Nihilismi etsii ulospääsyä

Tuskastunut asiantuntija näkee joskus ympärillään hyvinvointipalveluihin kätkeytynyttä nihilismiä. ”Ei tässä mikään auta. Mitään ei ehdi tehdä. Ei voi vähempää kiinnostaa” jne jne. Vaikeasti vammaisen tai sairaan ihmisen kuntoutus ja hoito ajetaan alas tai jätetään käytännössä kokonaan toteuttamatta, kun ei ole aikaa eikä rahaa tehdä mitään. Hoitoa tai kuntoutusta itselleen tai läheiselleen toivova tunnistaa epäilevän, jopa pahantahtoiselta vaikuttuvan asenteen, ja tuntee olevansa nihilistisen – tai kyynisen – suhtautumisen kohde.

Sanat ”hoitonihilismi” ja ”kuntoutusnihilismi” esiintyvät puheissa ja kirjoituksissa enää harvoin, sillä usko parempaan on vähissä. Nihilistinen – ”mikään ei ole mitään” – ajattelu on ottanut aatteellisen johdon. Nihilisti ei kuitenkaan tunnusta olevansa itse olevansa nihilisti, vaikka hän toimiikin kuin nihilisti.

Kirjallisuudessa ja filosofiassa nihilismi oli vahvasti esillä yli sata vuotta sitten, Dostojevskin nihilistiset hahmot ovat tuttuja, samoin Lermontovin ja Turgenjevin antisankarit. Tuolla murroskaudella ääripäät – nihilismi ja yli-ihmisajattelu – kohtasivat toisensa. Friedrich Nietzsche oli anti-nihilisti jota pidetään nihilisteistä suurimpana. Foucault, Deleuze, Lyotard, Derrida osoittivat, että konservatiivinen arvon kieltäminen oli kapitalismin looginen seuraus.

Yhteiskuntateoria yleisesti ja vammaisuuden ja kuntoutuksen teoreettiset näkemykset sen sovelluksina on ajautunut vaikeuksiin selittämättömiltä tuntuvien ilmiöiden edessä. Oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden rationaalinen ja asteittainen projekti on reunoiltaan kolahtanut esteisiin, jotka näyttävät vaativan suurta perääntymistä, arvojen kyynistä kieltämistä.

Ei oikein tunnu riittävän se, että kuntoutusta tai vammaispolitiikkaa kehitetään entisten ratkaisujen päälle ja kustannusvaikuttavuutta ja laatua parantaen, mikä olisi perusteltua silloin kun lakien ja hallinnon mekaniikka pysyy periaatteessa yhteiskunnan ja kansalaisten tarpeiden uralla. ”Oikeansuuntaista mutta riittämätöntä”, kuten fraasi kuuluu. Nihilistisiä sävyjä saanut arvostelu katsoo, että toiminta on varmasti riittämätöntä kun se on vääränsuuntaista.

Vuosituhansia on yritetty ratkaista oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja hyvän elämän kysymyksiä. Nihilistis-kyynisellä asenteella on aika ajoin kysyntää, niin kuin on juuri nyt. Eikä – tietenkään – kysymys ole Suomesta vaan kaikista muistakin, erilaisin virityksin. Toisaalta mikään idea ei toteudu puhtaana. Hyväntahtoisuus – Kantin mielestä ainoa ehdottomasti epäilemätön arvo – on saanut kilpailijakseen, minkä muunkaan kuin pahan tahdon. Kirjassaan Nihilism (2009) brittitutkija Bulent Diken kutsuu tendenssiä nimellä ”society of spite”.

Martha Nussbaum on kirjassaan Frontiers of Justice (2006) osoittanut, että nykyinen yhteiskuntapoliittinen teoria ei pysty selittämään – eikä siis sisällyttämään toimintaansa – kolmea suurta kohderyhmää: vammaiset henkilöt, etniset ryhmät ja eläimet. Miksi näin on? Koska politiikan metateoria ja arkikäytäntö ei ole löytänyt oikeaa tapaa antaa näille kolmelle ryhmälle puheoikeutta ja suunvuoroa. Joku toinen – ilman erityistä valtuutusta – puhuu niiden puolesta.

Vammaispolitiikassa on tuttua ja alistuneesti hyväksyttyä se, että vammaiset tulevat ihmisoikeuksissa viimeisenä. Siksi näiden päivien keskustelu ”positiivisen erityiskohtelun” moraalittomuudesta tai laittomuudesta on kaksinkertaisesti hävytöntä. Liberalistinen yhteiskuntapolitiikka – se joka on pienin muunnelmin vallalla kaikkialla länsimaissa – ei pysty ratkaisemaan huono-osaisuuden hyvinvointistrategista ongelmaa, koska se periaatteessa hyväksyy vain vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden. Miten kompensoida ihmiselle se, että hän on saanut osakseen – ”luonnon arpajaisissa” – huonon merkit? Päästäkseen ihmisarvoisen elämän piiriin, miksi hänen pitäisi toistuvasti osoittaa oikeutuksensa joillakin toimintakykytesteillä, ja kaupan päällisiksi elää nöyremmin kuin muut.

Yksi yleisesti käytetty mitätöimisstrategia on osoittaa hyvinvointipolitiikan keinojen lähes poikkeuksetta johtavan alkuperäisen tavoitteensa vastaisiin tuloksiin. Albert O Hirschman on nimennyt nämä teesit:
• nurinkurisuusteesi (perversity) = toimenpide pahentaa kohdeongelmaa
• turhuusteesi (futility) = toimenpiteellä ei ole mitään vaikutusta
• tappioriskiteesi (jeopardy) = toimenpide tulee kalliimmaksi kuin tavoitellut muutoksesta aiheutuva säästö.

Nämä vastaväitteet ovat ikiaikaisia ja edelleen tuttuja. Erityisopetusta arvostellaan sillä perusteella, että erityisolosuhteet – pienempi luokkakoko, vertaistuki, osaavat opettajat – kumoutuvat joko heti tai myöhemmin elämässä juuri tuon ”erityisyyden” heijastusvaikutuksina. Joskus taas väitetään, että ammattiryhmäintressit ylläpitävät erityisjärjestelyjä parempien työolojen tai korkeamman palkan tms. takia.

Hyvinvointipolitiikka etsii vastausta edellä kuvattuihin ongelmateeseihin lisäämällä kriteerien arviointia, toiminnan laadun ja vaikuttavuuden seurantaa. Suuret ja uudet ongelmat tuntuvat olevan toisaalla.

Bulent Dikenin nihilismianalyysin mukaan tällainen vanhan päälle polkuriippuvaisesti rakentuva kehittäminen on kyvytön maailmanlaajuisesti terrorismin ja kansallisesti meillä vaikkapa kouluampumisten ja muiden epätoivoisten tekojen edessä. Miten selittää se, että arvottomuuden nihilistinen tunne voi johtaa tällaisiin tekoihin. Kun käytetään perinteistä terveysmallia, selitykseksi tulee automaattisesti mielenterveydellinen ongelma tai jonkinlainen ”naksahdus päässä”. Jos tästä päättelystä pidetään kiinni, ei ole mitään keinoa estää näitä tekoja. koska aina tekijä on ollut keskimääräistä kiltimpi ihminen, ystävällinen naapuri tai työtoveri jne.

Nihilismin keskeisin ominaisuus on ihmisen mielessä oleva sovittamattomalta tuntuva ristiriita ”todellisen maailman toiveen tai kuvitelman” ja ”tämän maailman aineellisen tilanteen” välillä. Tästä syystä sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka perustuu (epäuskottaviin) lupauksiin ei voi olla tuottamatta nihilistisiä ajatuksia ja tekoja. Pysyäkseen jonkinlaisessa hallinnassa ihmisen elämässä on oltava koettua valtaa, merkityksellisyyttä ja subjektiutta. Jos nämä puuttuvat, seuraava askel on siirtyminen pahan tahdon yhteiskuntaan.

Kuntoutus on januskasvoinen olento. Se katsoo menneeseen eli ottaa lähtökohdakseen ihmisen siihenastisen historian ja toisilla silmillä se katsoo tulevaisuuteen. Jos pitää paikkansa että ”uusi nihilismi” tarkoittaa yleispolitiikan häviämistä koska se ei enää ole uskottavaa, mitä tulee sen tilalle. Sivuutan laajat spekulaatiot, jotka ovat johdettavissa kuntoutuspolitiikan analogisista muutostarpeista. Oikeus kuntoutukseen tai lievemmin ilmaisten palvelujen kohdentaminen on irrotettava yksilöllisen vastikkeen (työuran jatkaminen, eläkekulujen vähentäminen) vaatimuksesta ja kuntoutus tulee voimakkaammin palauttaa sosiaalisen osallisuuden kokemukseen (kuntoutukseen tulee olla oikeutettu yksinäisyyttä ja arvottomuutta jne. kokeva ilman sairausdiagnoosia). Perinteistä luokittelua käyttäen kuntoutusta on suunnattava ”sosiaalisen kuntoutuksen ” suuntaan, mikä ei tarkoita ”aikuissosiaalityötä”, vaan todellista palauttamista lähiyhteisön jäseneksi.