Euroopan kuntoutuskongressi Suomeen?

Tänään (1.9.2011) kokoontuvat suomalaiset kuntoutustutkijat Tampereella valmistelemaan Suomen esitystä Euroopan kuntoutustutkimuksen 13. kongressin ohjelmaksi. Kongressit järjestetään kahden vuoden välein, ja Suomen on tarkoitus kilpailla vuoden 2015 kongressin järjestämisestä. Muitakin ehdokkaita on.

EFRR:n 3. kongressi pidettiin Suomessa vuoden 1995 toukokuun lopulla. Viimeisin 11. kuntoutuksen tutkimuskongressi oli tänä vuonna Italiassa Riva del Gardassa niin ikään toukokuussa, sitä edellinen Latvian pääkaupungissa Riiassa syyskuussa 2009. Vuoden 2009 kongressin teema oli ”Rehabilitation and Environment” ja tämän vuoden teemana ”Perspectives and Controversial Issues for Research in Rehabilitation”. Mikä olisi sopiva teema Suomen tarjoukselle, jos kilpaan aiotaan osallistua? Kaikkien aiempien kuntoutuskongressien teemat on tietysti katsottavissa läpi, mutta kun ”maailma ja kuntoutus” muuttuvat nopeasti, niillä on tuskin muuta kuin akateemista mielenkiintoa. Noloa tietysti olisi jos valittaisiin aivan sama aihe kuin joskus ennen, vai olisiko?

Yleisaihe on vain osa kongressin vetovoimaa. En tunne kongressimaailmaa laajasti, mutta eivätköhän siinä ilmene tavanomaiset sosiaaliset tekijät. On sisäpiiri, kantajoukko ja uudet tulokkaat. Kokenut ja osaava sisäpiiri, joka on kaksitasoinen – EFRR ja kansallinen tutkijoiden ydinjoukko - turvaa kongressille yleisen hyväksyttävyyden ja poistaa suunnitelmilla ja päätöksenteolla järjestäjien ylilyönnit ja riskinotot. Kantajoukko, eurooppalaiset tutkijat, takaa hyvän minimiosanoton ja on se työmuurahaisten lauma, joka ratkaisee kongressin pitkän aikavälin aseman ja tulevaisuuden. EFRR:n johto tuntee luissaan miltä kuntoutuskongressien tulevaisuus näyttää, ja itse asiassa tajuaa myös miten kuntoutuksella menee Euroopassa.

Uusien tulokkaiden riittävä virtaus on varmasti kriittisin asia, eikä tässä tarvitse kuvitella, että vanha kaarti pitäisi tiukasti asemistaan – ideologisista ja käytännöllisistä asemista – kiinni, vaan enemmänkin on kysymys kuntoutuksen tieteellisestä vetovoimasta. Onko kuntoutus sellainen ”sosiaalinen innovaatio” että se innostaa yhä uusia tutkijasukupolvia ja pitääkö ”yhteiskunta” (joka ruokkii tutkimusta) sitä yhtenä niistä ratkaisukeinoista, joilla saavutetaan kansojen riittävä onnellisuustaso, onko kuntoutukselle ”sosiaalista tilausta”.

Suomalaisilla tutkijoilla ja tutkimuslaitoksilla on varmasti niin paljon kansainvälistä kokemusta ja tietoa, että eurooppalaisen kuntoutuksen sisältö ja sisäinen syke tunnetaan. Vaikka järjestäjämaan kansallinen tilanne – kuntoutuspolitiikka tai akateeminen arvostus – eivät asiaa ratkaisisikaan, se kuitenkin tarjoaa perustan suunnittelulle ja luo sävyn valmisteluilla ja lopputulokselle.

Suomessa on nyt ollut kuntoutuksen professuuri kymmenen vuotta, ja Lapin yliopisto on tuottanut useita tohtoreita. Muillakin yliopistoilla on jo pitkä ja vahva perinne: kuntoutusalan väitöskirjoja on listattavissa satoja. Kuvittelisin, että kun mennään 1960-luvulle asti, josta löytyvät ensimmäiset kuntoutuksen väitökset, kokonaisluvuksi saadaan noin 500.

Tämän päivän – tai vuoden 2015 - tilanteessa kuntoutuksella on professuuri Lapissa ja Helsingissä vammaisprofessuuri. Akateemisen tutkimuksen ydin täytyy löytyä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tieteellisestä tutkimuksesta. Ei kai tältä osin voi muuta toivoa kuin, että ammattikorkeakoulut ja yliopistot löytäisivät kuntoutuksessa toisensa.

Akatemia antoi taannoin miljoona euroa puoleen tusinaan kuntoutushankkeita; ne ovat raportoitavassa kunnossa ennen tuota vuoden 2015 kongressia. Kelan tutkimusosasto on viime vuosina vahvistunut juuri kuntoutuksen osalta merkittävästi. Eläketurvakeskus on aina kiitettävästi mukana yhteisissä hankkeissa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Työterveyslaitos näyttäytyvät ulospäin kuntoutuksen naapureilta, joita tervehditään, mutta ei oikein tunneta. Edellisellä on vammaisuus, esteettömyys, hyvinvointipolitiikka jne. mutta ei rehellisesti ilmaistua kuntoutusta. Työterveyslaitokselle on pyritty antamaan ammatillisen kuntoutuksen kehittämisen ja hallinnoinnin yleistehtävä, mutta se näyttää katselevan aivan toisaalle. Sitä paitsi näistä valtion ”sektoritutkimuslaitoksista” ei koskaan tiedä onko niitä kohta sellaisenaan olemassakaan. Ikuisuuskysymys, mitä siirretään yliopistoille ja mikä säilyy paikallaan, odottaa vielä vastausta.

Raha-automaattiyhdistys on perinteisesti pitänyt rakoa tieteelliseen tutkimuksen suuntaan, mutta viime aikoina olen ollut huomaavinani, että tutkimuksen ja kehittämisen yhteisvaatimus on vallannut myös Rahiksen strategian. Onko vaatimus kehittämishankkeisiin liitettävästä vaikuttavuudesta ja maastouttamisesta tieteellisesti ajatellen järkev?. Joskus oli sellainenkin näkemys, että todellisia tieteellisiä löydöksiä ei voi aikatauluttaa. Ne ovat jopa vaikeampia kuin sähköisen potilastietoarkiston luominen. Vai riittääkö kuntoutukselle normaalitieteen vaatimustaso?

Euroopan unionissa ja sen liepeillä on paljon kansainvälisiä tutkimushankkeita ja erilaisia yhteenliittymiä (MURINET, ANED jne.), joista meillä yleisesti kuulaan liian vähän. Niissä toimivien suomalaisten tutkijoiden pitäisi kirjoittaa enemmän julkisuuteen.

Sitten on tuo suuri mörkö, miten Euroopalla menevät nämä vuodet, ja mitä siitä seuraa. Kuntoutuksen tutkimustarve ja sen taustalla olevat tieteet eivät paljonkaan liikahda, mutta tutkimushankkeiden ja sitä kautta tutkijoiden työmahdollisuudet voivat liikkua rajustikin. Kuka tulee rahoittamaan tai rahallisesti takaamaan Suomessa järjestettävää kongressia? Tarvitseeko se ollenkaan rahaa? Silloin vuoden 1995 kongressille antoi opetusministeriö ”tappiotakuun”, jota ei tarvittu. Tuskin OKM:llä enää sellaista käytäntöä onkaan. Niin, ja Suomessa ovat olleet eduskuntavaalit ja uusi hallitus on ehkä asetettu (asettanut itsensä) tai sitten ei. Jos kongressi saadaan ja se pidetään toukokuun lopussa

Yhtä asiaa uusi kongressi ei pysty ylittämään, voi parhaimmillaan päästä ehkä samalle tasolle. Vuoden 1995 kuntoutuskongressin aikana oli loistava sää. Kun osanottajat kuljetettiin kauppatorilta Seurasaaren laiturille ja heille tyrkättiin sampanja- tai kuohuviinilasi käteen, porukkaa ei saanut millään siitä laiturilta ravintolaan avajaisillalliselle. Toukokuun lopussa aurinkokin laskee aika myöhään.