Hyvinvointipolitiikka ja kuntoutus

Kuntoutuksessa ovat yleinen ja erityinen, kuntoutuksen erityisosaaminen ja normaalipalvelujen kuntouttava työote, kilpailleet ykkösasemasta, yleensä hyvässä hengessä. Aivan ensimmäisistä oppikirjoista lähtien – ajattelen tässä lähinnä Veikko Niemen ym. toimittamaa Kuntoutus –kirjaa 1970-luvun alusta – on ihanteena tai ainakin käytännössä väistämättömänä lopputuloksena pidetty sitä, että kuntoutus liukenee normaalipalveluihin. Hyvinvointivaltion kehitys onkin edennyt tähän suuntaan: työ on parasta sosiaaliturvaa, hyvään hoitoon kuuluu kuntoutus, terveyttä kaikissa politiikoissa jne. Tähän ei ole tultu pelkästään tuon vuosikymmeniä hellityn ajatuksen voimalla, vaan kehityksen taustalla on ollut yleisempiä ja vankempia tekijöitä.
Heilahtelu erityisen ja yleisen välillä on myös ollut suurta. Suurimmillaan draivi lopettaa kuntoutus omana erillisenä palvelunaan oli 30 vuotta sitten, 1970-80-luvun vaihteessa ja tällä hetkellä se on suunnitteluretoriikassa jotakuinkin samalla tasolla. Tällaisten yhteiskunnallisten prosessien kummallisuus on se, että ulkoisesti samannäköinen kysymys – siis tässä kuntoutuksen asema suhteessa yleisiin hyvinvointipalveluihin – on eri aikoina syntynyt eri tekijöistä. Silloin kuntoutuksen erityispalvelujen häviämistä perusteltiin hyvinvointivaltion täydellistymisellä, nyt samaa ennakoidaan ja perustellaan hyvinvointivaltion puolustamisella tai alasajolla.
Kuntoutustarve eli toimintakykyisyyden ja osallisuuden yksilölliset ja yhteisölliset ongelmat eivät ole mihinkään hävinneet, eivätkä häviä. Kuntoutuksen ongelma – jos sitä nyt ongelmanakaan haluaa pitää – on se, että kuntoutuksen tarve ei tarkoita kuntoutuspalvelujen tarvetta. Tästä vedetään se äkkinäinen johtopäätös, että kuntoutuspalvelut ovat jääneet ajastaan jälkeen. Kun joukkuetta ei voi vaihtaa, niin vaihdetaan valmentajaa, kuten joukkueurheilussa sanotaan. No, olkoon sitten niin.
Mistä saisi opastusta hyvien uusien kuntoutuspalvelujen kehittämiselle? Politiikasta ja tutkimuksesta ja niiden integraatiosta? Tai annetaanko valta kansalle eli kaupallistetaan koko kuntoutus? Merkittävä osa on jo kaupallistunutkin, vaikka ei aivan loppukäyttäjälle asti vaan heidän työantajilleen ja kaupallisesti orientoituneille muille ostajille.
Katsaus muutamaan perusasiakirjaan ja niiden lähiluku kertoo, että kuntoutuksesta ei puhuta juuri missään. Muutamia hyvinvointivaltion rajoihin ja mahdollisuuksiin pureutuvia tekstejä on ilmestynyt viime aikoina, ja luin ne, koska kuntoutuksen ideologista merkitystä ja käytännöllistä asemaa voi aivan hyvin peilata niistä:
· Kestävän talouskasvun ja työllisyyden ohjelma (20.10.2010). Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 17/2010
· Tulevaisuuden voittajat – Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010
· Hyvinvoinnin turvaamisen rajat. Näköaloja talouskriisiin ja hyvinvointivaltion kehitykseen Suomessa. Kelan tutkimusosasto, Helsinki 2010
· Haasteista mahdollisuuksia. Tulevaisuuskatsaus, työ- ja elinkeinoministeriö 8.9.2010
Silmille hyppivä avaintermi on ”mahdollisuudet”, joka pitäisi ottaa toisten huonompien, vanhahtavien sanojen sijaan. Kuntoutuksen näkökulmasta toivomus on tuttu: vajavuuskeskeisyydestä voimavaroihin, (työ)kyvyttömyydestä (toiminta)kykyyn.
Aluksi pari tekstianalyyttistä huomiota. TEMin tulevaisuuspaperissa ei ole sanaa kuntoutus yhtään kertaa. Ei myöskään Tulevaisuuden voittajien kaikkiaan 341 sivulla. Raportin pohjalta käydyssä eduskuntakeskustelussa (30.10.2010) rumaa sanaa ei sanottu kertaakaan. Kelan tutkijoiden 50-sivusessa kirjasessa sana oli 5-6 kertaa kuntoutusrahan ja aluehallinnon yhteydessä ohimennen ja kuntoutusta koskevien tietojen ja tutkimuksen vähäisyyden päivittelyssä. Hallituksen KTT-ohjelmassa kuntoutus esiintyy puolen tusinaa kertaa työuraryhmän osuudessa, ja tuo ryhmähän ei päässyt sopuun ajatuksistaan vaan jatkaa edelleen. Miksi kuntoutuksesta pitäisi osata lukea rivien välistä, kun kaikista tärkeistä asioista puhutaan suoraan?
Tämän kirjoitusvalikoiman suurin pettymys oli Heikki Hiilamon luku 7 Sosiaaliset mahdollisuudet Juho Saaren EK:n tulevaisuusvaliokunnalle toimittamassa kirjassa Tulevaisuuden voittajat. Vaikka Hiilamo lyö näppäimistöltään muun muassa seuraavat sanat: sosiaalinen investointi, siirtyminen pois marginaalista, tarkoituksena on ideoida, ”tuuppaaminen”, inklusiivinen yhteiskunta, sosiaalipolitiikka ei ole kustannus vaan tuotantovoima, mahdollisuuksien tasa-arvo ja että ”jokaisen riskin vastaparina on sosiaalinen mahdollisuus”, hänkään ei löydä sanaa ”kuntoutus”. Miksi kuntoutus ei juolahda hänen mieleensä? Onko se kuntoutuksen syy? Yksi vastaus löytyy hänen kirjoituksestaan sivulta 226: ”Sosiaalisten mahdollisuuksien politiikassa valtio, kunnat ja sosiaalirahasto toimivat kuten sijoittaja, joka etsii suurimpia tuottoja eli eniten julkisia menoja säästäviä siirtymiä.” Yksilötasolla eli tietyn henkilön kohdalla työssä jatkaminen kuntoutuksen avulla edes puolentoista vuoden ajan on eläkeyhtiöiden mukaan kuntoutuksen taloudellinen peruste. Kuntoutujat kokonaisuudessaan ovat kuitenkin niin pieni osa väestöstä, että heihin ja palvelujärjestelmään investoiminen ei ole ”suuressa kuvassa” kannattava business. Eikä siitä siis kannata puhua hyvinvointivaltion mahdollisuuksien yhteydessä.
Aivan ilman kuntoutustietoa ei eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tässä Hyvinvointihankkeessa jäänyt, sillä esiselvityksessä viime vuodelta oli Marita Ruohosen kirjoittama luku Hyvinvointivaltio on pelastettava, jossa hän käsittelee mielenterveyskuntoutusta ja sen kehittämistarpeita.
Kuntoutuksesta puhujia ei ole monia, kuntoutuksen asiantuntijoita ei kutsuta tai ei ole kutsuttavaksi niihin ryhmiin, joissa hyvinvointivaltiosta keskustellaan. Asiaa ei voi nostaa pöydälle, jos sitä ei ole lattialla. Mistä tämä kertoo? Pitäisikö ja onnistuisiko palauttaa kuntoutus hyvinvointipoliittiseen sanastoon? Jos ei niin mitä pitäisi tapahtua lainsäädännössä ja sen seurauksena mitä tulee tapahtumaan palvelurakenteissa. Kehitys on kulkenut siihen suuntaan, että kuntoutus on varjokäsite (ei sateenvarjokäsite), joka esiintyy vain lakien, laitosten ja tilastojen nimissä. Useimmista palvelunimikkeistä se on jo hävinnyt.
Tulevaisuuden voittajat-kirjassa esitettään 21 kannanottoa, joista kolmea tulisi lukea kuntoutuksen silmälasein:
· Tarpeellista ja tarkoituksenmukaista olisi yhtenäistää etuudet ja palvelut sekä niistä aiheutuvat kustannukset kooten pirstoutuva lainsäädäntö
· Hyvinvointivaltiota tulee tarkastella ja uudistaa sosiaalisten investointien ja sosiaalisten mahdollisuuksien näkökulmasta.
· Sosiaalisten mahdollisuuksien korostaminen ei saa rajoitta sosiaalisia oikeuksia, vaan pikemminkin sen on laajennettava niitä.
Nämähän eivät oikeastaan ole ehdotuksia vaan yhtäältä-toisaalta –pohdintoja asiasta, jota raportti kokonaisuudessaan käsittelee. Kuntoutuksen ja vammaispolitiikan näkökulmasta on ihan kivaa, että taas muistetaan nuo ikivanhat tavoitteet, mutta niistä olisi päästävä eteenpäin joko päätä seinään hakaten tai esteet kiertäen.
Viimeistä oljenkortta, hallinnon ja tutkimuksen yhteensovittamista toivotaan. Se on käytännössä erittäin vaikeaa, lähes mahdotonta. Eikä kyse ole siitä, etteivätkö tieteenharjoittajat olisi valmiit kumartamaan valtiota niin syvään kuin tarvitaan. Rahan hankkiminen on nykyisin tiedeyhteisön tärkein tehtävä, sen ovat sisäistäneet kaikki ne, joiden tutkimusalue edes vähänkin kiinnostaa valtakunnan tason poliitikkoja. Kysymys on kuitenkin tietämisen ja poliittisen päätöksenteon aikajänteiden ja ennakoitavuuden eroista. Poliittiset teot on tehtävä heti, tiedon kerääminen ja tulkinta vie aikaa. Ajattelematonkin teko on parempi kuin tekemättömyys. Kun hallinnon ja tieteenteon aikatekijät yhdistetään rahoituskuvioihin, syntyy tarve jopa muuttaa tieteen tutkimuksen filosofisia ja menetelmällisiä perusteita. Tutkimuksen on otettava haltuun poliittisen päätöksenteon asettamat vaatimukset säilyäkseen edes hengissä. Perustutkimusta ei enää tarvita, tarvitaan innovaatioita.