ICF kuntoutuksen viitekehyksenä

Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.

WHO julkaisi 1980 ”Vaurioiden, toimintavajavuuksien ja haittojen kansainvälisen luokituksen” (ICIDH = International Classification of Impairments, Disabilities and Handicaps), josta Vesa Vaaranen suomensi Työterveyslaitoksen violetin kirjasen 1985.

ICIDH:n kohtaloksi tuli jäädä (tai päästä?) kuntoutuksen käsitteelliseksi malliksi. ICIDH:n alkuperäinen tarkoitus oli luokitella – ei sairauksia vaan – sairauksien seurauksia. Kolmijako vaurio – toiminnanvajavuus – haitta osui hyvin suomalaiseen kuntoutus- ja vammaispoliittiseen ajatteluun. Vuoden 1946 invalidihuoltolaki sisälsi jo vastaavanlaisen tasoerottelun, ja Tapani Purolan malli ja Lauri Rauhalan käsitejärjestelmä olivat myös hyvin ”bio-psyko-sosiaalisia” Näitä kumpaakin on menestyksellisesti sovellettu kuntoutukseen.

Purolalla

• yksilön psykofyysinen järjestelmä = sairaus-terveys psykofyysisen järjestelmän toiminnan tilana
• yksilön sosiaaliset kytkennät = sairaus-terveys sosiaalisena tilana
• yksilön tiedostus = sairaus-terveys koettuna tilana

Rauhalalla

• kehollisuus
• tajunnallisuus
• situationaalisuus

Kuten tunnettua, ICF julkistettiin vuonna 2001, ja sen suomenkielinen laitos ilmestyi vuonna 2004. ICF on tavallaan ICIDH:n uusi versio, mutta ainakin tavoitteiltaan syvempi ja laajempi näkemys ”toiminnallisesta terveydestä”. WHO kunnioitti ja markkinoi ICF:ää määrittelemällä sen rinnakkaiseksi tuotteeksi tautiluokituksen (ICD) kanssa. Kansainvälisissä luokittelukeskuksissa nämä kaksi ovat ainakin periaatteessa rinnakkain.

WHO ei voi toimia muualla kuin terveyden alueella, mistä saattaa seurata käsitteellisiä ongelmia monialaisen kuntoutuksen suunnassa, mutta nämä periaatteelliset kysymykset on toistaiseksi pidetty aisoissa. Annetaan ICF:lle aikaa puhua puolestaan. Niin ICD:n kuin ICF:nkin uskotaan ja toivotaan muuttuvan netissä jatkuvasti uudistuvaksi luokitukseksi ja jopa kansainväliseksi eri ammattiryhmien yhdistäväksi ”kieleksi”. Suomessa ICF-prosessin eteenpäin viemisestä vastasi ja edelleen vastaa THL:n Matti Ojala.

Suomessa ICF-ajattelua on pitkäjänteisesti kehittänyt KKT (nyt Petrea) ja Seija Talo, joka työtovereineen järjestää luokituskoulutusta. Koulutuksesta ovat kiinnostuneet erityisesti käytännön työntekijät. Myös Esko Mälkiän ryhmät ovat tuottaneet paljon ICDH- ja ICF-pohjaista tiedettä. KKT:n biopsykososiaalinen (BPS-ICF) malli soveltaa ICF-käsitteitä moniammatillisessa arviointi- ja kuntoutustoiminnassa. Tässä ICF:n ideologinen merkitys on suurimmillaan, koska eräillä kuntoutuksen toimijoilla on halu päästä eroon moniammatillisuudesta, jonka ne katsovat johtavan kuntoutusprosessin hidastumiseen ja osin jopa kuntoutuksen kääntymiseen tarkoituksensa vastaiseksi.

Kela on kuntoutuksen kehittämistyössä sitoutunut ICF:ään, samoin STM:n tekemässä uuden terveydenhuoltolain taustamuistiossa – ohimennen tosin - pidetään ICF:ää kuntoutuksen toteutukselle hyödyllisenä käsitejärjestelmänä. ICF tuskin pääsee sähköisen potilastiedoston käyttämäksi luokitukseksi, joskaan mitään estettä ei ole sen käyttöön myös terveydenhuollon potilaskontakteissa. En pysty ottamaan kantaa siihen, mihin johtaa kiinnostus etsiä yksityiskohtaisen ICF-luokittelun sijaan mini- tai ydinluokituksia (core sets = ”korsetti”).

Kuntoutusportin tutkimustietokannasta löytyy 12 julkaisua hakusanalla ICF; yhtenä tuoreimmista Jaana Paltamaan väitöskirja ICF-viitekehyksestä MS-tautia sairastavien fyysisen toimintakyvyn arvioinnissa. Heidi Anttila omassa väitöskirjassaan puolestaan tutki ICF:n soveltuvuutta CP-vammaisuuteen liittyen. Tieteellistä tutkimusta tulee lisää, koska ICF:lle omistautuneita laitoksia ja opettajia/tutkijoita on useissa yliopistoissa ja korkeakouluissa. THL:n koordinoimassa Toimia-hankkeessa (2007-2010) ainakin vaikeavammaisten toimintakykyä käsittelevä työryhmä on ottanut ICF:n työnsä lähtökohdaksi.

Kansainvälistä aktiivisuutta ICF:n ympärillä on niin paljon, että suomalaisten näkymättömyys siellä oudostuttaa, onhan aiemmin ollut perinteenä, että Suomen ryhmä on kansanvälisissä kuntoutuskonferensseissa toiseksi suurin (heti järjestäjämaan jälkeen). Syy meikäläisten passiivisuuteen lienee sekä kuntoutusjärjestelmä hajanaisuudessa että sosiaali- ja terveysministeriön priorisoinnissa. Julkisen sektorin rahapula ei kelpaa selitykseksi, koska siitä kärsivät kaikki. Tosin eivät sosiaali- ja terveydenhuollon (tai kuntoutuksen) ”tietämyksenhallinnan avainhenkilöt” ole yksimielisesti ICF:n kannattajia.

Kapkaupungin yliopiston Jennifer Jelsma on kerännyt aineiston kansainvälisestä ICF-tutkimuksesta vuosilta 2001-2007 ja saanut haaviinsa 243 julkaisua. Vahvoja vuosia olivat 2004-2006 mutta vuoden 2007 kohdalla on jo notkahdus. Lukumääräisesti eniten ICF-juttuja ilmestyi Saksassa ja Yhdysvalloissa (kummassakin 55), kolmantena Alankomaat (21). Suomesta oli vain yksi (Paltamaa, West, Sarasoja, 2005) kuten Bangladeshista, Tsekistä, Ranskasta, Intiasta, Nepalista ja Ruandasta. Ruotsista oli 18, Norjasta kolme ja Tanskasta kaksi.

Eniten ICF-artikkeleita oli ollut Disability and Rehabilitation –lehdessä (21 %) ja sen jälkeen tuli Journal of Rehabilitation Medicine (13%), missä Jelsmankin tutkimus ilmestyi heti vuoden alussa 2009. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ICF:ää käsiteltiin yli sadassa tietokantoihin sisältyvistä aikakauslehdistä. Monitieteisyyttä näkyy olevan, lopullinen läpimurto kuitenkin vielä puuttuu.


Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta