Oikeaa vammaistutkimusta väärässä yliopistossa

Juhannuksen alla, 22 kesäkuuta 23 vammaisjärjestöä tai vammaisia lähellä olevaa tahoa lahjoitti keskuudestaan keräämät 170,000 euroa Helsingin yliopistolle viisi vuotta kestävän vammaistutkimuksen professuurin pohjaksi. Yliopisto panee loput rahat. Vaikka lahjoittaja ei voikaan määrätä antamansa lahjoituksenkäyttö tarkoitusta, onhan opetus ja tutkimus perustuslain mukaan vapaata, ei ole epäilystäkään, että Helsingin yliopisto ei perustaisi professuuria. Yliopiston tiedotteen mukaan vammaisprofessuuri tulee valtiotieteelliseen tiedekuntaan sosiaaliteiden laitokselle.

Vammaisprofessuuri on leimallisesti Paula Risikon ajama hanke. Suunnittelu käynnistyi tammikuussa 2011 ja hyvin varmana STM tiedotti maaliskuun 11 päivänä, että ”Vammaistutkimuksen professuurin saaminen etenee”. Tiedotteen mukaan ”suunnitteluryhmässä on painotettu sitä, että painotetaan yhteiskunnan esteettömyyttä, jotta vammaiset voivat täysivaltaisia kansalaisia. Vammaistutkimuksen alaa on laajennettava kuntoutuksesta ja terveydentutkimuksesta erityisesti arjen tutkimukseen, jota tarvitaan poliittista päätöksentekoa varten.”

Vaikka lahjoittajien tarkoituksena ei olekaan ollut saada tutkimus palvelemaan niiden intressejä, asian laajakantoisuuden vuoksi on syytä kirjata muistiin myös lahjoittajat aakkosjärjestyksessä. Aivovammaliitto, Aspa palvelut, FDUV, HETA, Invalidiliitto, Invalidiliiton Asumispalvelut, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Kehitysvammaisten Tukiliitto, Kuurojen Liitto, Kuuloliitto, Kynnys, Lihastautiliitto, Näkövammaisten Keskusliitto, Otto A Malmin lahjoitusrahasto, SAMS, Selkäydinvammaiset Akson, Suomen CP-Liitto, Suomen Kuurosokeat, Suomen Polioliitto, Suomen Reumaliitto, Suomen MS-liitto, Vammaistutkimuksen seura, Vates-säätiö.

Vammaisprofessuurin tarve on löyhästi ilmaistu Suomen vammaispoliittisessa ohjelmassa. Toteutettavien toimenpiteiden (2010-2015) luettelossa on kohta 111: Vahvistetaan vammaistutkimuksen asemaa ja vammaisten ihmisten osallisuutta hankkeissa. Tavoitteena on vammaistutkimuksen sektoritutkimusohjelman käynnistäminen. Vastuuministeriö-kohdassa todetaan: Kaikki ministeriöt oman hallinnonalaansa koskevilta osin. Vammaistutkimuksen aseman vahvistaminen on VAMPOn ensivaiheen seurannan painopisteistä viimeisenä (5.): Vammaistutkimuksen aseman vahvistaminen, tietopohjan lisääminen sekä laadukkaiden ja monipuolisten menetelmien kehittäminen vammaispolitiikan toteuttamisen ja seurannan tueksi. Tässäkin kohdin tieteellinen vammaistutkimus on sivuraiteilla ja hallinnon palveluksessa.

Vahvimmin VAMPOssa todetaan professuurista näin: ”Monitieteisen vammaistutkimuksen yhdistäminen kokonaisvaltaiseksi tutkimustoiminnaksi on useamman vuoden ajan ollut esillä suomalaisten vammaistutkijoiden keskusteluissa. Se on edelleen ajankohtainen haaste. Järjestelmällisenä ja pitkäjänteisenä oman oppituolin tukema tutkimus edistäisi merkittävällä tavalla perustutkimusta. Se antaisi tukea myös vammaispolitiikan edistämiselle. Liikkeellelähtönä voisi olla monitieteisen maisteriohjelman suunnittelu ja toteuttaminen yliopistojen yhteistyönä.

Esimerkkejä monialaisesta vammaistutkimuksesta ja sen organisoinnista on saatavana erityisesti anglosaksisista maista.

Helsingin yliopistolla on ollut 370 vuotta aikaa tutkimia vammaisuutta ja vammaisten arkea. Jos, kuten WHO:n ja Maailmanpankin uusi maailmanlaajuinen vammaisraportti osoittaa, vammaisten (disabled) määrä on yksi miljardi (15 % väestöstä), hyvin monen professorin ohjelmaan olisi voinut kuuluva vammaisuuden opetus ja tutkiminen. Pikainen katsaus Fennica-tietokannan väitöskirjoihin hakuvanna ”vammaisuus” tuottaa viitisen kymmentä väitöskirjaa, joista 12 on Helsingin yliopistosta. Jos ensimmäiselle vammaisprofessuurille olisi pitänyt etsiä suotuisa maaperä, olisi pitänyt antaa rahat sinne missä niistä on pulaa sekä halua ja kykyä tutkia vammaisuutta. Valtiotieteellinen tiedekunta on sekin on ehtinyt vanhuuseläkeikään ja sen piirissä tehtävä vammaisten arjen tutkimus tuottaa vain yhä laajemman ja syvämietteisemmän marginaalin marginaalin verhon.

Varmaankin Risikon johtama epävirallinen suunnitteluryhmä on ankarasti miettinyt, mihin tuon ”vanhan miljoonan” antaa. Jos lukee VAMPOa laajemmalla otteella, parhaaksi sijoituspaikaksi vammaisprofessuurille osoittautuu Aalto-yliopisto. VAMPO käynnistysseminaarissa Paula Risikko totesi muun muassa, että ”vammaispolitiikan painopiste on siirtynyt huollosta ja hoivasta palveluihin, kuntoutuksen ja yhteiskunnan kehittämiseen design-for-all –periaatteen mukaisesti, kaikille avoimeksi.

Siellä missä VAMPOssa tieteellisestä tutkimuksesta olisi pitänyt sanoa enemmän, on opetusta koskeva kohta. Nyt löytyy vain yksi lause, jonka voi vääntää palvelemaan vammaistutkimusta: ”Tavoitteena on antaa eri aloilta valmistuville asiantuntijoille, suunnittelijoille ja kehittäjille valmiuksia edistää yhteiskunnan syrjimättömyyttä.” Tämäkin on kirjoitettu (ja ajateltu) niin, että vammaiset ovat politiikan kohde ja vammaisuutta koskeva tieto on jotakin erityistä.

Jokainen on varmaan huomannut, että globaali ajattelun on palannut 60- ja 70-luvun taitteen teemoihin. ”Kestävän kehityksen” nimikkeen alla puhutaan siitä samasta asiasta, mistä silloin esimerkiksi ”demokraattisena suunnitteluna”. Sanat ovat muuttuneet, asian ymmärrys, hieman, mutta vain hieman, syventynyt. Aalto-yliopisto (joskus ”innovaatioyliopistoksikin mainittu) on viimeisin (ehkä viimeinen) yritys pitää tieteellinen tutkimus välittömän taloudellisen ajattelun edellä. Irti siitä se ei enää koskaan pääse.

Victor Papanek kirjoitti lähes 50 vuotta sitten kirjan (itävaltalainen vaikka oli, hän vietti paljon aikaansa Pohjoismaissa) ruotsiksi Miljön och miljonerna (1970), joka ilmestyi englanniksi 1971 nimellä Design for the Real World ja suomeksi 1973 nimellä Turhaa vai tarpeellista?. Ensi marraskuun 11 päivänä pidetään Victor Papanek –säätiön perustamiskokous hänen omassa opinahjossaan Wienin taideteollisessa yliopistossa.

Kirjansa esipuheessaan hän kirjoitti: ”Muotoilusta pitää tulla uudistava, luova, tieteidenvälinen ja ihmisen todellisia tarpeita vastaava työkalu. Sen tulee suuntautua enemmän tutkimukseen, ja meidän tulee lakata saastuttamasta maailmaamme huonosti suunnitelluilla esineillä ja rakennuksilla.” Koska Papanek vietti joka vuosi kuukausia myös Suomessa opettaen, hän on kirjoittanut suomalaiseen painokseen oman esipuheen: ”eräs suomalaisen muotoilun merkittävimpiä panoksia on rehellisyys”. Volvo tilasi Papanekilta myös vammaistaksin suunnittelun.

Niin se Aalto-yliopisto? Papanek esittää suomalaisessa esipuheessa kiitoksensa Yrjö Sotamaalle (ja 20 muulle suomalaiselle kollegalle ja ystävälle). Sotamaahan keksi Aalto-yliopiston viitisen vuotta sitten. Suomalainen vammaispolitiikka (toivottavasti ei sentään yliopistollinen vammaistutkimus) on vaarassa siirtyä lyhytnäköisen palvelutuotannon ja hallinnon palvelukseen, ja siksi tutkimukselle olisi löydettävä aivan uudet lähtökohdat. Kun tuntee jonkin verran vammaisprofessuuria suunnittelemassa mukana olleiden henkilöiden filosofiaa, ei voi olla ihmettelemättä miten arki on voitu ymmärtää ”yhteiskunnallisena asemana”, jonka tutkimiseen vammaisprofessorin pitäisi keskittyä.