Ammatillisen kuntoutuksen piirileikki

Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.

Eduskuntavaalit lähestyvät, ja on lupausten aika. Nykyisen hallituksen (2007-2011) alkukuukausina avattiin myös ammatillisen kuntoutuksen kehittämisen mahdollisuuksia elatussuhde-, työura-, kestävyysvaje yms. keskustelun kyljessä. Eihän ammatillisen kuntoutuksen tunnustetun sekavuuden ja vastuuttomuuden korjaamiseksi mitään konkreettista luvattu, mutta rivien välistä ja kirjoitetun sanaa takaa saattoi päätellä, että nyt voisi avautua järjestäytymisen paikka. Toiveet konkretisoituivat sosiaaliturvan uudistamiskomiteaan (SATA-komitea) ja saivat sanallisen muodon vuoden 2009 alussa julkistetussa välimietinnössä. Lama tosin oli silloin jo maailmalla ja siksi välimietintö ja ajankohtaiskeskustelu olivat pahasti epätahdissa. SATA-komitea lupaili paljon, mutta vuoden vaihteessa 2008/2009 yleispoliittisen keskustelun sävy oli aivan toinen: eläkeiän nosto, työmarkkinajärjestöjen sopima sosiaalitupo, kolmikannan kriisi, lama vai taantuma jne.

SATA-komitealla oli omat asiantuntijatyöryhmänsä kuntoutuksesta ja työterveyshuollosta. Ammatillisen kuntoutuksen järjestelmästä kuntoutuksen asiantuntijaryhmä sanoi, että ”kuntoutuksesta vastuussa olevien toimijoiden ammatillisen kuntoutuksen työnjakoa ja kuntoutuksen myöntämisedellytyksiä koskevia säännöksiä muutetaan. Lisäksi kuntoutuksen regressisäännöksien toimivuus on arvioitava, jotta niiden avulla voidaan turvata kuntoutuksen jatkuminen katkeamatta.” Sillä riskillä että syytetään löysään sanaan tarttumisesta, sopii kuitenkin ihmetellä, että regressisäännöksillä voisi korjata katkeamisen ongelmat. Eivätköhän ne ongelmat ole työssä eivätkä kuntoutuksen kustannusten korvaamisessa ja kuntoutusrahassa. Regressi on sitä paitsi organisaation näkökulmasta laatuvirhe. Työnjakomuutokset olisi voitu kertoa eikä jättää auki.

Suomalaiseen tapaan ”asia pantiin työryhmiin”: Jukka Rantalan ja Jukka Ahtelan ryhmiin. Näistä edellinen ei päässyt yksimielisyyteen, vaan olennaiset asiat vetäytyivät piiloon julkisuudelta. Ahtelan ryhmän ”pehmoasiat” työnnettiin syötiksi: kaikkea mukavaa voi luvata, kun se ei maksa mitään. Ahtelan ryhmän ehdottamalla tavalla perustettiin kuusi uutta ryhmää, joiden työn piti olla valmis syyskuun puoleen väliin mennessä. Suomalaisen tulkinnan mukaan 27.9. tarkoittaa kuukauden puolta väliä. Hesari raportoi 28.9. että Työurat-ryhmältä ei ole tullut lainkaan toimenpide-ehdotuksia. Se ei ole mikään ihme kun ryhmälle ei edes pystytty nimittämään puheenjohtajaa, vaan sitä johti ”hallitusryhmien puheenjohtajien ja työmarkkinajärjestöjohtajien muodostama johtoryhmä”. Ahtelan yksimielisen ryhmän vaatimattomat ehdotukset pantiin vielä kahteen kasaan: yhdet Rantahalvarin työryhmään (työterveyshuollon kehittäminen), toiset Kuuskosken työryhmään (työhyvinvointi). Kolmikantaisia kummatkin. Tulokset tulevat tammikuun lopussa 2011.
Nykyhallituksen ohjelmassa ei kuntoutuksesta ollut juuri mitään, puolentusinaa mainintaa pikkuyhteyksissä: vangit, vanhusten hoito, kuntouttava työtoiminta, mielenterveyskuntoutujat. Kuntoutus vedettiin mukaan vasta työurakeskustelun ajauduttua umpikujaan. Hyvä että edes silloin, mutta kun niin yleisin sanakääntein! Kolmikanta ei oikein välitä kuntoutuksesta eikä usko siihen; näissä asioissa ei kuitenkaan tapahdu mitään ilman työmarkkinajärjestöjen siunausta, koska rahat otetaan palkkaveroista ja työantajakustannuksista.

Aivan toisen kertaluokan kysymys on, missä ja millainen on ammatillisen kuntoutuksen tulevaisuus. Jos nousee vähänkin korkeammalle tämä piirikunnallisen tason yläpuolelle, voi nähdä ratkaisevien tekijöiden olevan muualla kuin lakikirjoissa ja virastojen ohjeissa. Valtio on jo aikoja sitten luopunut palvelujen ohjeistamisesta tai yritystoiminnan harjoittamisesta. Enintään ”yhteiskunnallisesti elintärkeitä” alueita voi edes esittää pidettäväksi valtion hallinnassa. Nämäkin jutut ovat poliittisia tekosyitä. Työllistyminen, ja siis myös ammatillinen kuntoutus, tapahtuu pääosin valtion välittömän ohjauksen ulkopuolella. Kun tämän periaatteen hyväksyy, ammatillisen kuntoutuksen passiivisuus ja mielikuvituksettomuus saa selityksensä. Esimerkkejä epäonnistuneista lainsäädäntöhankkeista on paljon.

Työeläkkeitä ei jätetä lepäämään juuri lainkaan, vaikka sen piti olla hyvin tärkeä uudistus. Työkyvyttömyyseläke, kuten kansaneläkekin, voidaan lakkauttaa kun sen ehdot eivät enää täyty. Koska eläkkeensaajien työkykyä ei tarkisteta kun he kerran ovat eläkkeensä saaneet, suurin yksittäinen lakkautuksen syy on työtulojen nousu yli laissa määriteltyjen rajojen (työeläkkeissä 2/5 osaa eläkepalkasta ja kansaneläkkeessä 600 euroa). Kumpikaan systeemi ei voi eikä halua erikseen tilastoida eläkkeen lepäämään jättämisiä, koska niitä on niin vähän. Kelan puolella (vanhan lain aikana alle sata vuodessa) ja työeläkkeissä ehkä pari sataa, enintään. Edellisessä voitiin asia päätellä vammaistuista epäsuorasti, jälkimmäisessä ei juuri mistään. Työeläkkeistä lakkautettiin ennen uuden lain voimaantuloa kuutisensataa vuodessa (659 vuonna 2008 ja 554 vuonna 2009). Tämän vuoden osalta arvio on 750, missä ovat siis mukana entisenmalliset lakkautukset ja uudet lepäämäänjättämiset. Ratkaisu ei siis ollutkaan siellä, mistä sen luultiin löytyvän.

Vammaispolitiikassa näyttää valtaavan alaa pessimismi, kun Suomen vammaispoliittisessa ohjelmassa esitetään, että tuetun työllistymisen mallia laajennettaisiin työkeskuksiin. Mallin alkuperäinen uutta luova ajatus oli ja on, että ensin sijoitetaan ja sitten tuetaan ja valmennetaan. Sijoituspaikan pitää nimenomaan olla tavanomainen työpaikka, johon tuodaan tarvittava työvalmennustuki. Tuetun työllistymisen malli pelastaa kasvonsa vain, jos se ei ryhdy toteuttamaan työvalmennusta työkeskuksissa vaan ottaa osan valmennettavistaan ja tuettavistaan työkeskuksista ulos. Tällöin herää se kysymys, miksi heidät ylipäätään on sinne sijoitettu. Perinteisten suojatyökeskusten tavoitteena oli saada mahdollisimman moni työntekijöistä siirtymään avoimille työmarkkinoille. Tavoite ei onnistunut, ja nyt tuetun työllistymisen malli upotetaan samaan suohon.

Sosiaalisia yrityksiä käynnistettiin innolla kymmenisen vuotta sitten. Viime vuonna näihin aikoihin sosiaalisia yrityksiä oli yli 200, mutta vuoden alun tarkistuksissa neljäsosa niistä pyyhittiin pois rekisteristä, kun ne eivät enää täyttäneet sosiaalisen yrityksen ehtoja. Nyt sitten odotetaan, että ”yhteiskunnallinen yritys” tulisi pelastajaksi.

Työ- ja elinkeinoministeriö kehittelee asiakassegmentointia, jossa yhtenä, alimpana ryhmänä ovat työmarkkinoille kuntoutuvat (ylemmissä segmenteissä ammatillinen kuntoutus on lähinnä teoreettinen mahdollisuus). TEMin tulevaisuuskatsauksessa ”Haasteista mahdollisuuksia” (8.9.2010) esitetään vain, että ”selvitellään mahdollisuudet tarjota pitkäkestoisia tuettuja työmahdollisuuksia niille heikossa työmarkkina-asemassa oleville työttömille, joilla ei ole edellytyksiä julkisten työvoimapalvelujen avulla työllistyä avoimille työmarkkinoille. Selvitetään yhdessä muiden viranomaisten kanssa, mikä taho järjestää niiden asiakkaiden palvelut, joilla ei ole realistista mahdollisuutta työllistyä pitkäkestoisenkaan palvelukokonaisuuden jälkeen edes tuetusti ja joiden palvelutarpeet ovat pääosin muita kuin julkisia työvoimapalveluja.” Taas on herätetty henkiin jo 30 vuotta hengissä pysynyt haave poistaa työnhakijoiden kirjoista ns. ”operatiivisesti työkyvyttömät”.

Vuosikymmeniä on väitetty, että työnantajat, varsinkaan suuret työnantajat (yli 800 työntekijää), eivät halua palkata vammaisia ammatillisen kuntoutuksen läpikäyneitä henkilöitä, kun ne pelkäävät työkyvyttömyyseläkekustannuksia. Monissa maissa, niissä joiden menestystä ammatillisessa kuntoutuksessa ihaillaan, työttömyyden ja työkyvyttömyyden taloudellinen vastuu on voimakkaasti siirretty työantajien suuntaan. Kun OECD ehdotti vuoden 2008 lopun raportissaan samansuuntaisia asioita, SATA-komitea (ja siis kolmikanta) kieltäytyi edes keskustelemasta asiasta. Samalla tavalla hylkyyn meni kaivattu ”yhden luukun periaate”. Vuoden 2009 alusta tehtiin työeläkelakiin muutos, että suurtyönantajat voivat ottaa vajaakuntoisille työntekijöille erillisvakuutuksen. Näin poistui yksi pelon aihe. Mitään seurauksia tästä lakimuutoksesta ei kuitenkaan ole ollut. Nyt kun melkein kaksi vuotta on kulunut muutoksen voimaantulosta, yhtään erillisvakuutusta ei ole tiettävästi tehty, ”yhtä epäillään”.

Kyllähän me syvällä sydämessämme tiedämme, mistä tässä on kysymys: työllistymisasiat ratkeavat vain kolmikannassa. Niin kuin Lauri Lyly sanoi Helsingin sanomien jutussa: Kolmikanta tuottaa kestävää lainsäädäntöä. Niin kauan kuin tyydytään sanomaan, että työurien pidentäminen, työllisyysasteen nostaminen, vammaisten työllistyminen jne, jne on kaikkien yhteisellä vastuulla, mitään olennaista ei tapahdu. Keskustan laivaristeilyllä syyskuun viimeisenä viikonvaihteena pääministeri kertoikin, että työurien pidentäminen ei olekaan pääasia, vaan sitä ovat työhyvinvointi ja työolot sinänsä.

Nyt käynnissä oleva kehitys on ollut näkyvissä jo 15 vuotta. Silloin (Eläkekomitea 95:ssä) tehtiin sopimus, että työeläkejärjestelmä ottaa vastuun työmarkkinoilla olevien henkilöiden ammatillisesta kuntoutuksesta. Kuntoutustuki määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen paikalle lakiin ja työkyvyttömyyden asemesta alettiin puhua toimintakyvystä. Toteutettiin monivuotinen Huomisen työkyky–kampanja hyvin laajoine koulutuksineen (1996-98). Kaikkien työterveyslääkärien piti oppia ammatillisen kuntoutuksen periaatteet ja käytäntö. Kehityksen mahdollinen huono näkyvyys selittyy sillä, että kuntoutuksella ei ylipäätään ole ”niissä piireissä” merkittävää asemaa.

Avainkysymykseksi jää, miten työterveyshuollon ohjaama ja organisoima ammatillinen kuntoutus toteutetaan. Kelasta kerrotaan, että TYK-toiminta näivettyy olemattomiin kahdessa vuodessa, ellei tehdä muutoksia Kelan kuntoutuslakiin. Syksyn ja alkuvuoden aikana tulevat julki Työeläkekuntoutuksen suuntaviivat 2015, Kestävän talouskasvun ja työllisyydenraportit, STM:n, TEM:in ja Kuntaliiton asiantuntijoiden (Ilmonen, Kerminen, Lindberg) selvitys vajaakuntoisten ja vaikeasti työllistettävien palveluista sekä ministeriöiden pohjapaperit uudelle hallitukselle. Kuntoutuksella ei ole niissä kovinkaan suurta roolia. Vuoden 2011 valtion budjetin lähetekeskustelussa sanottiin sana ”kuntoutus” jossain muodossa 100 kertaa. Niistä varmaankin 80 liittyi veteraanikuntoutukseen, loput sitten kuntoutusrahan sitomiseen indeksiin tai päihde- tai mielenterveyskuntoutukseen. Taisi olla yksi maininta siitäkin, että työurakeskustelussa ei kukaan tunnu muistavan kuntoutusta.
Kun tämä kehitys on jonkinlaisessa suvantovaiheessa, parin vuoden kuluttua, voimme nähdä, onko työhön välittömästi kytkeytyvää ammatillista kuntoutusta vielä entisessä muodossaan olemassa ollenkaan, vai tehdäänkö tätä joka tapauksessa välttämätöntä ”rehabilitointia” jollakin kokonaan toisella tavalla.



Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta