Vammaispoliittinen ohjelma (Vampo)

Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.

Peruspalveluministeri Paula Risikko vastaanotti 26.8.2010 Vammaispoliittisen ohjelma, jota oli valmisteltu parin vuoden ajan Valtakunnallisessa vammaisneuvostossa. Risikko kiersi aktiivisesti kaikki kuulemis- ja aluetilaisuudet. Valtamedia otti ohjelman julkistamisen vastaan passiivisesti, yhtään juttua en ole nähnyt lehdissä enkä televisiossa.. STM:n laatimien tiedotteiden pohjalta korostettiin esitysten konkreettisuutta, malliesimerkiksi nostettiin 112-hätäkeskusnumeron saamista esteettömäksi.

VAMPOn rakentamisessa valittiin sektoriministeriölähtökohta, mistä seuraa kaikenlaista lopputulokseen nähden. Ohjelmassa tosin vakuutetaan, että hallinnonalalähtökohdan sijaan on otettu yhteiskunnallisten teemojen kautta tapahtuva tarkastelu. Tämä jää kuitenkin vain ajatukseksi, kun ohjelmassa vastuut annetaan lähes poikkeuksetta ministeriöittäin. Mitäpä muuta valtionhallinto voi tehdäkään.

Kansalaisia, vammaisia henkilöitä ja heidän järjestöjään ja läheisiään kuultiin aluekokouksissa eikä ketään kielletty lähettämästä omia ajatuksiaan VANElle, joka yhdessä THL:n asiantuntijoiden kanssa vastasi ohjelman tekemisestä. Netissä julkaistuja kirjeitä oli kolme, liikuntavammaisen pojan vanhempien kirje, kuulo- ja näkövammaisten lasten vanhempien kirje ja kuntoutussihteerin kommentti. Alueellisissa seminaareissa käytetyt kommenttipuheenvuorot ja keskustelut ovat vaikuttaneet merkittävästi ohjelman sisältöön, minkä jokainen voi todeta vertaamalla loppuraporttia marraskuun 2009 luonnokseen.

Vammaispoliittisella ohjelmalla on välittömänä lähtökohtanaan hallituksen Vammaispoliittinen selonteko keväältä 2006. VAMPO tuotti 16.11.2009 alustavan ja kommentoitavaksi tarkoitetun työpaperin nimellä ”Vahva pohja osallisuudelle ja yhdenvertaisuudelle, hallituksen vammaispoliittinen ohjelma VAMPO 2010-2015+” . Kaukaisempia taustatekijöitä ovat YK:n pitkä, yli 30 vuoden mittainen työ vammaisten henkilöiden oikeuksien takaamiseksi jonka merkkipaaluja ovat Vammaisten oikeuksien julistus 1975, Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sitä seurannut Vammaisten vuosikymmen (1983-1992) sekä viimeisimpänä vaiheena YK:n yleiskokouksen 13.12.2006 hyväksymä Vammaisyleissopimus (CRPD), jonka Suomi on allekirjoittanut mutta ei vielä ratifioinut.

Otsikkotasolla luonnosversion ja loppuraportin välillä on kaksi pientä eroa. Luonnoksessa oli ”hallituksen vammaispoliittinen ohjelma”, loppuraportissa ”Suomen vammaispoliittinen ohjelma”. Tässä suhteessa ohjelma haukkaa suuremman palan kuin se pystyy nielemään. Toinen ero on se, että luonnoksessa ajanjaksoksi oli merkitty 2010-2015+ mutta loppuraportissa tuo plus-merkki on jätetty pois, ehkä kainoussyistä, kun ei haluta sitoa vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen käsiä. Nämä kaksi muutosta ovat selvästi ristiriidassa keskenään: yhtäältä puhutaan Suomen eikä hallituksen ohjelmasta, mutta pidetään kuitenkin kiinni hallituskausista.

Marraskuun luonnoksesta ohjelman rakenne muuttui hyvin vähän. Perustelujen aukikirjoittaminen pidensi paperia huomattavasti. Marraskuun 124 ehdotusta väheni vain kahdella. Luonnoksen alakohta 13 Rahoitus ja resurssit siirrettiin omaksi luvukseen 5. Vammaispolitiikan rahoitus ja resurssit. Tästä seurasi se, että edellisen paikalle ”Vammaispolitiikan haasteet” lukuun tuli kohdaksi 13 niinkin yksityiskohtainen asia kuin ”Verotuen korvaaminen suoralla määrärahatuella”.

Mitä tästä Suomen vammaispoliittisen ohjelman valmistumisesta sitten seuraa? Ohjelmassa on esitetty mittarit tavoitteiden toteutumiselle ja vastuuministeriöt. Yksi avainkysymys on, miten hallitus tai eduskunta asiaa käsittelevät. Matti Vanhasen I hallitus antoi Vammaispoliittisen selonteon, jonka seurauksena tämä ohjelma tehtiin. Tarkoitus lienee, että hallitus antaisi ns. periaatepäätöksen, jolloin asiasta myös keskusteltaisiin eduskunnassa.
Periaatepäätöksellä annetaan valtionhallinnolle ohjeita ja suuntaviivoja asioiden valmistelulle. Periaatepäätökset ovat lähinnä poliittisia kannanottoja. Luonteeltaan ne ovat valmistelevia päätöksiä. Lopulliset päätökset tekee asiaa käsittelevä ja valmisteleva viranomainen. Periaatepäätöksillä ei ole vaikutuksia kansalaisiin. Näin sanotaan valtioneuvoston kotisivulla.

Nykyinen hallitus on antanut tänä vuonna 15 periaatepäätöstä, niistä yhtenä ainoana päivänä, 5. toukokuuta, peräti kuusi. Vammaispoliittisen ohjelman tapaisia periaatepäätöksiä on tänä vuonna annettu kaksi:
• 21.1.2010 periaatepäätös ohjelmaksi kehitysvammaisten asumisen ja siihen liittyvien palvelujen järjestämiseksi (3 sivua)
• 4.2.2010 periaatepäätös demokratian edistämisestä Suomessa (11 sivua)

Miksei hallitus aivan hyvin voisi antaa periaatepäätöstä, kymmenen sivun lyhennelmää vammaispoliittisesta ohjelmasta, mutta mitä merkitystä sillä sitten olisi? Onhan väitetty, että (Erkki Paaran Vieraskynä-kirjoitus Helsingin sanomissa), että kehitysvammaisten asumisessa ja palvelujen järjestämisessä ollaan menossa aivan päinvastaiseen suuntaan kuin, mitä hallituksen periaatepäätös edellyttää. Hyödyllisempi tie voisi olla seuraavan hallituksen ohjelma, kun tämänkin raportin aikajänne on hallituskauden mittainen.

Vammaispoliittinen ohjelma määrittelee 14 haastealuetta, joilta on valittu 122 toimenpide-ehdotusta. Eniten toimenpiteitä esitetään alueelta Itsenäinen elämä (33 ehdotusta, neljäsosa kaikista ehdotuksista), Terveydenhuolto ja kuntoutus (10 ehdotusta, joista 6 koskee kuntoutusta). Marrakuus version otsikko ”Terveys ja kuntoutus” olisi ollut paremmin linjassa, kun ohjelma haaveilee laajemmasta kuin hallinnonalaisesta lähtökohdasta. Kuntoutusta koskevat ehdotukset ovat menneiltä vuosilta tuttuja pieniä epäkohtia tai yleisiä toivomuksia:

1. selvitetään mahdollisuutta poistaa Kelan järjestämän vaikeavammaisten henkilöiden lääkinnällisen kuntoutuksen sidos vammaisetuuksiin. Asetetaan erillinen työryhmä laatimaan ehdotukset Kelan kuntoutuslain uudistamiseksi lääkinnällisen kuntoutuksen kytkennän poistamiseksi vammaisetuuksista.

2. vakiinnutetaan lääkinnällisen kuntoutuksen yhteistyö työterveydenhuollon kanssa

3. valmistellaan Kelan järjestämän vaikeavammaisten henkilöiden lääkinnällisen kuntoutuksen ikärajan nostaminen 67 vuoteen muuttamalla lakia Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista

4. kehitetään sosiaali- ja terveydenhuollon apuvälinepalvelujen seurantajärjestelmää

5. vahvistetaan järjestelmällisesti kuntoutuksen vaikuttavuuden tietopohjaa, jota tullaan hyödyntämään hyvien kuntoutuskäytäntöjen kehittämisessä.

6. vakiinnutetaan työelämän, koulutuksen ja opetuksen yhteistyö ammatillisen kuntoutuksen toimeenpanossa ohjauksen ja henkilöstökoulutuksen keinoin. Tavoitteena on varmistaa asiakkaille joustavat ja oikea-aikaiset ammatillisen kuntoutuksen palvelut.

Ammatillisen kuntoutuksen ja vammaisten työllistymisen osalta toimenpide-ehdotukset ovat yhtä yleisluontoisia tai perinteisiä:
• kehitetään rekrytointivaiheen palveluja ja ratkaisuja. Tarkoituksena on löytää uusia työaloja vammaisille henkilöille.
• vahvistetaan työ- ja elinkeinohallinnon työntekijöiden js yhteistyökumppaneiden vammaispoliittista osaamista koulutuksen, tiedottamisen ja vaikuttamistyön keinoin
• valtiotyöantaja toimii päättäväisesti vammaisten henkilöiden syrjinnän estämiseksi sekä virkaan nimittämisen yhteydessä, palvelussuhteen kestäessä että palvelussuhteita päätettäessä.
• selvitetään työolosuhteiden järjestelytuen käyttö ja kehittämistarpeet ja tarvittaessa uudistetaan säädökset ja ohjeistus
• luovutaan vammaisten osalta vajaakuntoinen termin käytöstä.
Niin ja sitten ne kuolemattomat ideoita ovat ikuisesti muuttumattomat verovähennykset, joista on puhuttu useiden vuosikymmenien ajan:
• kehitetään auton hankintatukijärjestelmä, joka korvaa autoveron palautusjärjestelmän ja VPL:n mukaisen tuen.
• selvitetään vammaisyrittäjien arvonlisäverohuojennuksen korvaaminen suoralla tuella vammaisyrittäjille

Odotukset kuntoutuksen asemasta ja merkityksestä vammaispoliittisessa ohjelmassa eivät liene olleet kovinkaan korkealle. Vammaispolitiikan modernissa peruskirjassa YK:n vammaisyleissopimuksessa on yksi artikla (26) kuntoutuksesta (rehabilitation), mutta siitä ei kukaan ulkomaalaisenkaan kommentaattori ole osannut sanoa mitään. Tältä kannalta Suomen vammaispoliittisen ohjelman sisältämä kuntoutusta koskeva osa on sentään jotakin, eikä tavanomaista vastakkainasettelua vammaispolitiikan ja kuntoutuspolitiikan kesken. Rauhanomainen rinnakkainelo näyttää kuitenkin tuottavan pysähtyneisyyden tilan. Ajattelun liikkeellepanossa ”pallo on kuntoutuksen kenttäpuoliskolla”.

Jos kuntoutusta koskevat ehdotukset ovat odotettuja, tärkeitä, mutta kokonaisuutta ajatellen marginaalisia, työelämän ja vammaisten työhön osallistumisen edistämiseen tästä ohjelmasta ei ole. Valmistelussa olivat mukana työmarkkinajärjestöt, mutta minkäänlaista painostusta niiden suuntaan ei ole näkyvissä, eivätkä työelämän vammaismyönteisen kehittämisen kannalta avainasemassa olevat tahot ole tulleet yhtään vastaankaan.

Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta