Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Peruspalveluministeri Paula Risikko vastaanotti 26.8.2010 Vammaispoliittisen ohjelma, jota oli valmisteltu parin vuoden ajan Valtakunnallisessa vammaisneuvostossa. Risikko kiersi aktiivisesti kaikki kuulemis- ja aluetilaisuudet. Valtamedia otti ohjelman julkistamisen vastaan passiivisesti, yhtään juttua en ole nähnyt lehdissä enkä televisiossa.. STM:n laatimien tiedotteiden pohjalta korostettiin esitysten konkreettisuutta, malliesimerkiksi nostettiin 112-hätäkeskusnumeron saamista esteettömäksi.
VAMPOn rakentamisessa valittiin sektoriministeriölähtökohta, mistä seuraa kaikenlaista lopputulokseen nähden. Ohjelmassa tosin vakuutetaan, että hallinnonalalähtökohdan sijaan on otettu yhteiskunnallisten teemojen kautta tapahtuva tarkastelu. Tämä jää kuitenkin vain ajatukseksi, kun ohjelmassa vastuut annetaan lähes poikkeuksetta ministeriöittäin. Mitäpä muuta valtionhallinto voi tehdäkään.
Kansalaisia, vammaisia henkilöitä ja heidän järjestöjään ja läheisiään kuultiin aluekokouksissa eikä ketään kielletty lähettämästä omia ajatuksiaan VANElle, joka yhdessä THL:n asiantuntijoiden kanssa vastasi ohjelman tekemisestä. Netissä julkaistuja kirjeitä oli kolme, liikuntavammaisen pojan vanhempien kirje, kuulo- ja näkövammaisten lasten vanhempien kirje ja kuntoutussihteerin kommentti. Alueellisissa seminaareissa käytetyt kommenttipuheenvuorot ja keskustelut ovat vaikuttaneet merkittävästi ohjelman sisältöön, minkä jokainen voi todeta vertaamalla loppuraporttia marraskuun 2009 luonnokseen.
Vammaispoliittisella ohjelmalla on välittömänä lähtökohtanaan hallituksen Vammaispoliittinen selonteko keväältä 2006. VAMPO tuotti 16.11.2009 alustavan ja kommentoitavaksi tarkoitetun työpaperin nimellä ”Vahva pohja osallisuudelle ja yhdenvertaisuudelle, hallituksen vammaispoliittinen ohjelma VAMPO 2010-2015+” . Kaukaisempia taustatekijöitä ovat YK:n pitkä, yli 30 vuoden mittainen työ vammaisten henkilöiden oikeuksien takaamiseksi jonka merkkipaaluja ovat Vammaisten oikeuksien julistus 1975, Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sitä seurannut Vammaisten vuosikymmen (1983-1992) sekä viimeisimpänä vaiheena YK:n yleiskokouksen 13.12.2006 hyväksymä Vammaisyleissopimus (CRPD), jonka Suomi on allekirjoittanut mutta ei vielä ratifioinut.
Otsikkotasolla luonnosversion ja loppuraportin välillä on kaksi pientä eroa. Luonnoksessa oli ”hallituksen vammaispoliittinen ohjelma”, loppuraportissa ”Suomen vammaispoliittinen ohjelma”. Tässä suhteessa ohjelma haukkaa suuremman palan kuin se pystyy nielemään. Toinen ero on se, että luonnoksessa ajanjaksoksi oli merkitty 2010-2015+ mutta loppuraportissa tuo plus-merkki on jätetty pois, ehkä kainoussyistä, kun ei haluta sitoa vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen käsiä. Nämä kaksi muutosta ovat selvästi ristiriidassa keskenään: yhtäältä puhutaan Suomen eikä hallituksen ohjelmasta, mutta pidetään kuitenkin kiinni hallituskausista.
Marraskuun luonnoksesta ohjelman rakenne muuttui hyvin vähän. Perustelujen aukikirjoittaminen pidensi paperia huomattavasti. Marraskuun 124 ehdotusta väheni vain kahdella. Luonnoksen alakohta 13 Rahoitus ja resurssit siirrettiin omaksi luvukseen 5. Vammaispolitiikan rahoitus ja resurssit. Tästä seurasi se, että edellisen paikalle ”Vammaispolitiikan haasteet” lukuun tuli kohdaksi 13 niinkin yksityiskohtainen asia kuin ”Verotuen korvaaminen suoralla määrärahatuella”.
Mitä tästä Suomen vammaispoliittisen ohjelman valmistumisesta sitten seuraa? Ohjelmassa on esitetty mittarit tavoitteiden toteutumiselle ja vastuuministeriöt. Yksi avainkysymys on, miten hallitus tai eduskunta asiaa käsittelevät. Matti Vanhasen I hallitus antoi Vammaispoliittisen selonteon, jonka seurauksena tämä ohjelma tehtiin. Tarkoitus lienee, että hallitus antaisi ns. periaatepäätöksen, jolloin asiasta myös keskusteltaisiin eduskunnassa.
Periaatepäätöksellä annetaan valtionhallinnolle ohjeita ja suuntaviivoja asioiden valmistelulle. Periaatepäätökset ovat lähinnä poliittisia kannanottoja. Luonteeltaan ne ovat valmistelevia päätöksiä. Lopulliset päätökset tekee asiaa käsittelevä ja valmisteleva viranomainen. Periaatepäätöksillä ei ole vaikutuksia kansalaisiin. Näin sanotaan valtioneuvoston kotisivulla.
Nykyinen hallitus on antanut tänä vuonna 15 periaatepäätöstä, niistä yhtenä ainoana päivänä, 5. toukokuuta, peräti kuusi. Vammaispoliittisen ohjelman tapaisia periaatepäätöksiä on tänä vuonna annettu kaksi:
• 21.1.2010 periaatepäätös ohjelmaksi kehitysvammaisten asumisen ja siihen liittyvien palvelujen järjestämiseksi (3 sivua)
• 4.2.2010 periaatepäätös demokratian edistämisestä Suomessa (11 sivua)
Miksei hallitus aivan hyvin voisi antaa periaatepäätöstä, kymmenen sivun lyhennelmää vammaispoliittisesta ohjelmasta, mutta mitä merkitystä sillä sitten olisi? Onhan väitetty, että (Erkki Paaran Vieraskynä-kirjoitus Helsingin sanomissa), että kehitysvammaisten asumisessa ja palvelujen järjestämisessä ollaan menossa aivan päinvastaiseen suuntaan kuin, mitä hallituksen periaatepäätös edellyttää. Hyödyllisempi tie voisi olla seuraavan hallituksen ohjelma, kun tämänkin raportin aikajänne on hallituskauden mittainen.
Vammaispoliittinen ohjelma määrittelee 14 haastealuetta, joilta on valittu 122 toimenpide-ehdotusta. Eniten toimenpiteitä esitetään alueelta Itsenäinen elämä (33 ehdotusta, neljäsosa kaikista ehdotuksista), Terveydenhuolto ja kuntoutus (10 ehdotusta, joista 6 koskee kuntoutusta). Marrakuus version otsikko ”Terveys ja kuntoutus” olisi ollut paremmin linjassa, kun ohjelma haaveilee laajemmasta kuin hallinnonalaisesta lähtökohdasta. Kuntoutusta koskevat ehdotukset ovat menneiltä vuosilta tuttuja pieniä epäkohtia tai yleisiä toivomuksia:
1. selvitetään mahdollisuutta poistaa Kelan järjestämän vaikeavammaisten henkilöiden lääkinnällisen kuntoutuksen sidos vammaisetuuksiin. Asetetaan erillinen työryhmä laatimaan ehdotukset Kelan kuntoutuslain uudistamiseksi lääkinnällisen kuntoutuksen kytkennän poistamiseksi vammaisetuuksista.
2. vakiinnutetaan lääkinnällisen kuntoutuksen yhteistyö työterveydenhuollon kanssa
3. valmistellaan Kelan järjestämän vaikeavammaisten henkilöiden lääkinnällisen kuntoutuksen ikärajan nostaminen 67 vuoteen muuttamalla lakia Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista
4. kehitetään sosiaali- ja terveydenhuollon apuvälinepalvelujen seurantajärjestelmää
5. vahvistetaan järjestelmällisesti kuntoutuksen vaikuttavuuden tietopohjaa, jota tullaan hyödyntämään hyvien kuntoutuskäytäntöjen kehittämisessä.
6. vakiinnutetaan työelämän, koulutuksen ja opetuksen yhteistyö ammatillisen kuntoutuksen toimeenpanossa ohjauksen ja henkilöstökoulutuksen keinoin. Tavoitteena on varmistaa asiakkaille joustavat ja oikea-aikaiset ammatillisen kuntoutuksen palvelut.
Ammatillisen kuntoutuksen ja vammaisten työllistymisen osalta toimenpide-ehdotukset ovat yhtä yleisluontoisia tai perinteisiä:
• kehitetään rekrytointivaiheen palveluja ja ratkaisuja. Tarkoituksena on löytää uusia työaloja vammaisille henkilöille.
• vahvistetaan työ- ja elinkeinohallinnon työntekijöiden js yhteistyökumppaneiden vammaispoliittista osaamista koulutuksen, tiedottamisen ja vaikuttamistyön keinoin
• valtiotyöantaja toimii päättäväisesti vammaisten henkilöiden syrjinnän estämiseksi sekä virkaan nimittämisen yhteydessä, palvelussuhteen kestäessä että palvelussuhteita päätettäessä.
• selvitetään työolosuhteiden järjestelytuen käyttö ja kehittämistarpeet ja tarvittaessa uudistetaan säädökset ja ohjeistus
• luovutaan vammaisten osalta vajaakuntoinen termin käytöstä.
Niin ja sitten ne kuolemattomat ideoita ovat ikuisesti muuttumattomat verovähennykset, joista on puhuttu useiden vuosikymmenien ajan:
• kehitetään auton hankintatukijärjestelmä, joka korvaa autoveron palautusjärjestelmän ja VPL:n mukaisen tuen.
• selvitetään vammaisyrittäjien arvonlisäverohuojennuksen korvaaminen suoralla tuella vammaisyrittäjille
Odotukset kuntoutuksen asemasta ja merkityksestä vammaispoliittisessa ohjelmassa eivät liene olleet kovinkaan korkealle. Vammaispolitiikan modernissa peruskirjassa YK:n vammaisyleissopimuksessa on yksi artikla (26) kuntoutuksesta (rehabilitation), mutta siitä ei kukaan ulkomaalaisenkaan kommentaattori ole osannut sanoa mitään. Tältä kannalta Suomen vammaispoliittisen ohjelman sisältämä kuntoutusta koskeva osa on sentään jotakin, eikä tavanomaista vastakkainasettelua vammaispolitiikan ja kuntoutuspolitiikan kesken. Rauhanomainen rinnakkainelo näyttää kuitenkin tuottavan pysähtyneisyyden tilan. Ajattelun liikkeellepanossa ”pallo on kuntoutuksen kenttäpuoliskolla”.
Jos kuntoutusta koskevat ehdotukset ovat odotettuja, tärkeitä, mutta kokonaisuutta ajatellen marginaalisia, työelämän ja vammaisten työhön osallistumisen edistämiseen tästä ohjelmasta ei ole. Valmistelussa olivat mukana työmarkkinajärjestöt, mutta minkäänlaista painostusta niiden suuntaan ei ole näkyvissä, eivätkä työelämän vammaismyönteisen kehittämisen kannalta avainasemassa olevat tahot ole tulleet yhtään vastaankaan.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kela. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kela. Näytä kaikki tekstit
maanantai 30. elokuuta 2010
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Kuntoutuspsykoterapiaa Kelasta
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Kesäloman alla (22.6.2010) eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta käsitteli loppuun Kelan kuntoutuslain muutosesityksen, joka tekee psykoterapiasta (ammatillisesta kuntoutuksesta johdetuin ehdoin) Kelan järjestämisvastuista, ”lakisääteistä” toimintaa vuoden 2011 alusta. Valiokunnan mietintöön sisältyi opposition vastalause, jossa haluttiin laajentaa kuntoutuspsykoterapian kohderyhmiä, alentaa omavastuita ja lisätä käyntikertoja, siis satsata vielä enemmän Kelan kuntoutusvarojen käyttöä psykoterapiaan. Valiokunnassa oli kuultava 12 kuntoutuksen ja psykoterapian asiantuntijaa. Helsingin kaupunki antoi kirjallisen lausunnon. Valiokuntien keskustelut ovat salaisia, pöytäkirjat ja mietinnöt julkisia.
Eduskunnassa kukaan ei näytä havainneen tai ainakaan muuttaneen havaintojaan sanalliseksi ilmaisuksi, että Kelan kuntoutusrahat kokonaisuudessaan ovat budjettikehyksen sisällä eli Kelan on pidettävä huoli siitä, että kokonaispotti (ammatillinen kuntoutus, vaikeavammaisten lääkinnällinen kuntoutus, kuntoutusraha, harkinnanvarainen kuntoutus ja nyt siis ”kuntoutuspsykoterapia”, kaikki yhdessä) ei kasva. Tästä kokonaismenonäkökulmasta pidän kuntoutuspsykoterapian lakisääteistämistä haitallisena ”osaoptimointina”: enintään vakiona pysyvästä kakusta annetaan yhdelle toiminnalle noin kaksi kertaa enemmän kuin tähän asti. Muiden toimintojen on vastaavasti supistuttava, ja mistä muualta sen nopeimmin saa kuin harkinnanvaraisesta rahasta.
Kelassa on laskelmoitu että harkinnanvaraista syötävää riittää 10 vuotta, kunnes ollaan tilanteessa, jossa eduskunnan ei enää tarvitse päättää mitään harkinnanvaraisesta rahasta, kun laki määrää sen suuruudeksi 4 prosenttia vakuutettujen sairausvakuutusmaksuista. Voi olla että vakuutettujen sairausvakuutusmaksua yleisen hyvinvointipolitiikan viimeaikaisen kehityksen mukaisesti korotetaan.
Kuntoutuspsykoterapian saaminen aiempaa vankempaan asemaan Kelan kuntoutuspäätösten teossa on ollut hyvin monen vuoden mittainen hanke. Useina vuosina Kelan kuntoutusosastolla, -linjalla tai –ryhmässä on laskeskeltu kesälomilta palattua, että harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahat – tai toimintasuunnitelmassa psykoterapialle varatut rahat – eivät näytä riittävän, jos päätöksiä tehdään vielä loppuvuodesta. Tietenkään tosiasialliset menot eivät ehdi syyskuusta joulukuuhun kasvaa kovinkaan suuriksi, kun tehdään vuoden tai kahden mittainen terapiapäätös, mutta yhtä selvää lienee ollut, että tehtyjä päätöksiä ei oikein voi perua eikä ongelmaa voi siirtää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Kelassa alettiin toivoa, että psykoterapia, jota muuten on kustannettu kuntoutuksen alusta lähtien, siirrettäisiin harkinnanvaraiselta puolelta ”lakisääteiselle” puolelle, tavallaan tiettyjen ehtojen mukaan kansalaisen ”subjektiivisen oikeuden” piiriin. Vähän tunnettua on, että lääkärin antama psykoterapian on ollut sairausvakuutuskorvaukseen oikeuttavaa hoitoa. Ensi vuonna se loppuu. Sieltä ei kovin paljon siirry kuntoutuspsykoterapian puolelle.
Helsingin sanomat nosti kuntoutuspsykoterapian ykköspääkirjoitukseksi heinäkuun 7. päivänä absurdilla otsikolla ”Kuntoutusterapia kaikkien saataville”. Tästä sanankäytöstä voi olla se hyvä puoli, että enää ei pidetä kuntoutusta pelkästään fysioterapiana, mutta samalla supistetaan sinänsä kummallisen käsitteen ”kuntoutusterapia” sisältöä. Asiallisesti pääkirjoitus (Hesarin tapaan nimettömän kirjoittajan tekstiä) myötäilee sosiaali- ja terveyslautakuntaa muutamine ongelmakohtineen: pienituloisten ja syrjäseudun asukkaiden saantiongelmat, nuorten ja aikuisten ehkä perusteltu taloudellinen eriarvoisuus nuorille kuitenkin jäävää 1600 euron vuotuista omavastuuta kauhistellen. Kun kirjoitus suhtautuu epäillen kunnan haluun maksaa erotusta toimeentulotukena, itse terapeuttien siirtymisestä (tai sen estämisestä) vastuu lankeaa kunnalle. Ylipäätään kunnan ja Kelan kuntoutusvastuun todennäköistä painopistemuutosta ei uskalleta arvioida, sen ”seuraamista” vain edellytetään.
Kaksi viikkoa myöhemmin (HS 21.7.2010) lehti kirjoitti Kotimaa-osastossa kahdella otsikolla, Psykoterapian suosio kasvaa ja ”Ilman terapiaa opiskelu olisi jäänyt” tavanomaiset jutut. Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajan ominaisuudessa psykologi, filosofian tohtori ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri viittasi psykoterapian tarjontalähtöisyyteen. Jutun kainalossa oleva tilasto kertoi, että Kelan psykoterapia on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Oma ennustukseni on, että nyt se kaksinkertaistuu viidessä vuodessa.
Poliittisesti ratkaisevaa tässä muutoksessa oli se, että Matti Vanhasen II hallitus otti hankkeen ohjelmaansa (Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009: ”Siirretään Kansaneläkelaitoksen harkinnanvaraisena kuntoutuksena korvattava psykoterapia järjestämisvelvollisuuden piiriin”.) SATA-komitea sisällytti tavoitteen mietintöönsä, joten rahoitus on kolmikantaisesti varmistettu. Kela on ollut vahvasti ajatuksen takana.
Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan enemmistö hyväksyi lakiesityksen sellaisenaan todeten kuitenkin, että ”hakijamäärän kasvua ja lisärahoituksen tarvetta on vaikea arvioida”. Hallituksen esityksessä arvioidaan kuntoutuspsykoterapian kysynnän kehitystä ja siitä aiheutuvaa hyvin kapeasti. Yleisesti tiedetään, että psykoterapia on hyvin tarjontapainotteinen palvelu. Tällä hetkellä palveluja antavilta psykoterapeuteilta olisi helposti saanut tietää, aikovatko he muuttaa työtapojaan tai asiakaskoostumustaan, kun Kelan kuntoutuspsykoterapiasta tulee vuosikymmeniksi hyvin varmasti ennustettavissa oleva lakisääteinen palvelu. Lainvalmistelijoille saattaa riittää hurskas toivomus, että julkinen terveydenhuolto, jolla on ensisijainen vastuu mielenterveystyöstä ja psykoterapiasta huolehtikoon palvelujen tarjonnasta ja yliopistot alan koulutuksesta jne. Kuntien pitäisi tavalla tai toisella kehittää omaa toimintaansa niin, että psykoterapeutit pysyisivät heidän työntekijöinään tai ostopalvelujen tuottajina.
Lähinnä huumorin piikkiin menee lain edellytys, että ”kuntoutuspsykoterapian korvaaminen edellyttää, että vakuutettu on mielenterveyden häiriön toteamisen jälkeen ollut vähintään kolme kuukautta asianmukaisessa hoidossa. Asianmukaisella hoidolla tarkoitetaan terveydenhuollon yksikössä annettua hyvän hoitokäytännön mukaista hoitoa, johon sisältyy tarpeellinen lääketieteellinen, psykiatrinen ja psykoterapeuttinen tutkimus ja hoito.” Jos ja kun Kelan kuntoutuspsykoterapia merkitsee kahdesti viikossa tapahtuvaa terapiaa, kuinkahan monta kertaa tuon kolmen kuukauden aikana kuntasektori keskimäärin tarjoaa (tai ostaa) ”vakuutetulle” psykoterapiaa? Kerran tai kaksi? Vai ei yhtään? Tuskin Kela voi kiistää hoidosta vastaavan psykiatrin lausuntoa Kelaterapian tarpeesta, kuntoutuspsykoterapian käynnistymisprosessi säilyy entisellään.
YTHS:n psykoterapian tulevaisuutta ei ennakoida riittävästi, vaan hallituksen esityksessä kerrotaan yksikantaan millainen systeemi on nyt. On vaikea nähdä, miksi opiskelukyvyn tukeminen Kelan kuntoutuspsykoterapialla ei muodostuisi tulevaksi käytännöksi, onhan YTHS:n taustalla Kela. Odottamassa on myös YTHS-mallin laajeneminen ammattikorkeakouluihin ja jopa kaikkiin ammatillisiin oppilaitoksiin.
Kelan kuntoutuspsykoterapiasta annetaan syksyllä valtioneuvoston asetus, jossa täsmennetään – mutta ei supisteta – Kelan kuntoutuslain kuntoutuspsykoterapiaa koskevia kohtia, mahdollisesti omavastuita, valintakriteerejä ja muita valiokunnassa esitettyjä näkökohtia.
Asetuksessa ei ehkä vaadita, että Kela kilpailuttaisi psykoterapeutit, mutta johdonmukaisuuden nimessä (myös vaikeavammaisten lääkinnällistä kuntoutusta antavat fysioterapeutit kilpailutetaan) Kelan pitäisi tällainen hankinta- ja kilpailutuskierros käydä.
Kelan tekemään kuntoutuspsykoterapiapäätökseen voi hakea muutosta, koska uusi etuus sisältyy samaan pykälään muiden järjestämisvastuisten palvelujen kanssa. Tällaisella oikeusturvalla on vain yleisestävä vaikutus, sillä päätösten viipyminen on erittäin haitallista kuntoutumisen kannalta. Suuri puute on se, että valitusasteessa ei käsitellä Kelan kuntoutuspsykoterapiaa edeltävää kunnallisen terveydenhuollon osuutta ja sen asianmukaisuutta.
Monissa viime aikoina annetuissa laeissa on päinvastaisista puheista huolimatta ollut se henki, että muutos on tekninen ja sanaston modernisointia, ja että laajempaan periaatekeskusteluun ei ole aikaa eikä syytä. Kuntoutuspsykoterapiaa koskevan muutoksenkin kohdalla jää vaikutelma, että varmistetaan yhden palvelun rahoituspohja niin, ettei Kelalle tule joka syksy huonoa mainosta. Siksi esimerkiksi yli kymmenen vuoden mittaista Psykoterapia-projektia ja sen kansanvälistä mainetta saavuttaneita tuloksia ei oteta huomioon muutoksen yhteydessä. On unohdettu, että tuota korkeimmat kokeellisen tutkimuksen periaatteet omaavaa hanketta aikanaan perusteltiin sillä, että Kela käyttää niin paljon julkista rahaa psykoterapiaan.
Koska uskon että Kelan kuntoutuspsykoterapian kustannusten kasvu ei suinkaan tasaannu kahdessa vuodessa eikä jää sille tasolle, jota ennakoidaan, mitä pitäisi tehdä, etteivät kaikki harkinnanvaraisen kuntoutuksen palvelut (ASLAK, sopeutumisvalmennus- ja kuntoutuskurssit) näivety? Harkinnanvaraisen määrärahan taso pitäisi säilyttää vähintään nykyisellä reaalitasolla; tämä kertavähennys (vuoden 2011 tasossa) on tietenkin asiallista tehdä.
Niin, ja Kelan kuntoutuksen vuositilasto muuttuu, kun perinteinen kolmijako
• vajaakunt. ammatillinen kuntoutus,
• vaikeavamm. lääkinnällinen kuntoutus,
• harkinnanvarainen kuntoutus saa uuden pääluokan, jossa on vain yksi toimenpide
• kuntoutuspsykoterapia.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Kesäloman alla (22.6.2010) eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta käsitteli loppuun Kelan kuntoutuslain muutosesityksen, joka tekee psykoterapiasta (ammatillisesta kuntoutuksesta johdetuin ehdoin) Kelan järjestämisvastuista, ”lakisääteistä” toimintaa vuoden 2011 alusta. Valiokunnan mietintöön sisältyi opposition vastalause, jossa haluttiin laajentaa kuntoutuspsykoterapian kohderyhmiä, alentaa omavastuita ja lisätä käyntikertoja, siis satsata vielä enemmän Kelan kuntoutusvarojen käyttöä psykoterapiaan. Valiokunnassa oli kuultava 12 kuntoutuksen ja psykoterapian asiantuntijaa. Helsingin kaupunki antoi kirjallisen lausunnon. Valiokuntien keskustelut ovat salaisia, pöytäkirjat ja mietinnöt julkisia.
Eduskunnassa kukaan ei näytä havainneen tai ainakaan muuttaneen havaintojaan sanalliseksi ilmaisuksi, että Kelan kuntoutusrahat kokonaisuudessaan ovat budjettikehyksen sisällä eli Kelan on pidettävä huoli siitä, että kokonaispotti (ammatillinen kuntoutus, vaikeavammaisten lääkinnällinen kuntoutus, kuntoutusraha, harkinnanvarainen kuntoutus ja nyt siis ”kuntoutuspsykoterapia”, kaikki yhdessä) ei kasva. Tästä kokonaismenonäkökulmasta pidän kuntoutuspsykoterapian lakisääteistämistä haitallisena ”osaoptimointina”: enintään vakiona pysyvästä kakusta annetaan yhdelle toiminnalle noin kaksi kertaa enemmän kuin tähän asti. Muiden toimintojen on vastaavasti supistuttava, ja mistä muualta sen nopeimmin saa kuin harkinnanvaraisesta rahasta.
Kelassa on laskelmoitu että harkinnanvaraista syötävää riittää 10 vuotta, kunnes ollaan tilanteessa, jossa eduskunnan ei enää tarvitse päättää mitään harkinnanvaraisesta rahasta, kun laki määrää sen suuruudeksi 4 prosenttia vakuutettujen sairausvakuutusmaksuista. Voi olla että vakuutettujen sairausvakuutusmaksua yleisen hyvinvointipolitiikan viimeaikaisen kehityksen mukaisesti korotetaan.
Kuntoutuspsykoterapian saaminen aiempaa vankempaan asemaan Kelan kuntoutuspäätösten teossa on ollut hyvin monen vuoden mittainen hanke. Useina vuosina Kelan kuntoutusosastolla, -linjalla tai –ryhmässä on laskeskeltu kesälomilta palattua, että harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahat – tai toimintasuunnitelmassa psykoterapialle varatut rahat – eivät näytä riittävän, jos päätöksiä tehdään vielä loppuvuodesta. Tietenkään tosiasialliset menot eivät ehdi syyskuusta joulukuuhun kasvaa kovinkaan suuriksi, kun tehdään vuoden tai kahden mittainen terapiapäätös, mutta yhtä selvää lienee ollut, että tehtyjä päätöksiä ei oikein voi perua eikä ongelmaa voi siirtää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Kelassa alettiin toivoa, että psykoterapia, jota muuten on kustannettu kuntoutuksen alusta lähtien, siirrettäisiin harkinnanvaraiselta puolelta ”lakisääteiselle” puolelle, tavallaan tiettyjen ehtojen mukaan kansalaisen ”subjektiivisen oikeuden” piiriin. Vähän tunnettua on, että lääkärin antama psykoterapian on ollut sairausvakuutuskorvaukseen oikeuttavaa hoitoa. Ensi vuonna se loppuu. Sieltä ei kovin paljon siirry kuntoutuspsykoterapian puolelle.
Helsingin sanomat nosti kuntoutuspsykoterapian ykköspääkirjoitukseksi heinäkuun 7. päivänä absurdilla otsikolla ”Kuntoutusterapia kaikkien saataville”. Tästä sanankäytöstä voi olla se hyvä puoli, että enää ei pidetä kuntoutusta pelkästään fysioterapiana, mutta samalla supistetaan sinänsä kummallisen käsitteen ”kuntoutusterapia” sisältöä. Asiallisesti pääkirjoitus (Hesarin tapaan nimettömän kirjoittajan tekstiä) myötäilee sosiaali- ja terveyslautakuntaa muutamine ongelmakohtineen: pienituloisten ja syrjäseudun asukkaiden saantiongelmat, nuorten ja aikuisten ehkä perusteltu taloudellinen eriarvoisuus nuorille kuitenkin jäävää 1600 euron vuotuista omavastuuta kauhistellen. Kun kirjoitus suhtautuu epäillen kunnan haluun maksaa erotusta toimeentulotukena, itse terapeuttien siirtymisestä (tai sen estämisestä) vastuu lankeaa kunnalle. Ylipäätään kunnan ja Kelan kuntoutusvastuun todennäköistä painopistemuutosta ei uskalleta arvioida, sen ”seuraamista” vain edellytetään.
Kaksi viikkoa myöhemmin (HS 21.7.2010) lehti kirjoitti Kotimaa-osastossa kahdella otsikolla, Psykoterapian suosio kasvaa ja ”Ilman terapiaa opiskelu olisi jäänyt” tavanomaiset jutut. Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajan ominaisuudessa psykologi, filosofian tohtori ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri viittasi psykoterapian tarjontalähtöisyyteen. Jutun kainalossa oleva tilasto kertoi, että Kelan psykoterapia on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Oma ennustukseni on, että nyt se kaksinkertaistuu viidessä vuodessa.
Poliittisesti ratkaisevaa tässä muutoksessa oli se, että Matti Vanhasen II hallitus otti hankkeen ohjelmaansa (Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009: ”Siirretään Kansaneläkelaitoksen harkinnanvaraisena kuntoutuksena korvattava psykoterapia järjestämisvelvollisuuden piiriin”.) SATA-komitea sisällytti tavoitteen mietintöönsä, joten rahoitus on kolmikantaisesti varmistettu. Kela on ollut vahvasti ajatuksen takana.
Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan enemmistö hyväksyi lakiesityksen sellaisenaan todeten kuitenkin, että ”hakijamäärän kasvua ja lisärahoituksen tarvetta on vaikea arvioida”. Hallituksen esityksessä arvioidaan kuntoutuspsykoterapian kysynnän kehitystä ja siitä aiheutuvaa hyvin kapeasti. Yleisesti tiedetään, että psykoterapia on hyvin tarjontapainotteinen palvelu. Tällä hetkellä palveluja antavilta psykoterapeuteilta olisi helposti saanut tietää, aikovatko he muuttaa työtapojaan tai asiakaskoostumustaan, kun Kelan kuntoutuspsykoterapiasta tulee vuosikymmeniksi hyvin varmasti ennustettavissa oleva lakisääteinen palvelu. Lainvalmistelijoille saattaa riittää hurskas toivomus, että julkinen terveydenhuolto, jolla on ensisijainen vastuu mielenterveystyöstä ja psykoterapiasta huolehtikoon palvelujen tarjonnasta ja yliopistot alan koulutuksesta jne. Kuntien pitäisi tavalla tai toisella kehittää omaa toimintaansa niin, että psykoterapeutit pysyisivät heidän työntekijöinään tai ostopalvelujen tuottajina.
Lähinnä huumorin piikkiin menee lain edellytys, että ”kuntoutuspsykoterapian korvaaminen edellyttää, että vakuutettu on mielenterveyden häiriön toteamisen jälkeen ollut vähintään kolme kuukautta asianmukaisessa hoidossa. Asianmukaisella hoidolla tarkoitetaan terveydenhuollon yksikössä annettua hyvän hoitokäytännön mukaista hoitoa, johon sisältyy tarpeellinen lääketieteellinen, psykiatrinen ja psykoterapeuttinen tutkimus ja hoito.” Jos ja kun Kelan kuntoutuspsykoterapia merkitsee kahdesti viikossa tapahtuvaa terapiaa, kuinkahan monta kertaa tuon kolmen kuukauden aikana kuntasektori keskimäärin tarjoaa (tai ostaa) ”vakuutetulle” psykoterapiaa? Kerran tai kaksi? Vai ei yhtään? Tuskin Kela voi kiistää hoidosta vastaavan psykiatrin lausuntoa Kelaterapian tarpeesta, kuntoutuspsykoterapian käynnistymisprosessi säilyy entisellään.
YTHS:n psykoterapian tulevaisuutta ei ennakoida riittävästi, vaan hallituksen esityksessä kerrotaan yksikantaan millainen systeemi on nyt. On vaikea nähdä, miksi opiskelukyvyn tukeminen Kelan kuntoutuspsykoterapialla ei muodostuisi tulevaksi käytännöksi, onhan YTHS:n taustalla Kela. Odottamassa on myös YTHS-mallin laajeneminen ammattikorkeakouluihin ja jopa kaikkiin ammatillisiin oppilaitoksiin.
Kelan kuntoutuspsykoterapiasta annetaan syksyllä valtioneuvoston asetus, jossa täsmennetään – mutta ei supisteta – Kelan kuntoutuslain kuntoutuspsykoterapiaa koskevia kohtia, mahdollisesti omavastuita, valintakriteerejä ja muita valiokunnassa esitettyjä näkökohtia.
Asetuksessa ei ehkä vaadita, että Kela kilpailuttaisi psykoterapeutit, mutta johdonmukaisuuden nimessä (myös vaikeavammaisten lääkinnällistä kuntoutusta antavat fysioterapeutit kilpailutetaan) Kelan pitäisi tällainen hankinta- ja kilpailutuskierros käydä.
Kelan tekemään kuntoutuspsykoterapiapäätökseen voi hakea muutosta, koska uusi etuus sisältyy samaan pykälään muiden järjestämisvastuisten palvelujen kanssa. Tällaisella oikeusturvalla on vain yleisestävä vaikutus, sillä päätösten viipyminen on erittäin haitallista kuntoutumisen kannalta. Suuri puute on se, että valitusasteessa ei käsitellä Kelan kuntoutuspsykoterapiaa edeltävää kunnallisen terveydenhuollon osuutta ja sen asianmukaisuutta.
Monissa viime aikoina annetuissa laeissa on päinvastaisista puheista huolimatta ollut se henki, että muutos on tekninen ja sanaston modernisointia, ja että laajempaan periaatekeskusteluun ei ole aikaa eikä syytä. Kuntoutuspsykoterapiaa koskevan muutoksenkin kohdalla jää vaikutelma, että varmistetaan yhden palvelun rahoituspohja niin, ettei Kelalle tule joka syksy huonoa mainosta. Siksi esimerkiksi yli kymmenen vuoden mittaista Psykoterapia-projektia ja sen kansanvälistä mainetta saavuttaneita tuloksia ei oteta huomioon muutoksen yhteydessä. On unohdettu, että tuota korkeimmat kokeellisen tutkimuksen periaatteet omaavaa hanketta aikanaan perusteltiin sillä, että Kela käyttää niin paljon julkista rahaa psykoterapiaan.
Koska uskon että Kelan kuntoutuspsykoterapian kustannusten kasvu ei suinkaan tasaannu kahdessa vuodessa eikä jää sille tasolle, jota ennakoidaan, mitä pitäisi tehdä, etteivät kaikki harkinnanvaraisen kuntoutuksen palvelut (ASLAK, sopeutumisvalmennus- ja kuntoutuskurssit) näivety? Harkinnanvaraisen määrärahan taso pitäisi säilyttää vähintään nykyisellä reaalitasolla; tämä kertavähennys (vuoden 2011 tasossa) on tietenkin asiallista tehdä.
Niin, ja Kelan kuntoutuksen vuositilasto muuttuu, kun perinteinen kolmijako
• vajaakunt. ammatillinen kuntoutus,
• vaikeavamm. lääkinnällinen kuntoutus,
• harkinnanvarainen kuntoutus saa uuden pääluokan, jossa on vain yksi toimenpide
• kuntoutuspsykoterapia.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
torstai 3. joulukuuta 2009
Sata-komitea ja kuntoutus
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Kuntoutuksen pitäisi olla oikea-aikaista ja vaikuttavaa. Samalla sen pitäisi lisätä kuntoutujan omatoimisuutta ja autonomiaa kestävällä tavalla. Kuntoutuspolitiikassa ei haluta ajatellakaan, että nämä tavoitteet voisivat olla ristiriitaisia tai edes vaikeita saavuttaa. Kun kuntoutus ei tunnu pääsevän näihin tavoitteisiin, syitä etsitään toisista toimijoista, yhteiskunnan asenteista, mistä tahansa.
Kaksi ja puoli vuotta sitten, alkukesästä 2007 (14.6.) asetetun Sata-komitean toimeksianto oli hyvin kuntoutusmyönteinen. Työnteon pitäisi aina olla edullisempaa kuin sosiaaliturvan varassa eläminen. Kuntoutusta ikuisesti vaivaava säädös- ja työnjakoviidakko luvattiin karsia minimiinsä. Näitä periaatteita on kuntoutus aina kaivannut tuekseen. Aluksi ideoita pursui kaikista suunnista. STM:n organisoima Otakantaa-keskustelu (4.2.-3.3.2008) tuotti lähes 500 nettiviestiä, ennätys alallaan. Eduskunta kyseli komitean perään, oppositio ihmetteli, miksei heitä päästetty mukaan, lehdet kiukuttelivat heikosta tiedottamisesta.
Helsingin Sanomat kirjoitti 5.7.2007 ykköspääkirjoituksen otsikolla ”Sosiaaliturvan uudistus on hallituksen suurin haaste”, oheen oli pantu puheenjohtaja Markku Lehdon värikuva. Teoreetikot väittelivät kansalaispalkan hyvistä ja huonoista puolista. Kaikki nämä haaveet ovat kuihtuneet omaan mahdottomuuteensa. Mutta eikö edes kuntoutuksen idea jäänyt elämään? Ei kai käy niin, että ainoat uudet ideat ovat asumistuen yksinkertaistaminen ja työpankit?
Tämän vuoden alussa syntynyt mediakohu hallituksen aikeista nostaa lakisääteistä eläkeikää johti sivutuotteena siihen, että Sata-komitean työltä putosi pohja ja kuskin paikalle istuivat työmarkkinajärjestöt. Uudet toimintatavoitteet kirjattiin työmarkkinajärjestöjen eläkepoliittisina esityksinä 21.1.2009 (ns. sosiaalitupo) ja yhteisymmärryksenä 11.3.2009. Tuohon väliin sijoittui hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009. Hyvässä sovussa hallituksen kanssa luotiin kaksi työryhmää: Jukka Rantalan (ETK) eläkeneuvotteluryhmä ja Jukka Ahtelan (EK) työelämäryhmä pidentämään työuria ja kehittämään suomalaista työelämää, mikä oli myös Sata-komitean keskeinen tavoite. Sata-komitean hyvät esitykset otti hallitus suoraan ohjelmaansa sitä mukaan kuin niitä valmistui, ja loput olennaisista asioista pantiin noihin kahteen ryhmään.
Matkan varrella Sata-komitea on tilannut kymmenkunta taustaselvitystä, joiden yksityiskohtainen sisältö esityksineen menee kirjoittajiensa piikkiin ja teettänyt kaksi komiteassa käsiteltyä valmisteluryhmämuistiota, yhden työterveyshuollosta (9 sivua, 26.5.2009) ja toisen kuntoutuksesta (19 sivua, 19.10.2009); näille on annettu taustaselvityksiä virallisempi asema, mikä näkynee vuoden lopussa annettavassa mietinnössä. Muistiot ja selvitykset ovat luettavissa STM:n sivuilla. Joitakin päiviä kuntoutuksen valmisteluryhmän paperin julkistuksen jälkeen ilmestyi STM:n nettiin huomautus muistion kohdalle, että ”komitea ei vielä ole ottanut kantaa selvityksen sisältöön.” Ehkä joku taho on huomannut siinä luvattavan liikoja? Tai sitten kaksi käsittelykertaa ei riittänyt lopullisten kantojen ottamiseen.
Sata-komitea lupailee kuntoutusraportissa asiakaslähtöisyyttä, kuntoutuksen oikea-aikaisuutta, palveluketjun luotettavaa jatkuvuutta yli kaikkien hallintorajojen. Ryhmä sanoo, että ”kuntoutusprosessin olennaisin kysymys on, miten henkilö pääsee asianmukaiseen kuntoutukseen silloin kun hänellä on siihen selvä tarve.” Tähän lyhyeen lauseeseen kätkeytyy paljon: myöhemmin, toivottavasti, selviää, mitä on ”asianmukainen kuntoutus”, millainen on ”selvä tarve”, kuka sen toteaa ja millaisin sitoumuksin. Toinen periaate koskee kuntoutuksen ohjausmallia: ”kuntoutus nähdään ensisijaisesti asiakkaan prosessina ja järjestelmien sopimuksellisena sitoutumisena sen johdonmukaiseen toteuttamiseen.” On asiakas ja järjestelmä, mutta yhteiskunnan kehitys ja odotukset jäävät vaille tarkastelua.
Sata-komitean ajatukset kuntoutuksesta ovat paluuta kuntoutuksen lähtöruutuun, vuosina 1963-66 työskennelleen Kuntoutuskomitean hahmottelemaan malliin. Silloin kuntoutus liitettiin – tai jätettiin liittämättä - osaksi suomalaista hyvinvointipalvelujärjestelmää. Samoihin aikoihin syntyivät työeläkelait, tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutuslait ja sairausvakuutuslaki, kuntoutuksen sosiaalivakuutuksellinen lähiympäristö. Kuntoutusjärjestelmät - VKK ja Kela - valitsivat asemansa kuntoutuskomitean työn aikana.
Kelan pääjohtajan V.J. Sukselaisen vetämän komitean käytännön tuloksena oli kuntoutusjärjestelmän sisällön kehittyminen toimenpidekohtaiseksi. Kun hahmoteltua hallinnollista ja rahoituksellista kokonaisratkaisua ei syntynyt, lisäiltiin silloiseen kuntoutuslakiin, invalidihuoltolakiin, erillisiä palveluja aina työkokeilusta, sopeutumisvalmennuksesta ja kuntoutusohjauksesta suojatyöhön ja toimintaterapiaan saakka. Sata-komitea ja sen asettama kaikkia kuntoutustahoja edustanut valmisteluryhmä esittää kokonaisratkaisua samoin periaattein kuin noina neitseellisinä aikoina, 60-luvun puolivälissä. Ehkä homma nyt onnistuu, ehkä ei.
Sata-komitea vaatii kuntoutukseen hallintorajat ylittävää vastuullisuutta, jonka keskeinen tavoite on kuntoutuksen riittävän varhainen käynnistäminen. Kuntoutus on aloitettava kun siihen on ”selvä tarve”. Kuntoutus ei saa viivästyä rahoituksellisen rajankäynnin takia. Hyvin vahvasti painotetaan ”regressin” käyttöä ongelmien ratkaisijana. Regressi eli ”takautuminen” tarkoittaa sitä, että ”lopullinen tai varsinainen” vastuullinen toimija korvaa toisen perustellusti jo tekemien toimenpiteiden kustannukset. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Regressit ovat tavallisia toimeentuloon liittyvissä ratkaisuissa kun ensisijaisuusasteeltaan erilaiset maksut voivat mennä ajallisesti päällekkäin. Korvattujen palvelujen osalta ongelmia syntyy ainakin silloin, kun eri järjestelmien käyttämä palveluvalikoima on erilainen. Miksi työeläkelaitoksen pitäisi maksaa sellaista Kelan kuntoutusta, jota se ei pidä asianmukaisena toimenpiteenä tai päinvastoin.
Kuntoutuskomitean ehdottamassa Laissa kuntoutusrahasta sekä kuntoutuskustannusten korvauksesta ja rahoituksesta oli 12 §: ”Ensisijaisten vastuuvelvollisten vastattavat kuntoutuskustannukset rahoitetaan, mikäli niitä ei suoriteta ensisijaisen vastuuvelvollisen toimesta, väliaikaisesti kansaneläkelaitoksen varoista. Rahoitusta varten kansaneläkelaitos on oikeutettu perimään muilta ensisijaisilta vastuuvelvollisilta etukäteen neljännesvuosittain ennakkomaksun sosiaaliministeriön vahvistaminen perusteiden mukaan.”
Sitten vielä 13 §: ”kansaneläkelaitoksen väliaikaisesti rahoittamat kuntoutuskustannukset jaetaan ensisijaisten vastuuvelvollisten kesken vuosittain niiden kunkin kalenterivuoden aikana maksamien kuntoutusrahojen ja niitä vastaavien [...] työkyvyttömyyseläkkeiden markkamääräisessä suhteessa.”
Voihan regressi tai jokin sitä muistuttava malli toimiakin. Sata-komitea (valmisteluryhmän muistion mukaan) ehdottaakin asian selvittämistä. Kuvittelen kuitenkin, että organisaatio kokee ”sisältöregressin” (jos tällainen käsite on hyväksyttävissä) moitteena omaa työtapaansa kohtaan.
Ratkaisuna palvelujen varhentamiseen ja työnjakokysymyksiin Sata-komitea tuo keskustelupöytään viime vuosina sosiaali- ja terveydenhuollossa muotiin tulleet aikarajat. Kun yhteen kohtaan pannaan 1-2 viikkoa, toiseen 2-3 viikkoa ja kolmanteen mitä lienee, niin määräajoilla tulee olla kaksi ehtoa: niitä voidaan noudattaa hyvän hallinnon laatu säilyttäen (on ehdittävä) ja niiden tarkoituksenmukaisuus tulee olla sisällöllisesti perusteltu (on osattava). Muussa tapauksessa ”pallottelu”, tuo määrittelemätön mutta yleisesti inhottu menettelytapa vain kiihtyy ja piiloutuu erilaisten tekosyiden taakse.
Pakko kuntoutuksen kanssa on tehdä jotakin, ettei kuntoutus – as we know it – menehdy käsiin. Sitä ei meistä kukaan toivo, eihän?
Valmistelutyöryhmän raportissa on toimeksiannon mukaisesti noin kolmannes ammatillisen kuntoutuksen pohdintaa, mutta ällistyttävän vähän siinä käsitellään työeläkekuntoutusta. Ilmeisesti ryhmä on tullut siihen johtopäätökseen että siellä kaikki on niin hyvin, ettei mitään kehitettävää ole sisällössä eikä yhteistyössä toisten järjestelmien kanssa. Toinen erikoinen painotus on työ- ja elinkeinohallinnon vetäytyminen muiden palvelujärjestelmien selän taakse: ”TE-toimiston järjestämä ammatillinen kuntoutus on toissijaista Kelan ja työeläkelaitosten järjestämään kuntoutukseen nähden.” TE-toimistot eivät (ainakaan ”ensisijaisesti”) järjestä palveluja niille, joilla on työkyvyttömyyden uhka, vaikka työhallinnon oman ammatillisen kuntoutuksen ehtona on myös asianmukaisesti todettu sairaus tai vamma. Pitääkö jokaisella te-toimiston vajaakuntoisella asiakkaalla siis olla paperi, jossa todistetaan, että uhkaa ei ole.
Sata-komitean teettämä työterveyshuollon vastaava paperi on käytännössä tyhjä kuntoutuksen osalta. Siinä toki muistutetaan työterveyshuollon velvollisuudesta ohjata työntekijä tarvittaessa kuntoutukseen. Hyvän työterveyshuollon periaatteiden noudattaminen olisi edellytys sille, että Kela korvaa 60 prosenttia kuluista, kun nyt tähän luokkaan pääsyn perusteet ovat toiset. Työntekijäkohtainen katto säilyy edelleen.
Tälläkin kertaa kuntoutus näyttää jäävän vaille merkittäviä rakenteellisia ratkaisuja. Mielenkiinnolla jää seuraamaan millaisia muutoksia palvelujärjestelmää aiheuttavat erilaiset aikarajat, jos niitä aiotaan viedä lakitasolle. Vammaispolitiikassa on käynnissä vammaispoliittisen ohjelman laatiminen maakunta- ja kuulemiskierroksineen. Kuntoutus on edelleen niin järjestelmäkeskeistä toimintaa, että kansan käsiin sen kehittämistä ei vielä voi antaa. Riittää kun puhutaan ”asiakaslähtöisen kuntoutusprosessin” puolesta. Kuntoutuspoliittisen toimintaohjelman sijasta ehdotetaan kuntoutuksen tutkimuspoliittista ohjelmaa; ja siinäkin vaikuttavuuteen liittyvät kysymykset olisivat keskeisessä osassa.. Tutkimuksesta käytäntöön on tunnetusti pitkä ja kivinen tie.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Kuntoutuksen pitäisi olla oikea-aikaista ja vaikuttavaa. Samalla sen pitäisi lisätä kuntoutujan omatoimisuutta ja autonomiaa kestävällä tavalla. Kuntoutuspolitiikassa ei haluta ajatellakaan, että nämä tavoitteet voisivat olla ristiriitaisia tai edes vaikeita saavuttaa. Kun kuntoutus ei tunnu pääsevän näihin tavoitteisiin, syitä etsitään toisista toimijoista, yhteiskunnan asenteista, mistä tahansa.
Kaksi ja puoli vuotta sitten, alkukesästä 2007 (14.6.) asetetun Sata-komitean toimeksianto oli hyvin kuntoutusmyönteinen. Työnteon pitäisi aina olla edullisempaa kuin sosiaaliturvan varassa eläminen. Kuntoutusta ikuisesti vaivaava säädös- ja työnjakoviidakko luvattiin karsia minimiinsä. Näitä periaatteita on kuntoutus aina kaivannut tuekseen. Aluksi ideoita pursui kaikista suunnista. STM:n organisoima Otakantaa-keskustelu (4.2.-3.3.2008) tuotti lähes 500 nettiviestiä, ennätys alallaan. Eduskunta kyseli komitean perään, oppositio ihmetteli, miksei heitä päästetty mukaan, lehdet kiukuttelivat heikosta tiedottamisesta.
Helsingin Sanomat kirjoitti 5.7.2007 ykköspääkirjoituksen otsikolla ”Sosiaaliturvan uudistus on hallituksen suurin haaste”, oheen oli pantu puheenjohtaja Markku Lehdon värikuva. Teoreetikot väittelivät kansalaispalkan hyvistä ja huonoista puolista. Kaikki nämä haaveet ovat kuihtuneet omaan mahdottomuuteensa. Mutta eikö edes kuntoutuksen idea jäänyt elämään? Ei kai käy niin, että ainoat uudet ideat ovat asumistuen yksinkertaistaminen ja työpankit?
Tämän vuoden alussa syntynyt mediakohu hallituksen aikeista nostaa lakisääteistä eläkeikää johti sivutuotteena siihen, että Sata-komitean työltä putosi pohja ja kuskin paikalle istuivat työmarkkinajärjestöt. Uudet toimintatavoitteet kirjattiin työmarkkinajärjestöjen eläkepoliittisina esityksinä 21.1.2009 (ns. sosiaalitupo) ja yhteisymmärryksenä 11.3.2009. Tuohon väliin sijoittui hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009. Hyvässä sovussa hallituksen kanssa luotiin kaksi työryhmää: Jukka Rantalan (ETK) eläkeneuvotteluryhmä ja Jukka Ahtelan (EK) työelämäryhmä pidentämään työuria ja kehittämään suomalaista työelämää, mikä oli myös Sata-komitean keskeinen tavoite. Sata-komitean hyvät esitykset otti hallitus suoraan ohjelmaansa sitä mukaan kuin niitä valmistui, ja loput olennaisista asioista pantiin noihin kahteen ryhmään.
Matkan varrella Sata-komitea on tilannut kymmenkunta taustaselvitystä, joiden yksityiskohtainen sisältö esityksineen menee kirjoittajiensa piikkiin ja teettänyt kaksi komiteassa käsiteltyä valmisteluryhmämuistiota, yhden työterveyshuollosta (9 sivua, 26.5.2009) ja toisen kuntoutuksesta (19 sivua, 19.10.2009); näille on annettu taustaselvityksiä virallisempi asema, mikä näkynee vuoden lopussa annettavassa mietinnössä. Muistiot ja selvitykset ovat luettavissa STM:n sivuilla. Joitakin päiviä kuntoutuksen valmisteluryhmän paperin julkistuksen jälkeen ilmestyi STM:n nettiin huomautus muistion kohdalle, että ”komitea ei vielä ole ottanut kantaa selvityksen sisältöön.” Ehkä joku taho on huomannut siinä luvattavan liikoja? Tai sitten kaksi käsittelykertaa ei riittänyt lopullisten kantojen ottamiseen.
Sata-komitea lupailee kuntoutusraportissa asiakaslähtöisyyttä, kuntoutuksen oikea-aikaisuutta, palveluketjun luotettavaa jatkuvuutta yli kaikkien hallintorajojen. Ryhmä sanoo, että ”kuntoutusprosessin olennaisin kysymys on, miten henkilö pääsee asianmukaiseen kuntoutukseen silloin kun hänellä on siihen selvä tarve.” Tähän lyhyeen lauseeseen kätkeytyy paljon: myöhemmin, toivottavasti, selviää, mitä on ”asianmukainen kuntoutus”, millainen on ”selvä tarve”, kuka sen toteaa ja millaisin sitoumuksin. Toinen periaate koskee kuntoutuksen ohjausmallia: ”kuntoutus nähdään ensisijaisesti asiakkaan prosessina ja järjestelmien sopimuksellisena sitoutumisena sen johdonmukaiseen toteuttamiseen.” On asiakas ja järjestelmä, mutta yhteiskunnan kehitys ja odotukset jäävät vaille tarkastelua.
Sata-komitean ajatukset kuntoutuksesta ovat paluuta kuntoutuksen lähtöruutuun, vuosina 1963-66 työskennelleen Kuntoutuskomitean hahmottelemaan malliin. Silloin kuntoutus liitettiin – tai jätettiin liittämättä - osaksi suomalaista hyvinvointipalvelujärjestelmää. Samoihin aikoihin syntyivät työeläkelait, tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutuslait ja sairausvakuutuslaki, kuntoutuksen sosiaalivakuutuksellinen lähiympäristö. Kuntoutusjärjestelmät - VKK ja Kela - valitsivat asemansa kuntoutuskomitean työn aikana.
Kelan pääjohtajan V.J. Sukselaisen vetämän komitean käytännön tuloksena oli kuntoutusjärjestelmän sisällön kehittyminen toimenpidekohtaiseksi. Kun hahmoteltua hallinnollista ja rahoituksellista kokonaisratkaisua ei syntynyt, lisäiltiin silloiseen kuntoutuslakiin, invalidihuoltolakiin, erillisiä palveluja aina työkokeilusta, sopeutumisvalmennuksesta ja kuntoutusohjauksesta suojatyöhön ja toimintaterapiaan saakka. Sata-komitea ja sen asettama kaikkia kuntoutustahoja edustanut valmisteluryhmä esittää kokonaisratkaisua samoin periaattein kuin noina neitseellisinä aikoina, 60-luvun puolivälissä. Ehkä homma nyt onnistuu, ehkä ei.
Sata-komitea vaatii kuntoutukseen hallintorajat ylittävää vastuullisuutta, jonka keskeinen tavoite on kuntoutuksen riittävän varhainen käynnistäminen. Kuntoutus on aloitettava kun siihen on ”selvä tarve”. Kuntoutus ei saa viivästyä rahoituksellisen rajankäynnin takia. Hyvin vahvasti painotetaan ”regressin” käyttöä ongelmien ratkaisijana. Regressi eli ”takautuminen” tarkoittaa sitä, että ”lopullinen tai varsinainen” vastuullinen toimija korvaa toisen perustellusti jo tekemien toimenpiteiden kustannukset. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Regressit ovat tavallisia toimeentuloon liittyvissä ratkaisuissa kun ensisijaisuusasteeltaan erilaiset maksut voivat mennä ajallisesti päällekkäin. Korvattujen palvelujen osalta ongelmia syntyy ainakin silloin, kun eri järjestelmien käyttämä palveluvalikoima on erilainen. Miksi työeläkelaitoksen pitäisi maksaa sellaista Kelan kuntoutusta, jota se ei pidä asianmukaisena toimenpiteenä tai päinvastoin.
Kuntoutuskomitean ehdottamassa Laissa kuntoutusrahasta sekä kuntoutuskustannusten korvauksesta ja rahoituksesta oli 12 §: ”Ensisijaisten vastuuvelvollisten vastattavat kuntoutuskustannukset rahoitetaan, mikäli niitä ei suoriteta ensisijaisen vastuuvelvollisen toimesta, väliaikaisesti kansaneläkelaitoksen varoista. Rahoitusta varten kansaneläkelaitos on oikeutettu perimään muilta ensisijaisilta vastuuvelvollisilta etukäteen neljännesvuosittain ennakkomaksun sosiaaliministeriön vahvistaminen perusteiden mukaan.”
Sitten vielä 13 §: ”kansaneläkelaitoksen väliaikaisesti rahoittamat kuntoutuskustannukset jaetaan ensisijaisten vastuuvelvollisten kesken vuosittain niiden kunkin kalenterivuoden aikana maksamien kuntoutusrahojen ja niitä vastaavien [...] työkyvyttömyyseläkkeiden markkamääräisessä suhteessa.”
Voihan regressi tai jokin sitä muistuttava malli toimiakin. Sata-komitea (valmisteluryhmän muistion mukaan) ehdottaakin asian selvittämistä. Kuvittelen kuitenkin, että organisaatio kokee ”sisältöregressin” (jos tällainen käsite on hyväksyttävissä) moitteena omaa työtapaansa kohtaan.
Ratkaisuna palvelujen varhentamiseen ja työnjakokysymyksiin Sata-komitea tuo keskustelupöytään viime vuosina sosiaali- ja terveydenhuollossa muotiin tulleet aikarajat. Kun yhteen kohtaan pannaan 1-2 viikkoa, toiseen 2-3 viikkoa ja kolmanteen mitä lienee, niin määräajoilla tulee olla kaksi ehtoa: niitä voidaan noudattaa hyvän hallinnon laatu säilyttäen (on ehdittävä) ja niiden tarkoituksenmukaisuus tulee olla sisällöllisesti perusteltu (on osattava). Muussa tapauksessa ”pallottelu”, tuo määrittelemätön mutta yleisesti inhottu menettelytapa vain kiihtyy ja piiloutuu erilaisten tekosyiden taakse.
Pakko kuntoutuksen kanssa on tehdä jotakin, ettei kuntoutus – as we know it – menehdy käsiin. Sitä ei meistä kukaan toivo, eihän?
Valmistelutyöryhmän raportissa on toimeksiannon mukaisesti noin kolmannes ammatillisen kuntoutuksen pohdintaa, mutta ällistyttävän vähän siinä käsitellään työeläkekuntoutusta. Ilmeisesti ryhmä on tullut siihen johtopäätökseen että siellä kaikki on niin hyvin, ettei mitään kehitettävää ole sisällössä eikä yhteistyössä toisten järjestelmien kanssa. Toinen erikoinen painotus on työ- ja elinkeinohallinnon vetäytyminen muiden palvelujärjestelmien selän taakse: ”TE-toimiston järjestämä ammatillinen kuntoutus on toissijaista Kelan ja työeläkelaitosten järjestämään kuntoutukseen nähden.” TE-toimistot eivät (ainakaan ”ensisijaisesti”) järjestä palveluja niille, joilla on työkyvyttömyyden uhka, vaikka työhallinnon oman ammatillisen kuntoutuksen ehtona on myös asianmukaisesti todettu sairaus tai vamma. Pitääkö jokaisella te-toimiston vajaakuntoisella asiakkaalla siis olla paperi, jossa todistetaan, että uhkaa ei ole.
Sata-komitean teettämä työterveyshuollon vastaava paperi on käytännössä tyhjä kuntoutuksen osalta. Siinä toki muistutetaan työterveyshuollon velvollisuudesta ohjata työntekijä tarvittaessa kuntoutukseen. Hyvän työterveyshuollon periaatteiden noudattaminen olisi edellytys sille, että Kela korvaa 60 prosenttia kuluista, kun nyt tähän luokkaan pääsyn perusteet ovat toiset. Työntekijäkohtainen katto säilyy edelleen.
Tälläkin kertaa kuntoutus näyttää jäävän vaille merkittäviä rakenteellisia ratkaisuja. Mielenkiinnolla jää seuraamaan millaisia muutoksia palvelujärjestelmää aiheuttavat erilaiset aikarajat, jos niitä aiotaan viedä lakitasolle. Vammaispolitiikassa on käynnissä vammaispoliittisen ohjelman laatiminen maakunta- ja kuulemiskierroksineen. Kuntoutus on edelleen niin järjestelmäkeskeistä toimintaa, että kansan käsiin sen kehittämistä ei vielä voi antaa. Riittää kun puhutaan ”asiakaslähtöisen kuntoutusprosessin” puolesta. Kuntoutuspoliittisen toimintaohjelman sijasta ehdotetaan kuntoutuksen tutkimuspoliittista ohjelmaa; ja siinäkin vaikuttavuuteen liittyvät kysymykset olisivat keskeisessä osassa.. Tutkimuksesta käytäntöön on tunnetusti pitkä ja kivinen tie.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
ICF kuntoutuksen viitekehyksenä
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
WHO julkaisi 1980 ”Vaurioiden, toimintavajavuuksien ja haittojen kansainvälisen luokituksen” (ICIDH = International Classification of Impairments, Disabilities and Handicaps), josta Vesa Vaaranen suomensi Työterveyslaitoksen violetin kirjasen 1985.
ICIDH:n kohtaloksi tuli jäädä (tai päästä?) kuntoutuksen käsitteelliseksi malliksi. ICIDH:n alkuperäinen tarkoitus oli luokitella – ei sairauksia vaan – sairauksien seurauksia. Kolmijako vaurio – toiminnanvajavuus – haitta osui hyvin suomalaiseen kuntoutus- ja vammaispoliittiseen ajatteluun. Vuoden 1946 invalidihuoltolaki sisälsi jo vastaavanlaisen tasoerottelun, ja Tapani Purolan malli ja Lauri Rauhalan käsitejärjestelmä olivat myös hyvin ”bio-psyko-sosiaalisia” Näitä kumpaakin on menestyksellisesti sovellettu kuntoutukseen.
Purolalla
• yksilön psykofyysinen järjestelmä = sairaus-terveys psykofyysisen järjestelmän toiminnan tilana
• yksilön sosiaaliset kytkennät = sairaus-terveys sosiaalisena tilana
• yksilön tiedostus = sairaus-terveys koettuna tilana
Rauhalalla
• kehollisuus
• tajunnallisuus
• situationaalisuus
Kuten tunnettua, ICF julkistettiin vuonna 2001, ja sen suomenkielinen laitos ilmestyi vuonna 2004. ICF on tavallaan ICIDH:n uusi versio, mutta ainakin tavoitteiltaan syvempi ja laajempi näkemys ”toiminnallisesta terveydestä”. WHO kunnioitti ja markkinoi ICF:ää määrittelemällä sen rinnakkaiseksi tuotteeksi tautiluokituksen (ICD) kanssa. Kansainvälisissä luokittelukeskuksissa nämä kaksi ovat ainakin periaatteessa rinnakkain.
WHO ei voi toimia muualla kuin terveyden alueella, mistä saattaa seurata käsitteellisiä ongelmia monialaisen kuntoutuksen suunnassa, mutta nämä periaatteelliset kysymykset on toistaiseksi pidetty aisoissa. Annetaan ICF:lle aikaa puhua puolestaan. Niin ICD:n kuin ICF:nkin uskotaan ja toivotaan muuttuvan netissä jatkuvasti uudistuvaksi luokitukseksi ja jopa kansainväliseksi eri ammattiryhmien yhdistäväksi ”kieleksi”. Suomessa ICF-prosessin eteenpäin viemisestä vastasi ja edelleen vastaa THL:n Matti Ojala.
Suomessa ICF-ajattelua on pitkäjänteisesti kehittänyt KKT (nyt Petrea) ja Seija Talo, joka työtovereineen järjestää luokituskoulutusta. Koulutuksesta ovat kiinnostuneet erityisesti käytännön työntekijät. Myös Esko Mälkiän ryhmät ovat tuottaneet paljon ICDH- ja ICF-pohjaista tiedettä. KKT:n biopsykososiaalinen (BPS-ICF) malli soveltaa ICF-käsitteitä moniammatillisessa arviointi- ja kuntoutustoiminnassa. Tässä ICF:n ideologinen merkitys on suurimmillaan, koska eräillä kuntoutuksen toimijoilla on halu päästä eroon moniammatillisuudesta, jonka ne katsovat johtavan kuntoutusprosessin hidastumiseen ja osin jopa kuntoutuksen kääntymiseen tarkoituksensa vastaiseksi.
Kela on kuntoutuksen kehittämistyössä sitoutunut ICF:ään, samoin STM:n tekemässä uuden terveydenhuoltolain taustamuistiossa – ohimennen tosin - pidetään ICF:ää kuntoutuksen toteutukselle hyödyllisenä käsitejärjestelmänä. ICF tuskin pääsee sähköisen potilastiedoston käyttämäksi luokitukseksi, joskaan mitään estettä ei ole sen käyttöön myös terveydenhuollon potilaskontakteissa. En pysty ottamaan kantaa siihen, mihin johtaa kiinnostus etsiä yksityiskohtaisen ICF-luokittelun sijaan mini- tai ydinluokituksia (core sets = ”korsetti”).
Kuntoutusportin tutkimustietokannasta löytyy 12 julkaisua hakusanalla ICF; yhtenä tuoreimmista Jaana Paltamaan väitöskirja ICF-viitekehyksestä MS-tautia sairastavien fyysisen toimintakyvyn arvioinnissa. Heidi Anttila omassa väitöskirjassaan puolestaan tutki ICF:n soveltuvuutta CP-vammaisuuteen liittyen. Tieteellistä tutkimusta tulee lisää, koska ICF:lle omistautuneita laitoksia ja opettajia/tutkijoita on useissa yliopistoissa ja korkeakouluissa. THL:n koordinoimassa Toimia-hankkeessa (2007-2010) ainakin vaikeavammaisten toimintakykyä käsittelevä työryhmä on ottanut ICF:n työnsä lähtökohdaksi.
Kansainvälistä aktiivisuutta ICF:n ympärillä on niin paljon, että suomalaisten näkymättömyys siellä oudostuttaa, onhan aiemmin ollut perinteenä, että Suomen ryhmä on kansanvälisissä kuntoutuskonferensseissa toiseksi suurin (heti järjestäjämaan jälkeen). Syy meikäläisten passiivisuuteen lienee sekä kuntoutusjärjestelmä hajanaisuudessa että sosiaali- ja terveysministeriön priorisoinnissa. Julkisen sektorin rahapula ei kelpaa selitykseksi, koska siitä kärsivät kaikki. Tosin eivät sosiaali- ja terveydenhuollon (tai kuntoutuksen) ”tietämyksenhallinnan avainhenkilöt” ole yksimielisesti ICF:n kannattajia.
Kapkaupungin yliopiston Jennifer Jelsma on kerännyt aineiston kansainvälisestä ICF-tutkimuksesta vuosilta 2001-2007 ja saanut haaviinsa 243 julkaisua. Vahvoja vuosia olivat 2004-2006 mutta vuoden 2007 kohdalla on jo notkahdus. Lukumääräisesti eniten ICF-juttuja ilmestyi Saksassa ja Yhdysvalloissa (kummassakin 55), kolmantena Alankomaat (21). Suomesta oli vain yksi (Paltamaa, West, Sarasoja, 2005) kuten Bangladeshista, Tsekistä, Ranskasta, Intiasta, Nepalista ja Ruandasta. Ruotsista oli 18, Norjasta kolme ja Tanskasta kaksi.
Eniten ICF-artikkeleita oli ollut Disability and Rehabilitation –lehdessä (21 %) ja sen jälkeen tuli Journal of Rehabilitation Medicine (13%), missä Jelsmankin tutkimus ilmestyi heti vuoden alussa 2009. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ICF:ää käsiteltiin yli sadassa tietokantoihin sisältyvistä aikakauslehdistä. Monitieteisyyttä näkyy olevan, lopullinen läpimurto kuitenkin vielä puuttuu.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
WHO julkaisi 1980 ”Vaurioiden, toimintavajavuuksien ja haittojen kansainvälisen luokituksen” (ICIDH = International Classification of Impairments, Disabilities and Handicaps), josta Vesa Vaaranen suomensi Työterveyslaitoksen violetin kirjasen 1985.
ICIDH:n kohtaloksi tuli jäädä (tai päästä?) kuntoutuksen käsitteelliseksi malliksi. ICIDH:n alkuperäinen tarkoitus oli luokitella – ei sairauksia vaan – sairauksien seurauksia. Kolmijako vaurio – toiminnanvajavuus – haitta osui hyvin suomalaiseen kuntoutus- ja vammaispoliittiseen ajatteluun. Vuoden 1946 invalidihuoltolaki sisälsi jo vastaavanlaisen tasoerottelun, ja Tapani Purolan malli ja Lauri Rauhalan käsitejärjestelmä olivat myös hyvin ”bio-psyko-sosiaalisia” Näitä kumpaakin on menestyksellisesti sovellettu kuntoutukseen.
Purolalla
• yksilön psykofyysinen järjestelmä = sairaus-terveys psykofyysisen järjestelmän toiminnan tilana
• yksilön sosiaaliset kytkennät = sairaus-terveys sosiaalisena tilana
• yksilön tiedostus = sairaus-terveys koettuna tilana
Rauhalalla
• kehollisuus
• tajunnallisuus
• situationaalisuus
Kuten tunnettua, ICF julkistettiin vuonna 2001, ja sen suomenkielinen laitos ilmestyi vuonna 2004. ICF on tavallaan ICIDH:n uusi versio, mutta ainakin tavoitteiltaan syvempi ja laajempi näkemys ”toiminnallisesta terveydestä”. WHO kunnioitti ja markkinoi ICF:ää määrittelemällä sen rinnakkaiseksi tuotteeksi tautiluokituksen (ICD) kanssa. Kansainvälisissä luokittelukeskuksissa nämä kaksi ovat ainakin periaatteessa rinnakkain.
WHO ei voi toimia muualla kuin terveyden alueella, mistä saattaa seurata käsitteellisiä ongelmia monialaisen kuntoutuksen suunnassa, mutta nämä periaatteelliset kysymykset on toistaiseksi pidetty aisoissa. Annetaan ICF:lle aikaa puhua puolestaan. Niin ICD:n kuin ICF:nkin uskotaan ja toivotaan muuttuvan netissä jatkuvasti uudistuvaksi luokitukseksi ja jopa kansainväliseksi eri ammattiryhmien yhdistäväksi ”kieleksi”. Suomessa ICF-prosessin eteenpäin viemisestä vastasi ja edelleen vastaa THL:n Matti Ojala.
Suomessa ICF-ajattelua on pitkäjänteisesti kehittänyt KKT (nyt Petrea) ja Seija Talo, joka työtovereineen järjestää luokituskoulutusta. Koulutuksesta ovat kiinnostuneet erityisesti käytännön työntekijät. Myös Esko Mälkiän ryhmät ovat tuottaneet paljon ICDH- ja ICF-pohjaista tiedettä. KKT:n biopsykososiaalinen (BPS-ICF) malli soveltaa ICF-käsitteitä moniammatillisessa arviointi- ja kuntoutustoiminnassa. Tässä ICF:n ideologinen merkitys on suurimmillaan, koska eräillä kuntoutuksen toimijoilla on halu päästä eroon moniammatillisuudesta, jonka ne katsovat johtavan kuntoutusprosessin hidastumiseen ja osin jopa kuntoutuksen kääntymiseen tarkoituksensa vastaiseksi.
Kela on kuntoutuksen kehittämistyössä sitoutunut ICF:ään, samoin STM:n tekemässä uuden terveydenhuoltolain taustamuistiossa – ohimennen tosin - pidetään ICF:ää kuntoutuksen toteutukselle hyödyllisenä käsitejärjestelmänä. ICF tuskin pääsee sähköisen potilastiedoston käyttämäksi luokitukseksi, joskaan mitään estettä ei ole sen käyttöön myös terveydenhuollon potilaskontakteissa. En pysty ottamaan kantaa siihen, mihin johtaa kiinnostus etsiä yksityiskohtaisen ICF-luokittelun sijaan mini- tai ydinluokituksia (core sets = ”korsetti”).
Kuntoutusportin tutkimustietokannasta löytyy 12 julkaisua hakusanalla ICF; yhtenä tuoreimmista Jaana Paltamaan väitöskirja ICF-viitekehyksestä MS-tautia sairastavien fyysisen toimintakyvyn arvioinnissa. Heidi Anttila omassa väitöskirjassaan puolestaan tutki ICF:n soveltuvuutta CP-vammaisuuteen liittyen. Tieteellistä tutkimusta tulee lisää, koska ICF:lle omistautuneita laitoksia ja opettajia/tutkijoita on useissa yliopistoissa ja korkeakouluissa. THL:n koordinoimassa Toimia-hankkeessa (2007-2010) ainakin vaikeavammaisten toimintakykyä käsittelevä työryhmä on ottanut ICF:n työnsä lähtökohdaksi.
Kansainvälistä aktiivisuutta ICF:n ympärillä on niin paljon, että suomalaisten näkymättömyys siellä oudostuttaa, onhan aiemmin ollut perinteenä, että Suomen ryhmä on kansanvälisissä kuntoutuskonferensseissa toiseksi suurin (heti järjestäjämaan jälkeen). Syy meikäläisten passiivisuuteen lienee sekä kuntoutusjärjestelmä hajanaisuudessa että sosiaali- ja terveysministeriön priorisoinnissa. Julkisen sektorin rahapula ei kelpaa selitykseksi, koska siitä kärsivät kaikki. Tosin eivät sosiaali- ja terveydenhuollon (tai kuntoutuksen) ”tietämyksenhallinnan avainhenkilöt” ole yksimielisesti ICF:n kannattajia.
Kapkaupungin yliopiston Jennifer Jelsma on kerännyt aineiston kansainvälisestä ICF-tutkimuksesta vuosilta 2001-2007 ja saanut haaviinsa 243 julkaisua. Vahvoja vuosia olivat 2004-2006 mutta vuoden 2007 kohdalla on jo notkahdus. Lukumääräisesti eniten ICF-juttuja ilmestyi Saksassa ja Yhdysvalloissa (kummassakin 55), kolmantena Alankomaat (21). Suomesta oli vain yksi (Paltamaa, West, Sarasoja, 2005) kuten Bangladeshista, Tsekistä, Ranskasta, Intiasta, Nepalista ja Ruandasta. Ruotsista oli 18, Norjasta kolme ja Tanskasta kaksi.
Eniten ICF-artikkeleita oli ollut Disability and Rehabilitation –lehdessä (21 %) ja sen jälkeen tuli Journal of Rehabilitation Medicine (13%), missä Jelsmankin tutkimus ilmestyi heti vuoden alussa 2009. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ICF:ää käsiteltiin yli sadassa tietokantoihin sisältyvistä aikakauslehdistä. Monitieteisyyttä näkyy olevan, lopullinen läpimurto kuitenkin vielä puuttuu.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
