
Useimmat kuntoutusasiat löytyvät kahdesta luvusta: 6. Elinkeino-, työllisyys-ja innovaatiopolitiikka ja 7. Hyvinvointipolitiikka. Vammaispolitiikkaa on lisäksi luvussa 4. Oikeuspolitiikka, sisäinen turvallisuus ja maahanmuutto.
Useamman lukemisen jälkeen (erikoista ajankäyttöä!) paljastuu, että terveydestä (tai sairaudesta) sellaisenaan ei puhuta juuri lainkaan. Jos sana terveys (joka tarkoittaa nykykielessä sairautta) mainitaan, sen kylkeen on liimattu sana hyvinvointi, siis ”terveys ja hyvinvointi”. Mistä tämä johtuu? Selityksiä voi olla monta: toukokuun alussa tuli voimaan uusi terveydenhuoltolaki, ja vaikka se onkin edellisen hallituksen aikaansaannoksia, terveydenhuolto on kunnossa eikä ole enää hallituksen päänsärky, mutta terveyserot ovat. Päättelynä aika absurdi. Toinen selitys voisi olla, että sairaudet osataan hoitaa, mutta toimintakykyisyyttä ja onnellisuutta ei. Yhtä hullua. Ehkä selitys on siinä, että kukaan ei halua asettaa kyseenalaiseksi sairauksien hyvää hoitoa tai asettaa esteitä lääketieteen jatkuvalle kehitykselle, ja sairaudet ja niiden hoitaminen (kuntoutuksineen) on piilotettu kuntauudistukseen, vanhuslain säätämiseen, aluepolitiikkaan yms. yms. Onhan siellä Käyvän hoidon (ja siten myös näyttöön perustuvan terveydenhuollon) vakiinnuttaminen, on työterveyshuollon maksuperiaatteiden säilyttäminen ennallaan ja monta muuta periaatteellista asiaa. Erikoista on se, että kun terveyserojen vähentämiseen vannotaan, niin konkreettisesti kerrotaan aivan omassa kappaleessa, että terveyden edistämisen määrärahoja vähennetään 2 miljoonaa euroa.
Kuntoutus-sana mainitaan hallitusohjelmassa 29 kertaa, samoin vammaisuus 29 kertaa, joten kaikesta asiaan liittyvästä ei voi sanoa kaikkea. Ehkä seuraavat kaksi kappaletta, ensimmäinen jaksosta ”Palvelujen kehittäminen” ja toinen jaksosta ”Työeläkejärjestelmän ja työterveyshuollon kehittäminen” osoittavat hallituksen kuntoutuspolitiikan ytimen, kun muistaa että terveydenhuollon osuus, eli ”lääkinnällinen kuntoutus” jää epäsuorien mainintojen varaan:
Ensiksí: ”Parannetaan monialaisen kuntoutuksen (mm. ammatillinen, sosiaalinen ja lääkinnällinen) asiakaslähtöisyyttä. Selkeytetään kuntoutuksen järjestämis- ja rahoitusvastuita sekä kuntoutusprosessia kuntoutujan näkökulmasta. Laaditaan selvitys monialaisesta kuntoutuksesta.”
Toiseksi: ”Kuntoutuksen onnistumisen parantamiseksi varmistetaan oikea-aikaisen ja viivytyksettömän kuntoutuksen toteutuminen. Erityishuomio suunnataan varhaisvaiheen ennakoivan kuntoutustarpeen tunnistamiseen. Kuntoutus otetaan osaksi hoito- ja työhönpaluuprosessia. Vahvistetaan ja selkiytetään työterveyshuollon, perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja kuntoutuksen yhteistyötä työntekijän työkyvyn tukemisessa.”
Mistä näihin ympäripyöreisiin teksteihin saa lihaa luiden ympärille. Edellinen on ikivanha yleisluonteinen näkemys kuntoutuksesta ja sen ongelmista. Jälkimmäisen takana ovat viime keväänä valmistuneet Työterveyshuolto- ja Työhyvinvointityöryhmien ehdotukset. Ne puolestaan ovat ne SATA-komitean ajatukset jotka ovat läpäisseet erilaiset kolmikantaiset tulkinnat eläke- ja työelämäpoliittisissa ryhmissä (Jukka Rantalan ja Jukka Ahtelan ryhmät) ja konkretisoituneet myöhemmin Vesa Rantahalvarin ja Eeva Kuuskosken työryhmissä. Selkeä ja aktiivista osallistumista kuntoutusalan toimijoilta edellyttävä päätös on monialaista kuntoutusta koskeva selvitys, jonka raamit on sitten tehtävä tarpeeksi yksiselitteisiksi.
Kuntoutusta koskevat kohdat ovat vammaispolitiikkaa laajemmin siroteltu ohjelman eri puolille. Siinä mielessä voisi ajatella, että tulevaisuudessa häämöttäisi ”kuntoutus kaikissa politiikoissa”. Väitän kuitenkin, että hajasijoitus on tulosta kokonaisnäkemyksen puutteesta ja siitä, että ohjelman eri osia on kirjoitettu erilaiset ajatukset mielessä. Sari Miettisen Tampereen yliopistossa heinäkuun 1 päivänä puolustama väitöskirja ”Muutoksen mahdollisuus Suomen kuntoutusjärjestelmässä” pohdiskelee muuttumattoman muutosta. Toivottavasti sen tiimoilta syntyy keskustelua. Onko valtio kuntoutuksen osalta vailla absoluuttista suvereniteettia?
Vammaispolitiikan kannanotot esitetään ohjelmassa keskitetysti, niitä on myös oikeusministeriön (ja sisäasiainministeriön) alueella ihmisoikeus-, yhdenvertaisuus- ja syrjintäkysymyksissä. Tiukkaan pakattu osa on saanut oman alaotsikon, ”Vammaisten palvelut”, ja se kuuluu näin:
”Jatketaan vammaispoliittisen ohjelman (VAMPO) toimeenpanoa. Erityisinä kohteina ovat säädösmuutosten valmistelu ja voimaan saattaminen YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen ratifioimiseksi, vammaisten työllistymisen edistäminen, esteettömyyden lisääminen sekä vammaistutkimuksen vahvistaminen.
Varmistetaan vammaisten lakisääteisen henkilökohtaisen avun kattavuutta. Lisätään kotipalvelujen saatavuutta. Tehdään kokonaisselvitys vammaisten apuvälinepalveluista mukaan lukien auton hankintajärjestelmä ja avustajakoirat. Samassa yhteydessä arvioidaan invalidivähennyksen asema verotuksessa.
Vammaislainsäädännön uudistamista jatketaan osana sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudistusta. Tavoitteena on, että vammaisten henkilöiden tarvitsemista erityispalveluista säädetään uudistetussa erityislaissa, joka koskee yhdenvertaisesti kaikkia vammaisryhmiä.
Jatketaan meneillään olevaa kehitysvammahuollon rakenne muutosta ja kehitetään palveluja, jotka mahdollistavat myös vaikeimmin vammaisten henkilöiden asumisen lähiyhteisössä. Kehitysvammalaitosten osuutta pitkäaikaisena asumisympäristönä vähennetään edelleen kohdistamalla nämä erittäin vaativaa hoivaa ja hoitoa tarvitseville kehitysvammaisille.”
Kuntoutusjärjestelmän kehityksen kannalta suuri julkilausumaton kysymys on Kelan asema. Yleispoliittisesti Jyrki Kataisen hallitus on selvästi Kela-negatiivinen (kokoomus ja demarit eivät ole koskaan tykänneet tai välittäneet Kelasta), mille asenteelle voi löytää näyttöä muutamista hallitusohjelman kohdista. Kelan puolelta on tätä asennemuutosta herätty jo vastustamaan esimerkiksi sairausvakuutusta puolustavilla kannanotoilla. Yksi kohta, joka tarjoaa mahdollisuuksia tulkintoihin on kohdan ”Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen ja palvelujen tuottaminen”: ”Kunnallista terveyspalvelujärjestelmää ja sairausvakuutusjärjestelmää yhteen sovitetaan monikanavaisen rahoitusjärjestelmän ongelmien vähentämiseksi.” Jos STM:ssä ja THL:ssä kritikoidaan ”monikanavaisuutta”, niin Kelassa siinä ei nähdä mitään pahaa, päinvastoin.
Toisaalta Kela ei omasta puolestaan ole ollut kovinkaan aktiivinen kehittämään kuntoutuksen yhteistyötä kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa. Usein kuntoutusjärjestelmän tutkimuksissa unohdetaan se, että Kelalta on kielletty kuntoutuspalvelujen ”ostaminen” sellaiselta palveluntuottajalta joka saa toimintaansa valtionosuutta. Tähän kohtaan näyttävät liittyvän monet uuden hallitusohjelman kannanotot. Siinä missä SATA-komitean aikoihin esitettiin yhden luukun periaatetta palvelujen aikaistamiseen ja selkeyttämiseen sekä kustannusten regressijärjestelmää kuntoutuksen rahoitukseen, hallitusohjelma tyytyy toteamaan todella arvoitukselliseen tapaan: ”Tehostetaan terveydenhuollon, sosiaalivakuutuksen ja kuntoutuksen eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja raportointia niin, että muodostetaan asiakkaiden kannalta tavoitteelliset ja toiminnalliset hoito- ja palveluketjut, joiden kokonaiskustannukset ovat järjestämisvastuussa olevilla tahoilla hallinnassa. Näin parannetaan rahoituksen läpinäkyvyyttä ja voidaan seurata myös eri toimintojen sekä niistä muodostuvan kokonaisuuden vaikuttavuutta.” Kun tämä lupaus on moniselitteinen, niin hallitusohjelma päättää, että ”asiaa selvitetään työryhmässä.”
Toinen Kelan ja muiden viranomaisten (kunta ja työ- ja elinkeinohallinto) yhteistyön kehittymistä edellyttävä kohta on jaksossa ”Kuntakokeilulla vähennetään pitkäaikaistyöttömyyttä”, jonka mukaan ”Työ- ja elinkeinotoimistojen, Kelan ja kuntien yhteinen työvoiman palvelukeskusten toimintamalli ulotetaan koko maahan. Palvelukeskusten toimintamallista säädetään lailla ja niiden rahoitus turvataan.” Annika Vormisto-Äikäs on Turun ammattikorkeakoulun opinnäytetyössään (Yhtenä kolmesta – Kelan toiminta työvoiman palvelukeskuksessa, 2010) osoittanut Kelan nykyisen (vuodesta 2002 lähtien) TYP-osallistumisen muotojen suuren vaihteluskaalan. Tutkimuksen tekohetkellä, mikä on hyvin lähellä tätä päivää, vain neljässä palvelukeskuksessa (yhteensä niitä on 40) työskentelee Kelan toimihenkilö kokopäiväisesti. Hekin tekevät sen ohella muutakin Kela-työtä. Tutkimus osoittaa myös sen, että mitä pienempi (tai jopa olematon) Kelan panostus on, sitä tyytymättömämpiä toiset ovat yhteistyöhön. On odotettavissa että silloin kun edellä mainittu valtakunnallistaminen tapahtuu, Kelan osuuden tulee vakiintua jollekin tasolle ja toimintamuodolle tulevat yhtenäiset säännöt ja laatustandardit.
Kolmas Kelan ja kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon liittymäkohdista on ilmaistu näin: ”Sovitetaan yhteen Kansaneläkelaitoksen järjestämä ja rahoittama psykoterapia ja kuntoutus muuhun julkiseen palvelukokonaisuuteen. Selkeytetään lääkinnällisen kuntoutuksen työnjakoa ja yhteistyötä erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja Kansaneläkelaitoksen kanssa.” Tämän tekstikohdan tulkitseminen on vaikeaa. Ei kai ole mahdollista, että tekstin kirjoittaja ei ole huomannut, että Kelan kuntoutuspsykoterapiasta tuli laki ja asetus voimaan jo vuoden vaihteessa. Olisi aika outoa, jos jo nyt tiedettäisiin muutostarpeet, kun toiminta on vasta opettelun asteella. Kun sitten sanotaan, että psykoterapia ja kuntoutus, niin mitä tarkoittaa ”kuntoutus” jota pitäisi suhteuttaa muuhun palvelukokonaisuuteen, ellei sitten aivan yleistä voivottelua kuntoutusjärjestelmän käsittämättömyydestä.
Vanhoista Ahtelan työryhmän ehdotuksista mukaan ovat päässeet muun muassa työterveyshuollon lausunnon asettaminen sv-päivärahamaksuehdoksi 90 sairauspäivän jälkeen. Ehto vesittyy kuitenkin pahasti sillä, että maksamista ei keskeytetä, jos työntekijä itse ei ole ollut syypää viivästymiseen vaan lausuntoa ei ole tullut, kun työterveyshuolto ei ole ehtinyt sitä kirjoittaa. Valtakunnallinen työhyvinvoinnin kehittäminen turvataan verkostomallilla ja apua siihen saadaan Työturvallisuuskeskukselta jne. jne. Edelleen muistetaan tuo kummajainen työeläkelaitosten tarjoamat työhyvinvointipalvelut: ”Selvitetään työeläkelaitosten työhyvinvointitoiminnan sääntelyn ja siihen liittyvien rahoitusmallien kehittämistarpeet työhyvinvointipalvelujen läpinäkyvyyden parantamiseksi ja työeläkevakuuttajien välisen kilpailun tervehdyttämiseksi…” Jotain tolkkua kilpailussakin eikä mitä tahansa pidä tehdä työurien pidentämiseksi. Tämän jatkoksi hallitusohjelma paljastaa suomalaisen työeläkepolitiikan kovan todellisuuden: ”Työeläkejärjestelmää koskevan lainsäädännön valmistelu keskitetään sosiaali- ja terveysministeriöön.” Ei tässä kehtaa edes kysyä, missä jos ei siellä, lait tähän asti sitten on valmisteltu? Perustuslain 68 §:n mukaan ”kukin ministeriö vastaa toimialallaan valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelusta ja hallinnon asianmukaisesta toiminnasta.”
Jyrki Kataisen hallitus pyytää jo etukäteen anteeksi hävyttömyyttään: ”Lainvalmistelun keskittämisellä ei tavoitella muutoksia julkisen ja yksityisen sektorin työeläketurvan toimeenpanomalleihin, rahoitukseen, sijoitustoimintaan ja muihin vastaaviin seikkoihin.” Kuntoutusjärjestelmän pysähtyneisyys voidaankin johtaa siitä, että hallituksella ei ole kunnollista otetta kuntoutuksen lainvalmistelusta.
Puhtaasti kuntoutuksen – ei niinkään työllistymisen – näkökulmasta työ- ja elinkeinohallinnon vähäinen osuus ohjelmassa pistää silmään samaan tapaan kuin lääkinnällisen kuntoutuksen saaman huomion puute. TEM on sitoutunut vahvasti yritysten palvelujen suuntaan. Asiakassegmenteistä tai ammatillisesta kuntoutuksesta ei puhuta mitään. Ammatinvalinnanohjauksen ja urapalvelujen (jotka ovat kaikille tarkoitettuja yleisiä palveluja) luvataan jatkuvan, työvoimapalveluille tehdään laatukriteerit, osatyökykyisiä luvataan tukea, äärimmilleen pysyvällä palkkatuella, ja palkkatukea säätelevää de minimis- (vähäpätöinen tuki) rajaa nostetaan. Samoin työttömien työkyvyn arviontiin luvataan tarvittavat rahat. Ei sille mitään voi, mutta ohjelman näitä kohtia lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että vammaiset henkilöt halutaan pois valtion niskoilta kuntiin.
Eduskunta käsitteli Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmaa, keskustellen siitä tiistaina 28.6. ja keskiviikkona 29.6. Hallitusohjelmasta käytettiin tiistaina 162 puheenvuoroa ja keskiviikkona 223 puheenvuoroa. Sanoja eduskunnan pöytäkirjaan tuli aiheesta 109,428, kuntoutus mainittiin näissä puheenvuoroissa 18 kertaa, vammaisuus 8 kertaa ja vertailun vuoksi sana ”syrjäytyminen” 75 kertaa, vaikka se esiintyi hallitusohjelmassa harvemmin kuin kuntoutus tai vammaisuus, vain 21 kertaa. Tarvitaanko parempaa todistusta siitä, että kuntoutus ja vammaisuus eivät ole tärkeä hyvinvointipoliittinen asia.
Hallituksen muodostamisen ja hallitusohjelman tarkastelun ohessa on usein sanottu, että ohjelma ei ole niin tärkeä kuin budjetti. Uuden hallituksen sormiharjoitteluna tiistaina ohjelmakeskustelun jälkeen käsiteltiin vuoden toista ja Kataisen hallituksen ensimmäistä lisäbudjettia, jolla nuorten ja pitkäaikaistyöttömien palveluihin annettiin 28 milj. euroa, muuten täsmälleen yksi promille siitä säästöstä, joka kreikkalaisilla on edessä omien hyvinvointipalvelujensa osalta.
Lisämääräraha jakautui näin:
• Työvoimapoliittinen aikuiskoulutus 8,800,000 euroa, josta
o ammatilliseen koulutukseen 7,540,000 euroa
o valmentavaan koulutukseen 1,260,000 euroa
• Työllistäminen 19,200,000 euroa, josta
o palkkatukeen yksityiselle sektorille 12,000,000 euroa
o palkkatukeen kunnille ja kuntayhtymille 3,900,000 euroa
o palkkatukeen valtiolle 1,580,000 euroa
o starttirahaan 1,570,000 euroa
o osa-aikalisään 150,000 euroa.
Palvelujen piiriin tulee arviolta 3,700 uutta henkilöä.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Nihilismi etsii ulospääsyä
Tuskastunut asiantuntija näkee joskus ympärillään hyvinvointipalveluihin kätkeytynyttä nihilismiä. ”Ei tässä mikään auta. Mitään ei ehdi tehdä. Ei voi vähempää kiinnostaa” jne jne. Vaikeasti vammaisen tai sairaan ihmisen kuntoutus ja hoito ajetaan alas tai jätetään käytännössä kokonaan toteuttamatta, kun ei ole aikaa eikä rahaa tehdä mitään. Hoitoa tai kuntoutusta itselleen tai läheiselleen toivova tunnistaa epäilevän, jopa pahantahtoiselta vaikuttuvan asenteen, ja tuntee olevansa nihilistisen – tai kyynisen – suhtautumisen kohde.
Sanat ”hoitonihilismi” ja ”kuntoutusnihilismi” esiintyvät puheissa ja kirjoituksissa enää harvoin, sillä usko parempaan on vähissä. Nihilistinen – ”mikään ei ole mitään” – ajattelu on ottanut aatteellisen johdon. Nihilisti ei kuitenkaan tunnusta olevansa itse olevansa nihilisti, vaikka hän toimiikin kuin nihilisti.
Kirjallisuudessa ja filosofiassa nihilismi oli vahvasti esillä yli sata vuotta sitten, Dostojevskin nihilistiset hahmot ovat tuttuja, samoin Lermontovin ja Turgenjevin antisankarit. Tuolla murroskaudella ääripäät – nihilismi ja yli-ihmisajattelu – kohtasivat toisensa. Friedrich Nietzsche oli anti-nihilisti jota pidetään nihilisteistä suurimpana. Foucault, Deleuze, Lyotard, Derrida osoittivat, että konservatiivinen arvon kieltäminen oli kapitalismin looginen seuraus.
Yhteiskuntateoria yleisesti ja vammaisuuden ja kuntoutuksen teoreettiset näkemykset sen sovelluksina on ajautunut vaikeuksiin selittämättömiltä tuntuvien ilmiöiden edessä. Oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden rationaalinen ja asteittainen projekti on reunoiltaan kolahtanut esteisiin, jotka näyttävät vaativan suurta perääntymistä, arvojen kyynistä kieltämistä.
Ei oikein tunnu riittävän se, että kuntoutusta tai vammaispolitiikkaa kehitetään entisten ratkaisujen päälle ja kustannusvaikuttavuutta ja laatua parantaen, mikä olisi perusteltua silloin kun lakien ja hallinnon mekaniikka pysyy periaatteessa yhteiskunnan ja kansalaisten tarpeiden uralla. ”Oikeansuuntaista mutta riittämätöntä”, kuten fraasi kuuluu. Nihilistisiä sävyjä saanut arvostelu katsoo, että toiminta on varmasti riittämätöntä kun se on vääränsuuntaista.
Vuosituhansia on yritetty ratkaista oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja hyvän elämän kysymyksiä. Nihilistis-kyynisellä asenteella on aika ajoin kysyntää, niin kuin on juuri nyt. Eikä – tietenkään – kysymys ole Suomesta vaan kaikista muistakin, erilaisin virityksin. Toisaalta mikään idea ei toteudu puhtaana. Hyväntahtoisuus – Kantin mielestä ainoa ehdottomasti epäilemätön arvo – on saanut kilpailijakseen, minkä muunkaan kuin pahan tahdon. Kirjassaan Nihilism (2009) brittitutkija Bulent Diken kutsuu tendenssiä nimellä ”society of spite”.
Martha Nussbaum on kirjassaan Frontiers of Justice (2006) osoittanut, että nykyinen yhteiskuntapoliittinen teoria ei pysty selittämään – eikä siis sisällyttämään toimintaansa – kolmea suurta kohderyhmää: vammaiset henkilöt, etniset ryhmät ja eläimet. Miksi näin on? Koska politiikan metateoria ja arkikäytäntö ei ole löytänyt oikeaa tapaa antaa näille kolmelle ryhmälle puheoikeutta ja suunvuoroa. Joku toinen – ilman erityistä valtuutusta – puhuu niiden puolesta.
Vammaispolitiikassa on tuttua ja alistuneesti hyväksyttyä se, että vammaiset tulevat ihmisoikeuksissa viimeisenä. Siksi näiden päivien keskustelu ”positiivisen erityiskohtelun” moraalittomuudesta tai laittomuudesta on kaksinkertaisesti hävytöntä. Liberalistinen yhteiskuntapolitiikka – se joka on pienin muunnelmin vallalla kaikkialla länsimaissa – ei pysty ratkaisemaan huono-osaisuuden hyvinvointistrategista ongelmaa, koska se periaatteessa hyväksyy vain vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden. Miten kompensoida ihmiselle se, että hän on saanut osakseen – ”luonnon arpajaisissa” – huonon merkit? Päästäkseen ihmisarvoisen elämän piiriin, miksi hänen pitäisi toistuvasti osoittaa oikeutuksensa joillakin toimintakykytesteillä, ja kaupan päällisiksi elää nöyremmin kuin muut.
Yksi yleisesti käytetty mitätöimisstrategia on osoittaa hyvinvointipolitiikan keinojen lähes poikkeuksetta johtavan alkuperäisen tavoitteensa vastaisiin tuloksiin. Albert O Hirschman on nimennyt nämä teesit:
• nurinkurisuusteesi (perversity) = toimenpide pahentaa kohdeongelmaa
• turhuusteesi (futility) = toimenpiteellä ei ole mitään vaikutusta
• tappioriskiteesi (jeopardy) = toimenpide tulee kalliimmaksi kuin tavoitellut muutoksesta aiheutuva säästö.
Nämä vastaväitteet ovat ikiaikaisia ja edelleen tuttuja. Erityisopetusta arvostellaan sillä perusteella, että erityisolosuhteet – pienempi luokkakoko, vertaistuki, osaavat opettajat – kumoutuvat joko heti tai myöhemmin elämässä juuri tuon ”erityisyyden” heijastusvaikutuksina. Joskus taas väitetään, että ammattiryhmäintressit ylläpitävät erityisjärjestelyjä parempien työolojen tai korkeamman palkan tms. takia.
Hyvinvointipolitiikka etsii vastausta edellä kuvattuihin ongelmateeseihin lisäämällä kriteerien arviointia, toiminnan laadun ja vaikuttavuuden seurantaa. Suuret ja uudet ongelmat tuntuvat olevan toisaalla.
Bulent Dikenin nihilismianalyysin mukaan tällainen vanhan päälle polkuriippuvaisesti rakentuva kehittäminen on kyvytön maailmanlaajuisesti terrorismin ja kansallisesti meillä vaikkapa kouluampumisten ja muiden epätoivoisten tekojen edessä. Miten selittää se, että arvottomuuden nihilistinen tunne voi johtaa tällaisiin tekoihin. Kun käytetään perinteistä terveysmallia, selitykseksi tulee automaattisesti mielenterveydellinen ongelma tai jonkinlainen ”naksahdus päässä”. Jos tästä päättelystä pidetään kiinni, ei ole mitään keinoa estää näitä tekoja. koska aina tekijä on ollut keskimääräistä kiltimpi ihminen, ystävällinen naapuri tai työtoveri jne.
Nihilismin keskeisin ominaisuus on ihmisen mielessä oleva sovittamattomalta tuntuva ristiriita ”todellisen maailman toiveen tai kuvitelman” ja ”tämän maailman aineellisen tilanteen” välillä. Tästä syystä sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka perustuu (epäuskottaviin) lupauksiin ei voi olla tuottamatta nihilistisiä ajatuksia ja tekoja. Pysyäkseen jonkinlaisessa hallinnassa ihmisen elämässä on oltava koettua valtaa, merkityksellisyyttä ja subjektiutta. Jos nämä puuttuvat, seuraava askel on siirtyminen pahan tahdon yhteiskuntaan.
Kuntoutus on januskasvoinen olento. Se katsoo menneeseen eli ottaa lähtökohdakseen ihmisen siihenastisen historian ja toisilla silmillä se katsoo tulevaisuuteen. Jos pitää paikkansa että ”uusi nihilismi” tarkoittaa yleispolitiikan häviämistä koska se ei enää ole uskottavaa, mitä tulee sen tilalle. Sivuutan laajat spekulaatiot, jotka ovat johdettavissa kuntoutuspolitiikan analogisista muutostarpeista. Oikeus kuntoutukseen tai lievemmin ilmaisten palvelujen kohdentaminen on irrotettava yksilöllisen vastikkeen (työuran jatkaminen, eläkekulujen vähentäminen) vaatimuksesta ja kuntoutus tulee voimakkaammin palauttaa sosiaalisen osallisuuden kokemukseen (kuntoutukseen tulee olla oikeutettu yksinäisyyttä ja arvottomuutta jne. kokeva ilman sairausdiagnoosia). Perinteistä luokittelua käyttäen kuntoutusta on suunnattava ”sosiaalisen kuntoutuksen ” suuntaan, mikä ei tarkoita ”aikuissosiaalityötä”, vaan todellista palauttamista lähiyhteisön jäseneksi.
Sanat ”hoitonihilismi” ja ”kuntoutusnihilismi” esiintyvät puheissa ja kirjoituksissa enää harvoin, sillä usko parempaan on vähissä. Nihilistinen – ”mikään ei ole mitään” – ajattelu on ottanut aatteellisen johdon. Nihilisti ei kuitenkaan tunnusta olevansa itse olevansa nihilisti, vaikka hän toimiikin kuin nihilisti.
Kirjallisuudessa ja filosofiassa nihilismi oli vahvasti esillä yli sata vuotta sitten, Dostojevskin nihilistiset hahmot ovat tuttuja, samoin Lermontovin ja Turgenjevin antisankarit. Tuolla murroskaudella ääripäät – nihilismi ja yli-ihmisajattelu – kohtasivat toisensa. Friedrich Nietzsche oli anti-nihilisti jota pidetään nihilisteistä suurimpana. Foucault, Deleuze, Lyotard, Derrida osoittivat, että konservatiivinen arvon kieltäminen oli kapitalismin looginen seuraus.
Yhteiskuntateoria yleisesti ja vammaisuuden ja kuntoutuksen teoreettiset näkemykset sen sovelluksina on ajautunut vaikeuksiin selittämättömiltä tuntuvien ilmiöiden edessä. Oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden rationaalinen ja asteittainen projekti on reunoiltaan kolahtanut esteisiin, jotka näyttävät vaativan suurta perääntymistä, arvojen kyynistä kieltämistä.
Ei oikein tunnu riittävän se, että kuntoutusta tai vammaispolitiikkaa kehitetään entisten ratkaisujen päälle ja kustannusvaikuttavuutta ja laatua parantaen, mikä olisi perusteltua silloin kun lakien ja hallinnon mekaniikka pysyy periaatteessa yhteiskunnan ja kansalaisten tarpeiden uralla. ”Oikeansuuntaista mutta riittämätöntä”, kuten fraasi kuuluu. Nihilistisiä sävyjä saanut arvostelu katsoo, että toiminta on varmasti riittämätöntä kun se on vääränsuuntaista.
Vuosituhansia on yritetty ratkaista oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja hyvän elämän kysymyksiä. Nihilistis-kyynisellä asenteella on aika ajoin kysyntää, niin kuin on juuri nyt. Eikä – tietenkään – kysymys ole Suomesta vaan kaikista muistakin, erilaisin virityksin. Toisaalta mikään idea ei toteudu puhtaana. Hyväntahtoisuus – Kantin mielestä ainoa ehdottomasti epäilemätön arvo – on saanut kilpailijakseen, minkä muunkaan kuin pahan tahdon. Kirjassaan Nihilism (2009) brittitutkija Bulent Diken kutsuu tendenssiä nimellä ”society of spite”.
Martha Nussbaum on kirjassaan Frontiers of Justice (2006) osoittanut, että nykyinen yhteiskuntapoliittinen teoria ei pysty selittämään – eikä siis sisällyttämään toimintaansa – kolmea suurta kohderyhmää: vammaiset henkilöt, etniset ryhmät ja eläimet. Miksi näin on? Koska politiikan metateoria ja arkikäytäntö ei ole löytänyt oikeaa tapaa antaa näille kolmelle ryhmälle puheoikeutta ja suunvuoroa. Joku toinen – ilman erityistä valtuutusta – puhuu niiden puolesta.
Vammaispolitiikassa on tuttua ja alistuneesti hyväksyttyä se, että vammaiset tulevat ihmisoikeuksissa viimeisenä. Siksi näiden päivien keskustelu ”positiivisen erityiskohtelun” moraalittomuudesta tai laittomuudesta on kaksinkertaisesti hävytöntä. Liberalistinen yhteiskuntapolitiikka – se joka on pienin muunnelmin vallalla kaikkialla länsimaissa – ei pysty ratkaisemaan huono-osaisuuden hyvinvointistrategista ongelmaa, koska se periaatteessa hyväksyy vain vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden. Miten kompensoida ihmiselle se, että hän on saanut osakseen – ”luonnon arpajaisissa” – huonon merkit? Päästäkseen ihmisarvoisen elämän piiriin, miksi hänen pitäisi toistuvasti osoittaa oikeutuksensa joillakin toimintakykytesteillä, ja kaupan päällisiksi elää nöyremmin kuin muut.
Yksi yleisesti käytetty mitätöimisstrategia on osoittaa hyvinvointipolitiikan keinojen lähes poikkeuksetta johtavan alkuperäisen tavoitteensa vastaisiin tuloksiin. Albert O Hirschman on nimennyt nämä teesit:
• nurinkurisuusteesi (perversity) = toimenpide pahentaa kohdeongelmaa
• turhuusteesi (futility) = toimenpiteellä ei ole mitään vaikutusta
• tappioriskiteesi (jeopardy) = toimenpide tulee kalliimmaksi kuin tavoitellut muutoksesta aiheutuva säästö.
Nämä vastaväitteet ovat ikiaikaisia ja edelleen tuttuja. Erityisopetusta arvostellaan sillä perusteella, että erityisolosuhteet – pienempi luokkakoko, vertaistuki, osaavat opettajat – kumoutuvat joko heti tai myöhemmin elämässä juuri tuon ”erityisyyden” heijastusvaikutuksina. Joskus taas väitetään, että ammattiryhmäintressit ylläpitävät erityisjärjestelyjä parempien työolojen tai korkeamman palkan tms. takia.
Hyvinvointipolitiikka etsii vastausta edellä kuvattuihin ongelmateeseihin lisäämällä kriteerien arviointia, toiminnan laadun ja vaikuttavuuden seurantaa. Suuret ja uudet ongelmat tuntuvat olevan toisaalla.
Bulent Dikenin nihilismianalyysin mukaan tällainen vanhan päälle polkuriippuvaisesti rakentuva kehittäminen on kyvytön maailmanlaajuisesti terrorismin ja kansallisesti meillä vaikkapa kouluampumisten ja muiden epätoivoisten tekojen edessä. Miten selittää se, että arvottomuuden nihilistinen tunne voi johtaa tällaisiin tekoihin. Kun käytetään perinteistä terveysmallia, selitykseksi tulee automaattisesti mielenterveydellinen ongelma tai jonkinlainen ”naksahdus päässä”. Jos tästä päättelystä pidetään kiinni, ei ole mitään keinoa estää näitä tekoja. koska aina tekijä on ollut keskimääräistä kiltimpi ihminen, ystävällinen naapuri tai työtoveri jne.
Nihilismin keskeisin ominaisuus on ihmisen mielessä oleva sovittamattomalta tuntuva ristiriita ”todellisen maailman toiveen tai kuvitelman” ja ”tämän maailman aineellisen tilanteen” välillä. Tästä syystä sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka perustuu (epäuskottaviin) lupauksiin ei voi olla tuottamatta nihilistisiä ajatuksia ja tekoja. Pysyäkseen jonkinlaisessa hallinnassa ihmisen elämässä on oltava koettua valtaa, merkityksellisyyttä ja subjektiutta. Jos nämä puuttuvat, seuraava askel on siirtyminen pahan tahdon yhteiskuntaan.
Kuntoutus on januskasvoinen olento. Se katsoo menneeseen eli ottaa lähtökohdakseen ihmisen siihenastisen historian ja toisilla silmillä se katsoo tulevaisuuteen. Jos pitää paikkansa että ”uusi nihilismi” tarkoittaa yleispolitiikan häviämistä koska se ei enää ole uskottavaa, mitä tulee sen tilalle. Sivuutan laajat spekulaatiot, jotka ovat johdettavissa kuntoutuspolitiikan analogisista muutostarpeista. Oikeus kuntoutukseen tai lievemmin ilmaisten palvelujen kohdentaminen on irrotettava yksilöllisen vastikkeen (työuran jatkaminen, eläkekulujen vähentäminen) vaatimuksesta ja kuntoutus tulee voimakkaammin palauttaa sosiaalisen osallisuuden kokemukseen (kuntoutukseen tulee olla oikeutettu yksinäisyyttä ja arvottomuutta jne. kokeva ilman sairausdiagnoosia). Perinteistä luokittelua käyttäen kuntoutusta on suunnattava ”sosiaalisen kuntoutuksen ” suuntaan, mikä ei tarkoita ”aikuissosiaalityötä”, vaan todellista palauttamista lähiyhteisön jäseneksi.
perjantai 29. huhtikuuta 2011
Kuntoutuksen kolmoiselämä
Kuntoutusjärjestelmän ja sen toimintaperiaatteiden lähempi tarkastelu saattaa tuntua tarpeettomalta, kun kaikki merkittävät tahot ovat sitoutuneet järjestelmän yksinkertaistamiseen ainakin siinä määrin että asiantuntijat sitä ymmärtävät. Koska kuntoutuksen lakipykälät ovat hyvin tuoreita – Kelan ja työeläkekuntoutuksen viime vuosikymmenen puolivälistä, terveydenhuollon kuntoutuspykälät tulivat vasta tänä vappuna voimaan ja työ- ja elinkeinohallinto valmistelee – tyypilliseen tapaansa – julkisuudesta piilossa omaa ammatillista kuntoutustaan – suurta ja nopeaa muutosta voi olla turha odottaa. Vammaispalvelulakien yhdistämistä voi myös pitää jonkinlaisena kuntoutuksen lakihankkeena, ja se saattaa valmistua ennen vuoden 2015 vaaleja.
Kuntoutusjärjestelmää on totta totisesti analysoitu monella tavalla ja muutosesityksiä on tehty palasina ja yleisinä periaatteina. Siksi tässä esittämäni näkökulma ei pyri olemaan uusi muutenkin kuin kuvailevalla tasolla. On vaadittu tarjontaperusteisen mallin vaihtamista kysyntäperusteiseksi, vajavuuskeskeisen mallin valtaistavaksi, yhden luukun periaatteen mukaiseksi tai kuntoutuksen käynnistämistä heti kun tarve on ilmeinen jne.
Kuntoutus on kuin kolmisärmäinen prisma, jonka kulmat ovat lainsäädäntö, sovellusperiaatteet ja palvelut. Jokaista julkista hyvinvointipalvelua voi tarkastella näiden kolmen ideaalipisteen suunnasta, mutta väitän, että kuntoutuksessa ainutlaatuisella tavalla lakien, sovellusperiaatteiden ja palvelujen painoarvot kokonaistuloksessa ovat yhtä suuret. Kaikkia tasoja tai nurkkia tarvitaan ja käytetään, mutta ovatko ne hyödyllisiä vai haitallisia, on toinen ja kokonaisuuden ymmärtämisen kannalta olennainen kysymys. Onhan kuntoutus nimenomaan tarkoitettu ratkaisemaan yksittäisten ihmisten työhön ja osallisuuteen liittyviä ongelmia, ja voi olla että lakien, sovellusperiaatteiden ja palvelusisältöjen yhtä painava mukana raahaaminen onkin haitaksi eikä hyödyksi. Viime vuosina esitetyt muutosehdotukset katsovat asiaa omasta nurkastaan.
Jos tuo prisma tai pyramidimielikuva ei miellytä, saman asian ajaa ympyrä, joka jakautuu kolmeen yhtä suureen sektoriin. Ympyrän ala vastaisi silloin järjestelmän (siis kuntoutuksen osajärjestelmän) laajuutta.
Jokainen kuntoutuksen osajärjestelmistä (kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto, työ- ja elinkeinohallinto, Kela, työeläkekuntoutus, LITA-kuntoutus) ei ole yhtä tasapainoinen jos edellä kuvattuja kolmea nurkkaa (tai sektoria) ajattelee. Kokonaisjärjestelmä (tai yhtä useamman toimijan yhteistyötä ja työnjakoa) voisi tässä grafiikassa tutkia panemalla kuvat päällekkäin ja tutkimalla kuinka hyvin alueet vastaavat sisällöltään ja laajuudeltaan toisiaan. On sellaisia keksijöitä, jotka sanovat, että ymmärtääkseni jotakin, piirrä kuva tai rakenna pienoismalli.
Tyypillisiä ongelmatapauksia ovat ne joissa kuntoutujan on löydettävä oikea kiekko tai särmiön taso jolla hän ”saa kuntoutusta” tai miten hän pääsee liikkumaan tasolta, kiekolta toiselle. Asiakaspalvelulain piti antaa tiekartta ja opastus paikasta toiseen.
Kuntoutuksen talossa tai kakussa on viisi kerrosta: kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto (SOTE) (pannaan ne nyt jo asumaan samaan huoneistoon), TEM, Kela, työeläkekuntoutus (TELA) ja LITA (tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutus). Siitä syntyy yhteensä 10 paria naapureita:
• SOTE-TEM, SOTE-Kela, SOTE-TELA, SOTE-LITA
• TEM-Kela, TEM-TELA, TEM-LITA
• Kela-TELA. Kela-LITA
• TELA-LITA
Kävisi tylsäksi tarkastella kaikkia kymmentä parikkia ja olisihan mahdollista tutkia myös kolmikkojen, kvartettien ja kaikkien viiden yhteisiä ongelmia, ja siksi otankin esiin vain muutamia yleishavaintoja Kuntoutustie X:n naapuruussuhteista. Vappu Karjalainen teki aikanaan väitöskirjassaan Verkoston lupaus vertailun kuntoutuksen eri osapuolten väleistä. Yleisinhimillistä on se, että menestyksestä otetaan ansio itselle ja tappiot ovat toisten syytä.
SOTEn olennaiset kuntoutussuhteet Kelaan vaikeavammaisten lääkinnälliseen kuntoutukseen ja uuteen kuntoutuspsykoterapiaan. Pari päivää sitten mietintönsä jättänyt sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistyöryhmä olisi valmis heittämään Kelan ulos kaikesta siitä, mihin kunnilla on lakisääteinen velvollisuus. Työryhmä puhui harhamielisenä vain Kelan harkinnanvaraisesta kuntoutuksesta, mutta ennen sitä tappolistalla olisivat nuo edellä mainitut. Vaikuttavathan juuri siellä ”kolmannen maksajan” ja osaoptimoinnin riski voimakkaimmillaan.
SOTE ja TEM näyttävät tulevan hyvin toimeen TYP:eissä mutta ehkä se selittääkin mainitun toiminnan tehottomuuden. SOTE:n ja LITAn yhteistä aluetta on vähäiselle huomiolle jäänyt vakuutuspohjaisen hoidon rahavirta. Tämä periaate odottaa vain sovellusalueensa laajentamista.
TELAn ja Kelan ongelmat työnjaossa on haudattu sillä että työeläkekuntoutus on kaventanut toimenpidevalikoimansa käytännössä minimiin ja ministeriö työryhmineen puuhastelee marginaalisten kehittämishankkeiden kanssa. Piiloon on jäänyt myös Jukka Rantalan työeläketyöryhmän papereissa ollut idea, että työeläkelaitokset voisivat maksaa myös sairaanhoidosta jos kuntasektori ei pysty hoitoa järjestämään riittävän nopeasti. Koska työterveyshuolto jää joka tapauksessa kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon uusien järjestelyjen ulkopuolelle ja työterveyshuolto hoitaa TELAn asiakkaiden selvittelyt. Sitten on se kaikkien kaipaama varjonyrkkeily nimeltä työttömien työterveyshuolto, jonka jatkoksi Kela ja TEM jakavat työmarkkinoiden ulkopuolella olevien ammatillisen kuntoutuksen jos ja kun asiasta päästään sopuun.
Voi tuntua toivottomalta ja ongelmia entisestään lisäävältä yrittää ratkoa kuntoutusjärjestelmien keskinäisten suhteiden ongelmia. Jos näitä jo tehtyjä sopimuksia ja niiden tuloksia yrittää arvioida, on mentävä 15 vuotta taaksepäin, jolloin työeläkejärjestelmän nykyisen kuntoutusstrategian perusta luotiin silloin eläkekomitean ajatusten pohjalta. Mitään muuta rakenteellista ei olekaan tapahtunut 45 vuoteen. Siitä pitää päätellä, että kuntoutusta ei kehitetä kuin pala kerrallaan. Tätä sanottiin ennen inkrementalistiseksi ja nykyisin polkuriippuvaiseksi kehittämiseksi. Kuntoutuksen prisman, rakennuksen tai kakun huomioarvo tai merkitys häviää ympäristöönsä, niin kuin pitääkin. Lähellä ovat yleiset hyvinvointipalvelut, joilta odotetaan kuntouttavaa työotetta ja sitä kauempana on lähiömaasto, jossa elämäntavan ja toiminnan muutokset tapahtuvat ja joita ilman kuntoutuksen talo rapistuu ja menettää maksukykyiset asukkaansa. Alueen asuntojen myyntihinnatkin laskevat.
Kuntoutusjärjestelmää on totta totisesti analysoitu monella tavalla ja muutosesityksiä on tehty palasina ja yleisinä periaatteina. Siksi tässä esittämäni näkökulma ei pyri olemaan uusi muutenkin kuin kuvailevalla tasolla. On vaadittu tarjontaperusteisen mallin vaihtamista kysyntäperusteiseksi, vajavuuskeskeisen mallin valtaistavaksi, yhden luukun periaatteen mukaiseksi tai kuntoutuksen käynnistämistä heti kun tarve on ilmeinen jne.
Kuntoutus on kuin kolmisärmäinen prisma, jonka kulmat ovat lainsäädäntö, sovellusperiaatteet ja palvelut. Jokaista julkista hyvinvointipalvelua voi tarkastella näiden kolmen ideaalipisteen suunnasta, mutta väitän, että kuntoutuksessa ainutlaatuisella tavalla lakien, sovellusperiaatteiden ja palvelujen painoarvot kokonaistuloksessa ovat yhtä suuret. Kaikkia tasoja tai nurkkia tarvitaan ja käytetään, mutta ovatko ne hyödyllisiä vai haitallisia, on toinen ja kokonaisuuden ymmärtämisen kannalta olennainen kysymys. Onhan kuntoutus nimenomaan tarkoitettu ratkaisemaan yksittäisten ihmisten työhön ja osallisuuteen liittyviä ongelmia, ja voi olla että lakien, sovellusperiaatteiden ja palvelusisältöjen yhtä painava mukana raahaaminen onkin haitaksi eikä hyödyksi. Viime vuosina esitetyt muutosehdotukset katsovat asiaa omasta nurkastaan.
Jos tuo prisma tai pyramidimielikuva ei miellytä, saman asian ajaa ympyrä, joka jakautuu kolmeen yhtä suureen sektoriin. Ympyrän ala vastaisi silloin järjestelmän (siis kuntoutuksen osajärjestelmän) laajuutta.
Jokainen kuntoutuksen osajärjestelmistä (kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto, työ- ja elinkeinohallinto, Kela, työeläkekuntoutus, LITA-kuntoutus) ei ole yhtä tasapainoinen jos edellä kuvattuja kolmea nurkkaa (tai sektoria) ajattelee. Kokonaisjärjestelmä (tai yhtä useamman toimijan yhteistyötä ja työnjakoa) voisi tässä grafiikassa tutkia panemalla kuvat päällekkäin ja tutkimalla kuinka hyvin alueet vastaavat sisällöltään ja laajuudeltaan toisiaan. On sellaisia keksijöitä, jotka sanovat, että ymmärtääkseni jotakin, piirrä kuva tai rakenna pienoismalli.
Tyypillisiä ongelmatapauksia ovat ne joissa kuntoutujan on löydettävä oikea kiekko tai särmiön taso jolla hän ”saa kuntoutusta” tai miten hän pääsee liikkumaan tasolta, kiekolta toiselle. Asiakaspalvelulain piti antaa tiekartta ja opastus paikasta toiseen.
Kuntoutuksen talossa tai kakussa on viisi kerrosta: kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto (SOTE) (pannaan ne nyt jo asumaan samaan huoneistoon), TEM, Kela, työeläkekuntoutus (TELA) ja LITA (tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutus). Siitä syntyy yhteensä 10 paria naapureita:
• SOTE-TEM, SOTE-Kela, SOTE-TELA, SOTE-LITA
• TEM-Kela, TEM-TELA, TEM-LITA
• Kela-TELA. Kela-LITA
• TELA-LITA
Kävisi tylsäksi tarkastella kaikkia kymmentä parikkia ja olisihan mahdollista tutkia myös kolmikkojen, kvartettien ja kaikkien viiden yhteisiä ongelmia, ja siksi otankin esiin vain muutamia yleishavaintoja Kuntoutustie X:n naapuruussuhteista. Vappu Karjalainen teki aikanaan väitöskirjassaan Verkoston lupaus vertailun kuntoutuksen eri osapuolten väleistä. Yleisinhimillistä on se, että menestyksestä otetaan ansio itselle ja tappiot ovat toisten syytä.
SOTEn olennaiset kuntoutussuhteet Kelaan vaikeavammaisten lääkinnälliseen kuntoutukseen ja uuteen kuntoutuspsykoterapiaan. Pari päivää sitten mietintönsä jättänyt sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistyöryhmä olisi valmis heittämään Kelan ulos kaikesta siitä, mihin kunnilla on lakisääteinen velvollisuus. Työryhmä puhui harhamielisenä vain Kelan harkinnanvaraisesta kuntoutuksesta, mutta ennen sitä tappolistalla olisivat nuo edellä mainitut. Vaikuttavathan juuri siellä ”kolmannen maksajan” ja osaoptimoinnin riski voimakkaimmillaan.
SOTE ja TEM näyttävät tulevan hyvin toimeen TYP:eissä mutta ehkä se selittääkin mainitun toiminnan tehottomuuden. SOTE:n ja LITAn yhteistä aluetta on vähäiselle huomiolle jäänyt vakuutuspohjaisen hoidon rahavirta. Tämä periaate odottaa vain sovellusalueensa laajentamista.
TELAn ja Kelan ongelmat työnjaossa on haudattu sillä että työeläkekuntoutus on kaventanut toimenpidevalikoimansa käytännössä minimiin ja ministeriö työryhmineen puuhastelee marginaalisten kehittämishankkeiden kanssa. Piiloon on jäänyt myös Jukka Rantalan työeläketyöryhmän papereissa ollut idea, että työeläkelaitokset voisivat maksaa myös sairaanhoidosta jos kuntasektori ei pysty hoitoa järjestämään riittävän nopeasti. Koska työterveyshuolto jää joka tapauksessa kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon uusien järjestelyjen ulkopuolelle ja työterveyshuolto hoitaa TELAn asiakkaiden selvittelyt. Sitten on se kaikkien kaipaama varjonyrkkeily nimeltä työttömien työterveyshuolto, jonka jatkoksi Kela ja TEM jakavat työmarkkinoiden ulkopuolella olevien ammatillisen kuntoutuksen jos ja kun asiasta päästään sopuun.
Voi tuntua toivottomalta ja ongelmia entisestään lisäävältä yrittää ratkoa kuntoutusjärjestelmien keskinäisten suhteiden ongelmia. Jos näitä jo tehtyjä sopimuksia ja niiden tuloksia yrittää arvioida, on mentävä 15 vuotta taaksepäin, jolloin työeläkejärjestelmän nykyisen kuntoutusstrategian perusta luotiin silloin eläkekomitean ajatusten pohjalta. Mitään muuta rakenteellista ei olekaan tapahtunut 45 vuoteen. Siitä pitää päätellä, että kuntoutusta ei kehitetä kuin pala kerrallaan. Tätä sanottiin ennen inkrementalistiseksi ja nykyisin polkuriippuvaiseksi kehittämiseksi. Kuntoutuksen prisman, rakennuksen tai kakun huomioarvo tai merkitys häviää ympäristöönsä, niin kuin pitääkin. Lähellä ovat yleiset hyvinvointipalvelut, joilta odotetaan kuntouttavaa työotetta ja sitä kauempana on lähiömaasto, jossa elämäntavan ja toiminnan muutokset tapahtuvat ja joita ilman kuntoutuksen talo rapistuu ja menettää maksukykyiset asukkaansa. Alueen asuntojen myyntihinnatkin laskevat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
