Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Hallitus päätti 10.6.2010 esityksestä terveydenhuoltolain uudistamiseksi (HE 90/2010), ja Presidentti antoi 11.6. esityksen eduskunnalle. Peruspalveluministeri Paula Risikko vastasi kuntasektorin arvosteluun lain huonosta valmistelusta (siinä ei käsitellä taloudellisia seikkoja) sanomalla että esitys on ensimmäinen askel suuressa muutoksessa.
STM:n asiaa koskevassa tiedotteessa (Terveydenhuoltolaki parantaa asiakkaiden asemaa, 10.6.2010) väliotsikot olivat:
• Asiakkaan valinnanmahdollisuudet laajenevat
• Laatua ja potilasturvallisuutta parannetaan
• Täsmennyksiä hoitotakuuseen
• Perusterveydenhuoltoa ja eri toimijoiden välistä yhteistyötä vahvistetaan
• Terveyden ja hyvinvoinnin edistämiselle lisää painoarvoa
• Terveydenhuoltolaki antaa kunnille mahdollisuuden hillitä kustannusten kasvua
• Terveydenhuoltolaki on osa kokonaisuudistusta
Näistä ei sinänsä seuraa mitään kuntoutukselle. Risikko piti 10.6. pitämässään tiedotustilaisuudessa 20 dian esityksen, ja kolmessa niistä (alakohdassa Perusterveydenhuollon vahvistaminen (1-3/3) oli maininta kuntoutuksesta:
• Sairaanhoitopiirin alueen kunnat laativat terveydenhuollon järjestämissuunnitelman kuntien perusterveydenhuollon lähtökohdista: sovitaan muun muassa lääkinnällisestä kuntoutuksesta
• Sairaanhoitopiiri sovittaa yhteen erikoissairaanhoidon palvelut väestön ja perusterveydenhuollon tarpeiden mukaisesti: shp vastaa pth lab ja rtg sekä kuntoutuksen kehittämisen ohjauksesta ja laadunvalvonnasta
• Moniammatillinen perusterveydenhuollon yksikkö sairaanhoitopiirissä antaa asiantuntemusta ja sovittaa yhteen T&K toimintaa, hoito- ja kuntoutusketjujen laadintaa, täydennyskoulutusta ja henkilöstötarpeen ennakointia alueellaan
Kustannusvaikutuksia koskevassa diassa (12 eri kohtaa) kuntoutusta ei mainita.
Pitkä tie tässä on takana (vuonna 2008 ilmestyi STM:n terveydenhuoltolakityöryhmän raportti yhtenä merkkipaaluna, siihen saatiin 313 lausuntoa), mutta pitempi on vielä edessä. Pitäisikö kuntoutuksen väen palata ajassa 25 vuotta taaksepäin, VALTAVA-uudistuksen aikaan, jolloin syntyivät keskussairaaloiden kuntoutusyksiköt, ja jolloin (1985) tämä yhdistyskin (KUTKE, Kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämisyhdistys, omaa sukua Lääkinnällisen kuntoutuksen yhdistys) syntyi.
Tässä perusteellisessa sisältöuudistuksessa eniten minun silmääni pistää se, että muutokseksi entiseen tilanteeseen (vuoden 1991 lääkinnällisen kuntoutuksen asetus) tulee säädöstason nosto asetuksesta laiksi. Valtion ja kunnan viranhaltijoiden pätevyydestä ja moraalista käydään kummallista ja päättymätöntä keskustelua. Kuntoutuksessa on lisäksi muitakin osapuolia – Kela ja muu vakuutussektori – ja tästä syystä järjestelmä on tavallista monimutkaisempi. Kunnat ovat typerämpiä ja piittaamattomampia kuin valtio, ja siksi tärkeistä asioista on säädettävä lailla, ja se tehdään nyt tässä terveydenhuoltolakiuudistuksessa kuntoutuksen kanssa.
Uuden terveydenhuoltolain mukaan (29 §) lääkinnälliseen kuntoutukseen kuuluu seitsemän erilaista toimenpidettä:
1. kuntoutusneuvonta ja kuntoutusohjaus
2. potilaan toiminta- ja työkyvyn sekä kuntoutustarpeen arviointi
3. kuntoutustutkimus, jonka avulla selvitetään potilaan kuntoutusmahdollisuuksia
4. toimintakyvyn parantamiseen ja ylläpitämiseen tähtäävät terapiat sekä muut tarvittavat kuntoutumista edistävät toimenpiteet
5. apuvälinepalvelut
6. sopeutumisvalmennus
7. 1-6 kohdassa tarpeellisista toimenpiteistä koostuvat kuntoutusjaksot laitos- tai avohoidossa.
Kumottavassa lääkinnällisen kuntoutuksen asetuksessa vastaavat palvelut ovat:
1. kuntoutumista ja kuntoutuspalveluja koskeva neuvonta ja ohjaus
2. kuntoutustarvetta ja –mahdollisuuksia selvittävä tutkimus työ- ja toimintakyvyn arviointeineen ja työkokeiluineen
3. fysioterapia, toimintaterapia, puheterapia, neuropsykologinen kuntoutus, psykoterapia ja muut näihin rinnastettavat toimintakykyä parantavat ja ylläpitävät terapiat ja toimenpiteet
4. apuvälinepalvelut, johon kuuluu apuvälineiden tarpeen määrittely, välineiden sovitus, luovutus omaksi tai käytettäväksi, käytön opetus ja seuranta sekä välineiden huolto
5. sopeutumisvalmennus, jolla tarkoitetaan kuntoutujan ja hänen omaistensa ohjausta ja valmentautumista sairastumisen tai vammautumisen jälkeisessä elämäntilanteessa
6. edellä mainituista tarpeellisista toimenpiteistä koostuvat kuntoutusjaksot laitos- ja avohoidossa
7. kuntoutusohjaus, jolla tarkoitetaan kuntoutujan ja hänen lähiyhteisönsä tukemista ja ohjausta sekä kuntoutujan toimintamahdollisuuksiin liittyvistä palveluista tiedottamista
8. muut näihin rinnastettavat palvelut.
Uuden lain pykälässä on myös vaatimus kuntoutussuunnitelmasta ja tarvittaessa nimettävästä yhdyshenkilöstä, lisäksi kunnan oikeus tietyin ehdoin saada Kelan vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen piiriin kuuluvalle henkilölle järjestetystä kuntoutuksesta korvaus Kelalta. Nykyisin sama asia on säädetty epäsuorasti Kelan kuntoutuslain 53 §:ssä, jossa tehdään poikkeus kieltoon järjestää ja korvata julkisen tahon antamia kuntoutuspalveluja, ”jos kuntoutuksen järjestämisvelvollisuutta ei voida muuten täyttää.” Tällaisia tapauksia on kuitenkin ollut hyvin vähän.
Varmasti olisi syytä pohdiskella onko 20 vuoden aikana tapahtunut kuntoutuspalvelujen kehitystä enemmän kuin lakiesitys sisällön puolesta antaa ymmärtää. Uudessa laissa on vain eräitä sanoja vaihdettu, ja perinteisten käsitteiden (sopeutumisvalmennus, kuntoutusohjaus) selitykset on jätetty pois. Todennäköisesti pykälät ja niiden sisältö tulevat säilymään tässä pinnallisesti uudessa mutta sisällöllisesti samassa muodossa seuraavat 25 vuotta.
Tärkeämpää – vaikkakin ehkä jo myöhäistä – olisi keskustella siitä, voisiko, pitäisikö lääkinnällisen kuntoutuksen pykälä kirjoittaa aivan toisella tavalla: yleisemmin ja tavoitteellisemmin. Eihän vastaavaa ”sairaanhoito”-pykälääkään (24 §) ole kirjoitettu ”toimenpiteittäin”.
Sairaanhoitoon sisältyvät
1. sairauksien tutkimus, lääketieteellinen tai hammaslääketieteellinen taudin määritys, hoito sekä tarpeellinen lääkinnällinen kuntoutus
2. sairauksien ehkäiseminen, parantaminen ja kärsimysten lievittäminen
3. ohjaus, jolla tuetaan potilaan hoitoon sitoutumista ja omahoitoa
4. erityistä tukea, tutkimusta ja hoitoa tarvitsevan potilaan terveysongelmien varhainen tunnistaminen, hoito ja jatkohoitoon ohjaaminen.
Jokainen näkee tuosta pykälästä, että lääkinnällisen kuntoutuksen ajatellaan olevan sairaanhoidon osa eikä terveydenhuoltoa läpäisevä ja sen ulkopuolelle kurkottava periaate. Terveydenhuollon sisältä katsoen muutos asetuksesta laiksi entisin käsittein voi olla riittävä, mutta terveydenhuollon yleisen yhteiskunnallisen tehtävän kannalta täysin riittämätön. Erikoista on myös se, että lääkinnälliselle kuntoutukselle rinnakkaisena on pykälä mielenterveystyöstä, joka puolestaan sisältää omana osanaan lääkinnällisen kuntoutuksen. Ehkä juristeilla ei ole mitään johdonmukaisuuden tarvetta. Tästä käsitteellisestä sotkusta seuraa se, että ”kuntoutusta” järjestetään tulevaisuudessakin ”varsinaisena kuntoutuksena” (josta ei ole asiakasmaksua) ja hoitona (josta on asiakasmaksu).
Jos lääkinnälliselle kuntoutukselle haluttaisiin saada joustavampi lainsäädännöllinen pohja ja kattavampi sisältö, voisi olla kaksi mahdollisuutta. Määritellään sisältö ”vaikuttavina ainesosina”, kuntoutuksellisina moduuleina tai tavoitelähtöisinä osaamisalueina. Siihen on olemassa väline, johon Suomi on sitoutunut, ICF-luokitus. Toinen tapa sitoa kunta kiltisti valtion liekaan on kirjoittaa lakiin valtioneuvostolle asetuksenantovaltuutus.
Eduskunta käsittelee lakiesitystä sosiaali- ja terveysvaliokunnassa, perustuslakivaliokunnassa ja lakivaliokunnassa syksyn mittaan. Ensimmäiset kuulemiset ovat jo takana, mutta työskentely painottuu loka-marraskuuhun, kun lain pitäisi tulla voimaan ensi vuoden alusta. Lähetekeskustelu käytiin eduskunnassa 16.6. ja siinä käytettiin 36 puheenvuoroa, vain pari mainintaa kuntoutuksesta.
Keskustelun lopuksi Eero Akaan-Penttilä nosti esille kysymyksen rahoituksen monikanavaisuudesta. Ministeri Risikko vastasi, että STM selvittää syksyyn mennessä mitä monikanavaisuudelle tehdään. Hän itse ei missään nimessä kannata yksikanavaisuutta (terveysrahastoa tms.), koska se johtaisi (Norjan tapaan) voimakkaasti diagnoosilähtöiseen palvelujärjestelmään.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
torstai 27. toukokuuta 2010
Julkaise tai tuhoudu
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Siitä on jo kauan kun ilmaus ”publish or perish” syntyi huippututkijoiden tunnuslauseeksi. Pian siitä tuli kaikkien akateemista uraa haaveilevien tai sen säilyttämisestä unelmoivien painajainen. Kahvilapöydässä kuultu lause on merkitty 60 vuotta sitten Columbian yliopiston geenitutkijan Kimball Atwoodin nimiin. Nyt periaate on jo vääntynyt muotoon ”Nettijulkaise tai tuhoudu” tai ”Ole julkisuudessa tai tuhoudu”. Tylsää.
Huhtikuun lopussa it-lehdet ja muut mediat hehkuttivat, että e-kirja on meilläkin myynnissä. Kirjan muotoon tehty tietokone, vähän samaan tapaan kuin ensimmäiset autot olivat mahdollisimman tarkka muotokopio hevoskärryistä, näivettäisi sitten painetun kirjan. Jokaisella olisi kymmeniä tuhansia kirjoja yksissä kansissa. Kukaan ei voi nähdä mitä kirja tuo tuossa oikein lukee. Kirjailijat näyttävät olevan huolissaan siitä, että iskulause muuttuu muotoon ”Nettijulkaise ja tapa kirjailija päivässä”. Kaunokirjallisuus on toinen asia kuin tietokirjallisuus, puhumattakaan tutkimusraporteista. Tieteellinen viestintä siirtyi nettiaikaan heti kun sähköinen viestintä antoi siihen mahdollisuuden. Jokainen saattoi nähdä sen kirjastoissa, missä lehtihyllyihin alkoi kiihtyvällä vauhdilla ilmestyä lappuja, joissa kerrottiin, että kirjastoon tulee vain elektroninen julkaisu. Nelli-portaalissa on nykyisin 20 yliopistoa, 25 ammattikorkeakoulua ja 13 kunnan- ja kaupunginkirjastoa.
Ensimmäinen Lapin yliopiston kuntoutuksen pääaineopiskelija väitteli samoihin aikoihin kun levisi tieto, että kuntoutuksen yliopisto-opetus pääainetasolla lopetetaan ensi syksystä alkaen. Suomen Akatemia alkaa rahoittaa kuntoutuksen tutkimusta vähintään kahdella miljoonalla eurolla vuosina 2011-2013, mutta opetusministeriö ei malta odottaa, mitä suomalainen tutkijakunta saa aikaan kuntoutustieteessä; hakemuksia on moninkertainen määrä tarjolla oleviin rahoihin verrattuna.
On vaivattomampaa, ja joskus kuvitellaan myös objektiivisempaa, jos tutkijan tai tutkimusyksikön arvoa mitataan tutkimusten saamien viittausten määrällä. Tämän mittaustavan selvät kritiikit jäävät omaan arvoonsa, koska parempaakaan vaihtoehtoa ei tunnu löytyvän. Onhan sitä paitsi yleisesti hyväksyttyä, että tiedeyhteisön kanta ratkaisee jopa totuuden maailmasta puhumattakaan nyt yksittäisen tutkijan tai tutkimustuloksen arvosta yhteiskunnalle. Omaehtoisen nettijulkaisemisen ja lehtijulkaisemisen (paperisen tai elektronisen) yksi merkittävä ero tuon publish or perish-periaatteen kannalta on, että tieteellisen julkaisun pitäisi päästä osaksi tiedeyhteisöä ja sinne ei pääse läpäisemättä portsarin katsetta, vertaisarviointia, jonka lehti itse järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla.
Suomen Akatemian pääjohtaja Markku Mattila (esitelmä 26.3.2010) on osoittanut, että Suomi on kärjessä, jos verrataan maita (väestöön suhteutettuina) tieteellisten julkaisujen impaktipisteillä. Kakkosena on Ruotsi ja kolmantena Israel. Yhdysvallat on vasta viidentenä, sen julkaisut ovat kuitenkin lähes 60 prosenttia kaikista (Suomen vain 1,1 prosenttia). Aivan samoin Suomi voittaa kliinisen lääketieteen osakilpailun julkaisukohtaisten sitaattien sarjassa, 16,98 per paperi, kun kakkoseksi tulleella Alankomailla on 16,21. Suomessa syntyi vuosina 1997-2007 julkaisuja 22,758, kun niitä Alankomaissa oli 64,335 ja viidenneksi jääneellä USA:lla 709,347.
Näistä erinomaisista kymmenen vuoden kertymätuloksista huolimatta meidän tilannettamme pidetään huonona, koska kehitys on joko pysähtynyt tai taantunut. Kansainvälisyyttä on vähän, tutkimusryhmät pieniä, kunnianhimo vähäistä, infrastruktuurit rapistuneet. Yliopistojen vertailuissa Helsingin yliopisto on joko 78. (ARWU) tai 108 (Times). Miten kuntoutus sijoittuisi tässä kilvassa? Onko kunnianhimoa, kansainvälisyyttä, suuria tutkimusryhmiä, toiminnallista perustaa?
Kanadalaiset University of British Columbian liikuntalääketieteen ja fysioterapian tutkijat ovat tehneet käsityksensä mukaan – eikä sitä voikaan osoittaa vääräksi – ensimmäisen selvityksen eniten siteeratuista kuntoutusartikkeleista, top 100.[ Shadgan, Roig, Haj Ghanbari, Reid Top-Cited Articles in Rehabilitation. Archives of Physical Medicine and Rehabilitation, vol. 91, May 2010. ]
Heti on paljastettava, että yhtään suomalaista artikkelia ei ole sadan eniten siteeratun jutun joukossa. Kaksi kolmesta on Yhdysvalloista, 11 Kanadasta, 9 Englannista ja sitten Tanskasta (4), Ruotsista (3), Saksasta (2), Australiasta (2), Sveitsistä (1) ja Alankomaista (1).
Jos haluaa olla ajankäyttönsä suhteen rationaalinen, kannattaa lukea vain kahta kuntoutusalan lehteä, sillä Archives of Physical Medicine and Rehabilitation (61) ja Physical Therapy (19) kattavat 80 % kaikista huippuartikkeleista. Muut lehdet jäävät alle viiden artikkelin. Vain yksitoista lehteä on saanut edes yhden juttunsa sadan suosituimman joukkoon.
Kaksi selvästi eniten siteerattua artikkelia käsittelivät toimintakyvyn mittaamista: Fairbanks, Couper, Davies ja O’Brien vuodelta 1980 (1109 sitaattia) Oswestrya ja Bohannon, Smith vuodelta 1987 (872 sitaattia) Ashworthin asteikkoa. Muut jäivät alle 500 sitaatin. Sadasta artikkelista vain 9 oli RCT-artikkeleita, kaksi kolmesta on tapaustutkimuksia. Kuntoutuksen tieteellisen tutkimuksen ajallinen huippu sijoittuu 1980-luvun lopulle, mikä kertoo paljon nykyisestä kiinnostuksesta. Tietenkin on huolestuttavaa, että nopean maineen saaneita uusia tutkimuksia ei ole, jo 2002 on nollavuosi. Kuntoutuslehtien impaktipisteet (so. lehden kaikkien juttujen saamat viittaukset keskimäärin kaikissa lehdissä) ovat alhaisia, mikä osaltaan kertoo mittarin tiedeyhteisöriippuvuudesta. Noilla kahdella kärkijulkaisulla vuoden 2008 pisteet olivat kummallakin 2,2 kun genetiikan ja neurologian erikoislehdet voivat saada kymmenkertaiset pisteet.
Suomessa on kuntoutuksen tutkimuksessa ollut tapana vetäytyä kulttuuriverhon suojaan. ”Koska kuntoutus on niin vahvasti riippuvainen hyvinvointipalvelujärjestelmän erityispiirteitä, kansainväliset tutkimukset eivät sellaisinaan ole sovellettavissa ja kun maailmakin muuttuu niin nopeasti, omat vanhat tutkimuksetkin ovat nopeasti käyttökelvottomia”. Kun tähän vielä lisää, että julkaisukieli vinouttaa vertailut erittäin voimakkaasti, voi olla, että suomalaisia julkaisuja (englanniksi) ei koskaan tule näkymäänkään kuntoutuksen top100:ssa. Kilpailu käydäänkin kotimaan sarjassa, vaikka – kuten lehtikeskustelusta aivan näiltä toukokuun 2010 viimeisiltä päiviltä on voinut havaita – kaikki tärkeä on sanottava englanniksi. Suomalaisilla tutkijoilla on vankka jalansija jo Cochrane-katsauksissa joillakin kuntoutuksen erityisaloilla.
Suomi on saanut ensimmäiset kuntoutusoppinsa Yhdysvalloista, missä kuntoutustiede elää vanhaa nousukautta. Eräät Euroopan maat tunnustavat myös, että kuntoutuksen tieteellisessä tutkimuksessa on järkeä ja että kuntoutus on kysymys, jota ei voi ratkaista vain käytännön sosiaali- ja työvoimapolitiikalla.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Siitä on jo kauan kun ilmaus ”publish or perish” syntyi huippututkijoiden tunnuslauseeksi. Pian siitä tuli kaikkien akateemista uraa haaveilevien tai sen säilyttämisestä unelmoivien painajainen. Kahvilapöydässä kuultu lause on merkitty 60 vuotta sitten Columbian yliopiston geenitutkijan Kimball Atwoodin nimiin. Nyt periaate on jo vääntynyt muotoon ”Nettijulkaise tai tuhoudu” tai ”Ole julkisuudessa tai tuhoudu”. Tylsää.
Huhtikuun lopussa it-lehdet ja muut mediat hehkuttivat, että e-kirja on meilläkin myynnissä. Kirjan muotoon tehty tietokone, vähän samaan tapaan kuin ensimmäiset autot olivat mahdollisimman tarkka muotokopio hevoskärryistä, näivettäisi sitten painetun kirjan. Jokaisella olisi kymmeniä tuhansia kirjoja yksissä kansissa. Kukaan ei voi nähdä mitä kirja tuo tuossa oikein lukee. Kirjailijat näyttävät olevan huolissaan siitä, että iskulause muuttuu muotoon ”Nettijulkaise ja tapa kirjailija päivässä”. Kaunokirjallisuus on toinen asia kuin tietokirjallisuus, puhumattakaan tutkimusraporteista. Tieteellinen viestintä siirtyi nettiaikaan heti kun sähköinen viestintä antoi siihen mahdollisuuden. Jokainen saattoi nähdä sen kirjastoissa, missä lehtihyllyihin alkoi kiihtyvällä vauhdilla ilmestyä lappuja, joissa kerrottiin, että kirjastoon tulee vain elektroninen julkaisu. Nelli-portaalissa on nykyisin 20 yliopistoa, 25 ammattikorkeakoulua ja 13 kunnan- ja kaupunginkirjastoa.
Ensimmäinen Lapin yliopiston kuntoutuksen pääaineopiskelija väitteli samoihin aikoihin kun levisi tieto, että kuntoutuksen yliopisto-opetus pääainetasolla lopetetaan ensi syksystä alkaen. Suomen Akatemia alkaa rahoittaa kuntoutuksen tutkimusta vähintään kahdella miljoonalla eurolla vuosina 2011-2013, mutta opetusministeriö ei malta odottaa, mitä suomalainen tutkijakunta saa aikaan kuntoutustieteessä; hakemuksia on moninkertainen määrä tarjolla oleviin rahoihin verrattuna.
On vaivattomampaa, ja joskus kuvitellaan myös objektiivisempaa, jos tutkijan tai tutkimusyksikön arvoa mitataan tutkimusten saamien viittausten määrällä. Tämän mittaustavan selvät kritiikit jäävät omaan arvoonsa, koska parempaakaan vaihtoehtoa ei tunnu löytyvän. Onhan sitä paitsi yleisesti hyväksyttyä, että tiedeyhteisön kanta ratkaisee jopa totuuden maailmasta puhumattakaan nyt yksittäisen tutkijan tai tutkimustuloksen arvosta yhteiskunnalle. Omaehtoisen nettijulkaisemisen ja lehtijulkaisemisen (paperisen tai elektronisen) yksi merkittävä ero tuon publish or perish-periaatteen kannalta on, että tieteellisen julkaisun pitäisi päästä osaksi tiedeyhteisöä ja sinne ei pääse läpäisemättä portsarin katsetta, vertaisarviointia, jonka lehti itse järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla.
Suomen Akatemian pääjohtaja Markku Mattila (esitelmä 26.3.2010) on osoittanut, että Suomi on kärjessä, jos verrataan maita (väestöön suhteutettuina) tieteellisten julkaisujen impaktipisteillä. Kakkosena on Ruotsi ja kolmantena Israel. Yhdysvallat on vasta viidentenä, sen julkaisut ovat kuitenkin lähes 60 prosenttia kaikista (Suomen vain 1,1 prosenttia). Aivan samoin Suomi voittaa kliinisen lääketieteen osakilpailun julkaisukohtaisten sitaattien sarjassa, 16,98 per paperi, kun kakkoseksi tulleella Alankomailla on 16,21. Suomessa syntyi vuosina 1997-2007 julkaisuja 22,758, kun niitä Alankomaissa oli 64,335 ja viidenneksi jääneellä USA:lla 709,347.
Näistä erinomaisista kymmenen vuoden kertymätuloksista huolimatta meidän tilannettamme pidetään huonona, koska kehitys on joko pysähtynyt tai taantunut. Kansainvälisyyttä on vähän, tutkimusryhmät pieniä, kunnianhimo vähäistä, infrastruktuurit rapistuneet. Yliopistojen vertailuissa Helsingin yliopisto on joko 78. (ARWU) tai 108 (Times). Miten kuntoutus sijoittuisi tässä kilvassa? Onko kunnianhimoa, kansainvälisyyttä, suuria tutkimusryhmiä, toiminnallista perustaa?
Kanadalaiset University of British Columbian liikuntalääketieteen ja fysioterapian tutkijat ovat tehneet käsityksensä mukaan – eikä sitä voikaan osoittaa vääräksi – ensimmäisen selvityksen eniten siteeratuista kuntoutusartikkeleista, top 100.[ Shadgan, Roig, Haj Ghanbari, Reid Top-Cited Articles in Rehabilitation. Archives of Physical Medicine and Rehabilitation, vol. 91, May 2010. ]
Heti on paljastettava, että yhtään suomalaista artikkelia ei ole sadan eniten siteeratun jutun joukossa. Kaksi kolmesta on Yhdysvalloista, 11 Kanadasta, 9 Englannista ja sitten Tanskasta (4), Ruotsista (3), Saksasta (2), Australiasta (2), Sveitsistä (1) ja Alankomaista (1).
Jos haluaa olla ajankäyttönsä suhteen rationaalinen, kannattaa lukea vain kahta kuntoutusalan lehteä, sillä Archives of Physical Medicine and Rehabilitation (61) ja Physical Therapy (19) kattavat 80 % kaikista huippuartikkeleista. Muut lehdet jäävät alle viiden artikkelin. Vain yksitoista lehteä on saanut edes yhden juttunsa sadan suosituimman joukkoon.
Kaksi selvästi eniten siteerattua artikkelia käsittelivät toimintakyvyn mittaamista: Fairbanks, Couper, Davies ja O’Brien vuodelta 1980 (1109 sitaattia) Oswestrya ja Bohannon, Smith vuodelta 1987 (872 sitaattia) Ashworthin asteikkoa. Muut jäivät alle 500 sitaatin. Sadasta artikkelista vain 9 oli RCT-artikkeleita, kaksi kolmesta on tapaustutkimuksia. Kuntoutuksen tieteellisen tutkimuksen ajallinen huippu sijoittuu 1980-luvun lopulle, mikä kertoo paljon nykyisestä kiinnostuksesta. Tietenkin on huolestuttavaa, että nopean maineen saaneita uusia tutkimuksia ei ole, jo 2002 on nollavuosi. Kuntoutuslehtien impaktipisteet (so. lehden kaikkien juttujen saamat viittaukset keskimäärin kaikissa lehdissä) ovat alhaisia, mikä osaltaan kertoo mittarin tiedeyhteisöriippuvuudesta. Noilla kahdella kärkijulkaisulla vuoden 2008 pisteet olivat kummallakin 2,2 kun genetiikan ja neurologian erikoislehdet voivat saada kymmenkertaiset pisteet.
Suomessa on kuntoutuksen tutkimuksessa ollut tapana vetäytyä kulttuuriverhon suojaan. ”Koska kuntoutus on niin vahvasti riippuvainen hyvinvointipalvelujärjestelmän erityispiirteitä, kansainväliset tutkimukset eivät sellaisinaan ole sovellettavissa ja kun maailmakin muuttuu niin nopeasti, omat vanhat tutkimuksetkin ovat nopeasti käyttökelvottomia”. Kun tähän vielä lisää, että julkaisukieli vinouttaa vertailut erittäin voimakkaasti, voi olla, että suomalaisia julkaisuja (englanniksi) ei koskaan tule näkymäänkään kuntoutuksen top100:ssa. Kilpailu käydäänkin kotimaan sarjassa, vaikka – kuten lehtikeskustelusta aivan näiltä toukokuun 2010 viimeisiltä päiviltä on voinut havaita – kaikki tärkeä on sanottava englanniksi. Suomalaisilla tutkijoilla on vankka jalansija jo Cochrane-katsauksissa joillakin kuntoutuksen erityisaloilla.
Suomi on saanut ensimmäiset kuntoutusoppinsa Yhdysvalloista, missä kuntoutustiede elää vanhaa nousukautta. Eräät Euroopan maat tunnustavat myös, että kuntoutuksen tieteellisessä tutkimuksessa on järkeä ja että kuntoutus on kysymys, jota ei voi ratkaista vain käytännön sosiaali- ja työvoimapolitiikalla.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Kelan harkinnanvaraisen kuntoutuksen murros
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Neljänkymmenen viiden vuoden ajan vakuutettujen sairausvakuutusmaksun määräosa on ollut merkittävä vuosittainen resurssi Kelan kuntoutukseen ja tieteelliseen tutkimukseen. Ennen vuoden 1991 kuntoutusuudistusta, jolloin Kelan kuntoutus käärittiin yhteen pakettiin, Kela järjesti kahdenlaista kuntoutusta: työikäisille kansaneläkelain varoista ja kaiken ikäisille sairausvakuutusrahoista. Silloin tuo taattu prosentti osuus oli kaksi. Eduskunta antoi omalla päätöksellä lisää rahaa valtion budjetissa.
Kun vuoden 1991 lokakuun alusta voimaan tullut Kelan kuntoutuslaki säädettiin ja kaksi rahoituslähdettä yhdistettiin, määräosuus nostettiin neljään prosenttiin, jollainen se on siitä lähtien ollut. Nykyinen laki on vuodelta 2005 ja siinä sanotaan näin:
”Kansaneläkelaitos voi järjestää ja korvata järjestämisvelvollisuuteensa kuuluvan ammatillisen tai lääkinnällisen kuntoutuksen lisäksi muutakin kuntoutusta (harkinnanvarainen kuntoutus). Tähän tarkoitukseen on vuosittain käytettävä vähintään rahamäärä, joka vastaa neljää prosenttia vakuutettujen sairausvakuutusmaksuina kertyneestä määrästä. Harkinnanvaraiseen kuntoutukseen käytettävästä, edellä tarkoitettua suuremmasta enimmäismäärästä päättää vuosittain eduskunta talousarvion käsittelyn yhteydessä.
Jos vuosittain yksilökohtaiseen harkinnanvaraiseen kuntoutukseen osoitetusta enimmäisrahamäärästä on osa jäänyt käyttämättä, se voidaan käyttää yksilökohtaiseen kuntoutukseen seuraavina vuosina.”
Huhtikuun 20 päivänä 2010 eduskunta päätti, että näitä rahoja ei enää voisi käyttää kuntoutuslaitosten tukemiseen poistamalla lain kolmannesta momentista yhden lauseen. Ei Kela ollut rahaa sellaiseen tarkoitukseen antanutkaan enää vuoden 2006 jälkeen.
Saman 12 §:n mukaan Kelan on laadittava joka vuosi kolmivuotissuunnitelma harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahojen käytöstä edellisen maaliskuun 15 päivään mennessä ja annettava se sosiaali- ja terveysministeriölle tiedoksi. Lisäksi joka vuosi on tehtävä STM:lle selvitys varojen käytöstä. Nämä asiakirjat – kolmivuotissuunnitelma ja käyttöselvitys - ovat julkisia asiakirjoja. Ne ovatkin itse asiassa ainoa systemaattinen esitys kuntoutuksesta viimeisen 20 vuoden ajalta.
Mikä murros tässä nyt sitten on? Kelan kolmivuotissuunnitelmassa ei sisällön osalta näy juuri mitään muutosta edelliseen vuoteen verrattuna. Vuosia 2011-2013 koskevassa suunnitelmassa siirretään noin 20 miljoonaa euroa harkinnanvaraista rahaa järjestämisvastuun piiriin. Maan hallituksen, SATA-komitean, Kelan ja monien muiden tahojen vahvasti kannattamina Kelan kuntoutuspsykoterapia ”lakisääteistetään”, jotta monina syksyinä tutuksi tulleesta psykoterapiapäätösten sulusta päästään eroon.
Nopeimmin murroksen äärelle joudutaan, jos (ja kun) kuntoutuspsykoterapiaan varattu 20 miljoonaa euroa ei olekaan tarpeeksi. Vuoden 2010 aikana vakuutettujen maksuja kertyy 74,2 milj. euroa, kun kaiken kaikkiaan Kela saa käyttää harkinnanvaraiseen kuntoutukseen 105,6 milj. euroa. Ensi vuoden alusta aikuisten ja nuorten psykoterapiaan käytettävien rahojen siirtyessä harkinnanvaraiselta puolelta jäljelle jää 87,3 milj. euroa, mikä on vain 13 milj. euroa yli sen mitä laki sellaisenaan määrää, jos kertymä pysyy ennallaan.
Mutta kun kuntoutuspsykoterapiaa koskevat uudet lakipykälät eivät ole tiedossa, on mahdoton sanoa pysyvätkö kustannukset kurissa. Asettamalla vaatimuksia kuntoutusta edeltävälle hoidolle voidaan kuntoutujien määrää hillitä, mutta silloin ovat edessä vaikeammat kysymykset kuin vaikeavammaisten lääkinnällisessä kuntoutuksessa tai TYKissä. Tiettävästi suunnitteilla on suhteellisen jyrkkä omavastuuosuus, aina 1.600 euroon saakka vuodessa, millä on kysyntää hillitsevä ja kuntoutujia karsiva vaikutus. Tuntuisi johdonmukaiselta, että kuntoutuspsykoterapia kuuluisi kilpailutuksen piiriin siinä missä vaikeavammaisten avokuntoutuskin.
VM:stä saadun tiedon mukaan mitään leikkauksia Kelan kuntoutusmäärärahoihin ei olisi tekeillä ainakaan ensi vuoden budjettiin, joten julkisten menojen voimakkaaseen karsimisurakkaan ei Kelan kuntoutusta olla pyytämässä. Tuskin hallitus kuitenkaan antaa aivan kaikkea mitä Kela kolmivuotissuunnitelmassa pyytää, elinkustannusindeksin mukaista korotusta. Jos lukee tuota edellä ollutta Kelan kuntoutuslain 12 §:ää tarkkaan, niin edessä voi olla erikoinen tilanne, jos lakisääteinen neljä prosenttia ja käytettävissä oleva rahamäärää lähenevät toisiaan. Laissahan todetaan, että Kelan on vuosittain käytettävä se neljä prosenttia. Tuon ylimenevän osan kohdalla ei vastaavaa pakkoa ole, vaan rahaa voi jäädä ylikin käytettäväksi seuraavana vuotena. Jos siis ajaudutaan tilanteeseen, jossa harkinnanvaraiseen kuntoutukseen on käytettävissä vain se neljä prosenttia vakuutettujen maksuista, niin kurssien peruuntumisesta, vajaista kursseista, kuntoutujien poisjäämisestä tai laitosten konkursseista aiheutuva rahojen alikäyttö panee Kelan rikkomaan lakia. Edelleenkin Kelalle jää käsiin käyttämätöntä harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahaa; vuonna 2009 jemma oli 14,4 milj. euroa ja tänä vuonna 15 milj. euroa. Tätä harkinnanvaraisesta kuntoutuksesta säästynyttä rahaa ei voi käyttää järjestämisvastuiseen toimintaan.
Tuo 74 milj. tulee seuraavista budjetin 2010 luvuista:
työtulovakuutuksen tuotot
vakuutettujen maksut 702 milj. euroa
sairaanhoitovakuutuksen tuotot
palkansaajien ja yrittäjien maksut 822 milj. euroa
etuudensaajien maksut 335 milj. euroa
Yhteensä 1859 milj. euroa, josta 4 % = 74,3 milj. euroa
Tietenkin voi käydä niinkin, että sairausvakuutuksen kustannusvastuuta jatkuvasti siirretään yhä enemmän vakuutetuille, jolloin maksukertymä kasvaa edelleen. Työnantajan kansaneläkemaksu jo poistettiin, mutta työnantajan sairausvakuutusmaksu varmasti säilyy nykyisessä systeemissä, koska osa hyödystä tulee niille. Vakuutettujen maksu kasvanee nopeammin kuin työnantajien maksu, ellei maan hallituksen linja muutu nykyisestä. Työttömyys (tai palkkasumma) vaikuttaa siihen minkä verran maksuja todellisuudessa kertyy, mutta arvio tehdään kahden vuoden takaisten tietojen pohjalta, eikä hallitus mielellään maalaa piruja seinälle. Vuoden 2011 budjettia valmisteltaessa varmat tiedot saadaan vuodelta 2009.
Maksukertymässä on tapahtunut merkittävä hyppäys viitisen vuotta sitten. Vuoden 2005 kertymä oli 40 milj. euroa ja vuoden 2006 jo 60 milj. euroa, ja nyt siis lähes 75 milj. euroa. Ennemmin tai myöhemmin voi jollekin virkamiehelle tulla mieleen (ellei ole jo tullut), että eikö sitä prosenttisääntöä pitäisi tarkastella lähemmin. Siinä olisi sitten toinen murros.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Neljänkymmenen viiden vuoden ajan vakuutettujen sairausvakuutusmaksun määräosa on ollut merkittävä vuosittainen resurssi Kelan kuntoutukseen ja tieteelliseen tutkimukseen. Ennen vuoden 1991 kuntoutusuudistusta, jolloin Kelan kuntoutus käärittiin yhteen pakettiin, Kela järjesti kahdenlaista kuntoutusta: työikäisille kansaneläkelain varoista ja kaiken ikäisille sairausvakuutusrahoista. Silloin tuo taattu prosentti osuus oli kaksi. Eduskunta antoi omalla päätöksellä lisää rahaa valtion budjetissa.
Kun vuoden 1991 lokakuun alusta voimaan tullut Kelan kuntoutuslaki säädettiin ja kaksi rahoituslähdettä yhdistettiin, määräosuus nostettiin neljään prosenttiin, jollainen se on siitä lähtien ollut. Nykyinen laki on vuodelta 2005 ja siinä sanotaan näin:
”Kansaneläkelaitos voi järjestää ja korvata järjestämisvelvollisuuteensa kuuluvan ammatillisen tai lääkinnällisen kuntoutuksen lisäksi muutakin kuntoutusta (harkinnanvarainen kuntoutus). Tähän tarkoitukseen on vuosittain käytettävä vähintään rahamäärä, joka vastaa neljää prosenttia vakuutettujen sairausvakuutusmaksuina kertyneestä määrästä. Harkinnanvaraiseen kuntoutukseen käytettävästä, edellä tarkoitettua suuremmasta enimmäismäärästä päättää vuosittain eduskunta talousarvion käsittelyn yhteydessä.
Jos vuosittain yksilökohtaiseen harkinnanvaraiseen kuntoutukseen osoitetusta enimmäisrahamäärästä on osa jäänyt käyttämättä, se voidaan käyttää yksilökohtaiseen kuntoutukseen seuraavina vuosina.”
Huhtikuun 20 päivänä 2010 eduskunta päätti, että näitä rahoja ei enää voisi käyttää kuntoutuslaitosten tukemiseen poistamalla lain kolmannesta momentista yhden lauseen. Ei Kela ollut rahaa sellaiseen tarkoitukseen antanutkaan enää vuoden 2006 jälkeen.
Saman 12 §:n mukaan Kelan on laadittava joka vuosi kolmivuotissuunnitelma harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahojen käytöstä edellisen maaliskuun 15 päivään mennessä ja annettava se sosiaali- ja terveysministeriölle tiedoksi. Lisäksi joka vuosi on tehtävä STM:lle selvitys varojen käytöstä. Nämä asiakirjat – kolmivuotissuunnitelma ja käyttöselvitys - ovat julkisia asiakirjoja. Ne ovatkin itse asiassa ainoa systemaattinen esitys kuntoutuksesta viimeisen 20 vuoden ajalta.
Mikä murros tässä nyt sitten on? Kelan kolmivuotissuunnitelmassa ei sisällön osalta näy juuri mitään muutosta edelliseen vuoteen verrattuna. Vuosia 2011-2013 koskevassa suunnitelmassa siirretään noin 20 miljoonaa euroa harkinnanvaraista rahaa järjestämisvastuun piiriin. Maan hallituksen, SATA-komitean, Kelan ja monien muiden tahojen vahvasti kannattamina Kelan kuntoutuspsykoterapia ”lakisääteistetään”, jotta monina syksyinä tutuksi tulleesta psykoterapiapäätösten sulusta päästään eroon.
Nopeimmin murroksen äärelle joudutaan, jos (ja kun) kuntoutuspsykoterapiaan varattu 20 miljoonaa euroa ei olekaan tarpeeksi. Vuoden 2010 aikana vakuutettujen maksuja kertyy 74,2 milj. euroa, kun kaiken kaikkiaan Kela saa käyttää harkinnanvaraiseen kuntoutukseen 105,6 milj. euroa. Ensi vuoden alusta aikuisten ja nuorten psykoterapiaan käytettävien rahojen siirtyessä harkinnanvaraiselta puolelta jäljelle jää 87,3 milj. euroa, mikä on vain 13 milj. euroa yli sen mitä laki sellaisenaan määrää, jos kertymä pysyy ennallaan.
Mutta kun kuntoutuspsykoterapiaa koskevat uudet lakipykälät eivät ole tiedossa, on mahdoton sanoa pysyvätkö kustannukset kurissa. Asettamalla vaatimuksia kuntoutusta edeltävälle hoidolle voidaan kuntoutujien määrää hillitä, mutta silloin ovat edessä vaikeammat kysymykset kuin vaikeavammaisten lääkinnällisessä kuntoutuksessa tai TYKissä. Tiettävästi suunnitteilla on suhteellisen jyrkkä omavastuuosuus, aina 1.600 euroon saakka vuodessa, millä on kysyntää hillitsevä ja kuntoutujia karsiva vaikutus. Tuntuisi johdonmukaiselta, että kuntoutuspsykoterapia kuuluisi kilpailutuksen piiriin siinä missä vaikeavammaisten avokuntoutuskin.
VM:stä saadun tiedon mukaan mitään leikkauksia Kelan kuntoutusmäärärahoihin ei olisi tekeillä ainakaan ensi vuoden budjettiin, joten julkisten menojen voimakkaaseen karsimisurakkaan ei Kelan kuntoutusta olla pyytämässä. Tuskin hallitus kuitenkaan antaa aivan kaikkea mitä Kela kolmivuotissuunnitelmassa pyytää, elinkustannusindeksin mukaista korotusta. Jos lukee tuota edellä ollutta Kelan kuntoutuslain 12 §:ää tarkkaan, niin edessä voi olla erikoinen tilanne, jos lakisääteinen neljä prosenttia ja käytettävissä oleva rahamäärää lähenevät toisiaan. Laissahan todetaan, että Kelan on vuosittain käytettävä se neljä prosenttia. Tuon ylimenevän osan kohdalla ei vastaavaa pakkoa ole, vaan rahaa voi jäädä ylikin käytettäväksi seuraavana vuotena. Jos siis ajaudutaan tilanteeseen, jossa harkinnanvaraiseen kuntoutukseen on käytettävissä vain se neljä prosenttia vakuutettujen maksuista, niin kurssien peruuntumisesta, vajaista kursseista, kuntoutujien poisjäämisestä tai laitosten konkursseista aiheutuva rahojen alikäyttö panee Kelan rikkomaan lakia. Edelleenkin Kelalle jää käsiin käyttämätöntä harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahaa; vuonna 2009 jemma oli 14,4 milj. euroa ja tänä vuonna 15 milj. euroa. Tätä harkinnanvaraisesta kuntoutuksesta säästynyttä rahaa ei voi käyttää järjestämisvastuiseen toimintaan.
Tuo 74 milj. tulee seuraavista budjetin 2010 luvuista:
työtulovakuutuksen tuotot
vakuutettujen maksut 702 milj. euroa
sairaanhoitovakuutuksen tuotot
palkansaajien ja yrittäjien maksut 822 milj. euroa
etuudensaajien maksut 335 milj. euroa
Yhteensä 1859 milj. euroa, josta 4 % = 74,3 milj. euroa
Tietenkin voi käydä niinkin, että sairausvakuutuksen kustannusvastuuta jatkuvasti siirretään yhä enemmän vakuutetuille, jolloin maksukertymä kasvaa edelleen. Työnantajan kansaneläkemaksu jo poistettiin, mutta työnantajan sairausvakuutusmaksu varmasti säilyy nykyisessä systeemissä, koska osa hyödystä tulee niille. Vakuutettujen maksu kasvanee nopeammin kuin työnantajien maksu, ellei maan hallituksen linja muutu nykyisestä. Työttömyys (tai palkkasumma) vaikuttaa siihen minkä verran maksuja todellisuudessa kertyy, mutta arvio tehdään kahden vuoden takaisten tietojen pohjalta, eikä hallitus mielellään maalaa piruja seinälle. Vuoden 2011 budjettia valmisteltaessa varmat tiedot saadaan vuodelta 2009.
Maksukertymässä on tapahtunut merkittävä hyppäys viitisen vuotta sitten. Vuoden 2005 kertymä oli 40 milj. euroa ja vuoden 2006 jo 60 milj. euroa, ja nyt siis lähes 75 milj. euroa. Ennemmin tai myöhemmin voi jollekin virkamiehelle tulla mieleen (ellei ole jo tullut), että eikö sitä prosenttisääntöä pitäisi tarkastella lähemmin. Siinä olisi sitten toinen murros.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Ensisijainen, toissijainen ja viimesijainen
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Suomalaista kuntoutusjärjestelmää on vuosikymmeniä moitittu pirstaleiseksi, vaikeaselkoiseksi, aukkoja ja/tai päällekkäisyyksiä sisältäväksi järjestelmäksi ja ties miksi; tuskin edes järjestelmän nimen ansaitsevaksi vyyhdeksi. Realismia arviointiin voisi saada tutkimalla, millaisia ovat vastaavat systeemit muualla. Mutta sellaista vertailua ei ole; on vain eri maiden järjestelmäkuvauksia niiden omista lähtökohdista. Edes sosiaalipolitiikasta tuttua hyvinvointivaltiollista ”regiimitutkimusta” ei ole tehty kuntoutuksen osalta. Nollahypoteesina pidän sitä, että kaikki (verrannolliset) valtiot käyttävät hyvinvointipalveluihin yhtä paljon resursseja, keskenään hyvin erilaisin keinoin. Sektorikohtaiset vertailut sotkevat eivätkä selvennä asiaa.
Yksi kuntoutuksen systeemiominaisuuksista on työnjako, toinen on yhteistyö ja kolmas – se mihin tässä keskityn – on eri palvelujärjestelmien ensisijaisuusaste. Oikeustieteessä on tapana sanoa, että perustuslaki on ensisijainen ja tavallinen laki siihen nähden toissijainen, samalla tavalla kuin myöhemmin säädetty laki kumoaa aiemman ja erityislaki on vahvempi kuin yleislaki. Tämä yleislaki-erityislaki –erottelu törmää kuntoutuksessa normaalisuusperiaatteeseen, jonka mukaan ensin olisi käytettävä keinoja, jotka ovat tarjolla kaikille kansalaisille ja tavanomaisissa tilanteissa, ja vasta sitten otettava käyttöön erityislain tarjoamat järeämmät keinot. En pysty sanomaan, onko normaalisuuden ensisijaisuus ihmisoikeudellista hyvää tahtoa vai yritys säästää rahaa niiden kustannuksella, jotka tosiasiassa tarvitsisivat parempaa huolenpitoa.
Sanat ensisijainen, toissijainen ja viimesijainen muodostavat erikoisen ketjun. Ensisijainen on itsenäisempi sana kuin toissijainen tai viimesijainen, koska ensisijainen on myös sanojen ”tärkeä”, ”merkittävä” jne. arkikielinen synonyymi. Sitä paitsi toissijainen ei tarkoita pelkästään ”toisella sijalla” olevaa, vaan se tarkoittaa kaikkia niitä vaihtoehtoja, jotka tulevat ensisijaisen jälkeen. Systeemiä (palvelut, etuudet) ei ole aina varmistettu millään ”viimesijaisella”. Ei ole edes olemassa sanaa sille vaihtoehdolle joka tulee kolmantena tai neljäntenä, vaan ne sisältyvät toissijaisuuden laajennettuun käsitteeseen.
Ensisijainen, toissijainen, viimesijainen ovat sanoja, joiden esiintymisessä suomalaisessa lainsäädännössä on määrällisesti mielenkiintoinen suhde. Finlexin ajantasaisten lakien listasta ensisijainen saa 202 osumaa, toissijainen 65 osumaa ja viimesijainen 5 osumaa. Ensisijaisen löytää valtionosuuslaista, vakuutusyhtiölaista, julkisten hankintojen laista, lastensuojelulaista, työeläkelaista, kuntoutuksen asiakasyhteistyölaista mutta myös useista taloudellista toimintaa säätelevistä laeista. Toissijaisuutta löytyy kuntoutuksen lähialueelta vakuutusyhtiölaista ja julkisten hankintojen laista ja laista Kuntoutussäätiö Petreasta, jonka osalta todetaan, että Kelan toissijainen vastuu jää voimaan. Viimesijaisuus (vain viisi lakia) on käytännössä varattu köyhille. Käsite löytyy työttömyysturvalaista ja toimeentuloturvalaista. Kuntoutus ei ole koskaan viimesijaista. Voisiko tästä päätellä, että kuntoutus ei myöskään ole ns. perusturvaa?
Kuntoutuksen ja eläkkeiden suhteesta on jo vuosia sanottu, että kuntoutus on ensisijainen eläkkeisiin nähden. Eläkettä ”ei pitäisi” myöntää ellei kuntoutus ole kokeiltu sitä ennen. Tästä syystä määräaikainen työkyvyttömyyseläke sai nimekseen ”kuntoutustuki”. Tämä on tuttua tarinaa. On kuitenkin huomattava, että sanaa ”ensisijainen” käytetään vain muistuttamaan palveluotteen oikeasta asennosta eikä ilmoittamaan, että kuntoutus on pakollista ennen eläkepäätöstä. Hyvin usein kuitenkin käy niin, että kuntoutuksesta muodostuu ”hiljainen pakko” tai käänteisessä tapauksessa epäonnistuneesta kuntoutuksesta voi tulla todiste työkyvyttömyyden puolesta. Kolmas vaihtoehto – kuntoutusta on yritetty mutta eläkehylky tulee joka tapauksessa – johtaa vaikeuksiin monilla tasoilla.
Kuntoutuksen näkökulmasta lakitaso ei merkitse kaikkea. Käytännössä olennaisempia ovat lain nojalla toimivat järjestelmät ja viranhaltijat, jotka soveltavat ja tulkitsevat lakia yksittäistapauksissa ja erityistilanteissa. Ensisijaisuusjärjestys ei ratkaise kaikkea, vaan kaiken takana häilyy pariskunta, jossa isänä on Oikeus ja äitinä Syyperusteisuus, jos tällainen vertauskuva sallitaan. Lainsäädäntö ja hyvinvointipalvelujärjestelmä käyvät jatkuvaa keskustelua siitä, kumpi on tärkeämpi peruste palveluihin: oikeus vai syy? Suomessa ja erityisessä kuntoutuksessa on vallalla syyperusteinen järjestelmä. ”Subjektiiviset oikeudet” eivät tunnu sopivan meikäläiseen ajattelutapaan. Laissa ”subjektiivisen oikeuden” paikalle kirjoitetaankin ”järjestämisvelvollisuus”, niin kuin se nyt olisi sama asia.
Kuntoutuslainsäädännön lähempi tarkastelu paljastaa että ensisijaisuudesta ja toissijaisuudesta voidaan säätää myös näitä sanoja käyttämättä. Esimerkiksi Kelan kuntoutuslaissa on vuosien 1991 ja 2005 välillä tapahtunut muutos. Vuoden 1991 laissa järjestelmien keskinäinen järjestys määrättiin lain ensimmäisessä pykälässä ”Lain tarkoitus” näin:
Tämän lain mukaista kuntoutusta korvataan ja järjestetään, jollei vakuutettu saa tarvitsemaansa kuntoutusta tapaturmavakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (625/91), liikennevakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (626/91), sotilasvammalain (404/48) tai sotilastapaturmalain (1211/90) nojalla.
Viisitoista vuotta myöhemmin asia siirrettiin pykälään 13 ja nyt ei enää puhuttu tosiasiallisesta kuntoutuksen saamisesta vaan oikeudesta saada kuntoutusta: ”Vakuutetulla ei ole oikeutta tämän luvun mukaan järjestettyyn kuntoutukseen tai korvaukseen siitä, jos hänellä on oikeus tarvitsemaansa kuntoutukseen tai korvaukseen kuntoutuksen aiheuttamista kustannuksista jonkin seuraavan lain nojalla”, ja sitten seuraa vastaava luettelo ensisijaisista laeista.
Mutta tämä ”vahva” ensisijaisuusperiaate ei vielä riitä. Kelan kuntoutuslaissa vuodelta 1991 todetaan, että ”Kansaneläkelaitoksen on järjestettävä vakuutetulle … tarvittava ammatillinen koulutus tai valmennus … jollei sitä ole järjestetty työllisyyslain 7§:n, työvoimapoliittisesta aikuiskoulutuksesta annetun lain (763/90), työeläkelakien taikka erityisopetusta koskevien säännösten perusteella.” Sama kohta on nykyisessä laissa näin: ”Kansaneläkelaitoksella ei ole velvollisuutta järjestää ammatillista kuntoutusta, jos ammatillinen kuntoutus on järjestetty julkisesta työvoimapalvelusta annetun lain (1295/2002), työeläkelakien tai erityisopetusta koskevien säännösten perusteella.”
Näissä muutoksissa voi osaksi olla vain kyse paremmasta kielellisestä muotoilusta, mutta takana ovat varmasti myös tulkintavaikeudet, väärään paikkaan hakeutumisesta aiheutuva vaiva ja – kiusallisempi asia – järjestelmien välisen työnjaon vaivihkainen muutos ilman riittäviä perusteluja, ikään kuin ”tilanteen” vaikutuksesta.
Kuntoutuksen käytännön kehityksen kannalta näitä alalla jo vakiintuneita pykäliä merkittävämpi asia on Kelan ja työeläkelaitosten ammatillisen kuntoutuksen työnjako, jonka perusteena on kuntoutujan yhteys työmarkkinoihin. Tästä työnjaosta ei kuitenkaan ole mitään säädöstä kummassakaan laissa, ei Kelan kuntoutuslaissa eikä työeläkelaissa. Kuten edellä esitetty lainkohta toteaa, Kelalla ei ole velvollisuutta järjestää kuntoutusta jos ammatillista kuntoutusta on järjestetty (ei siis että henkilöllä on oikeus), mutta laki ei sitä kiellä. Jos ottaa tasavertaisina pykälän mainitsemat kolme vaihtoehtoa – julkinen työvoimapalvelu, työeläkelaki ja erityisopetusta koskevat säännökset, asia hämärtyy täysin. ”Erityisopetusta koskevat säännökset” on mitä sekavin ilmaus, joka lienee heitetty pykälään vain varmuuden vuoksi.
Merkittävän osan kuntoutuksen leikkikehän epäjärjestyksestä ovat saaneet aikaan kolme veljestä Ensisijainen, Toissijainen ja Viimesijainen, jotka tiukan paikan tulleen juoksevat äitinsä Syyperusteisen helmoihin. Tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutus on ensisijaisinta, koska siinä vakuutus on leivottu korvauksen sisään, vaihtoehtoisena aiheutuneen vahingon korvausmuotona. Toisen ääripäänä ovat ns. peruspalvelut (kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto- ja opetus sekä valtion työvoimapalvelut), joissa ei niinkään ole ”syytä” vaan inhimillinen perusoikeus. Palvelua annetaan kaikille tarvitseville. Näiden kahden väliin jäävät kuntoutuksen päämuodot: Kelan ja työeläkelaitosten kuntoutus, jossa ei etsitä syitä vaan tarpeita ja työnjaollisia ehtoja.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Suomalaista kuntoutusjärjestelmää on vuosikymmeniä moitittu pirstaleiseksi, vaikeaselkoiseksi, aukkoja ja/tai päällekkäisyyksiä sisältäväksi järjestelmäksi ja ties miksi; tuskin edes järjestelmän nimen ansaitsevaksi vyyhdeksi. Realismia arviointiin voisi saada tutkimalla, millaisia ovat vastaavat systeemit muualla. Mutta sellaista vertailua ei ole; on vain eri maiden järjestelmäkuvauksia niiden omista lähtökohdista. Edes sosiaalipolitiikasta tuttua hyvinvointivaltiollista ”regiimitutkimusta” ei ole tehty kuntoutuksen osalta. Nollahypoteesina pidän sitä, että kaikki (verrannolliset) valtiot käyttävät hyvinvointipalveluihin yhtä paljon resursseja, keskenään hyvin erilaisin keinoin. Sektorikohtaiset vertailut sotkevat eivätkä selvennä asiaa.
Yksi kuntoutuksen systeemiominaisuuksista on työnjako, toinen on yhteistyö ja kolmas – se mihin tässä keskityn – on eri palvelujärjestelmien ensisijaisuusaste. Oikeustieteessä on tapana sanoa, että perustuslaki on ensisijainen ja tavallinen laki siihen nähden toissijainen, samalla tavalla kuin myöhemmin säädetty laki kumoaa aiemman ja erityislaki on vahvempi kuin yleislaki. Tämä yleislaki-erityislaki –erottelu törmää kuntoutuksessa normaalisuusperiaatteeseen, jonka mukaan ensin olisi käytettävä keinoja, jotka ovat tarjolla kaikille kansalaisille ja tavanomaisissa tilanteissa, ja vasta sitten otettava käyttöön erityislain tarjoamat järeämmät keinot. En pysty sanomaan, onko normaalisuuden ensisijaisuus ihmisoikeudellista hyvää tahtoa vai yritys säästää rahaa niiden kustannuksella, jotka tosiasiassa tarvitsisivat parempaa huolenpitoa.
Sanat ensisijainen, toissijainen ja viimesijainen muodostavat erikoisen ketjun. Ensisijainen on itsenäisempi sana kuin toissijainen tai viimesijainen, koska ensisijainen on myös sanojen ”tärkeä”, ”merkittävä” jne. arkikielinen synonyymi. Sitä paitsi toissijainen ei tarkoita pelkästään ”toisella sijalla” olevaa, vaan se tarkoittaa kaikkia niitä vaihtoehtoja, jotka tulevat ensisijaisen jälkeen. Systeemiä (palvelut, etuudet) ei ole aina varmistettu millään ”viimesijaisella”. Ei ole edes olemassa sanaa sille vaihtoehdolle joka tulee kolmantena tai neljäntenä, vaan ne sisältyvät toissijaisuuden laajennettuun käsitteeseen.
Ensisijainen, toissijainen, viimesijainen ovat sanoja, joiden esiintymisessä suomalaisessa lainsäädännössä on määrällisesti mielenkiintoinen suhde. Finlexin ajantasaisten lakien listasta ensisijainen saa 202 osumaa, toissijainen 65 osumaa ja viimesijainen 5 osumaa. Ensisijaisen löytää valtionosuuslaista, vakuutusyhtiölaista, julkisten hankintojen laista, lastensuojelulaista, työeläkelaista, kuntoutuksen asiakasyhteistyölaista mutta myös useista taloudellista toimintaa säätelevistä laeista. Toissijaisuutta löytyy kuntoutuksen lähialueelta vakuutusyhtiölaista ja julkisten hankintojen laista ja laista Kuntoutussäätiö Petreasta, jonka osalta todetaan, että Kelan toissijainen vastuu jää voimaan. Viimesijaisuus (vain viisi lakia) on käytännössä varattu köyhille. Käsite löytyy työttömyysturvalaista ja toimeentuloturvalaista. Kuntoutus ei ole koskaan viimesijaista. Voisiko tästä päätellä, että kuntoutus ei myöskään ole ns. perusturvaa?
Kuntoutuksen ja eläkkeiden suhteesta on jo vuosia sanottu, että kuntoutus on ensisijainen eläkkeisiin nähden. Eläkettä ”ei pitäisi” myöntää ellei kuntoutus ole kokeiltu sitä ennen. Tästä syystä määräaikainen työkyvyttömyyseläke sai nimekseen ”kuntoutustuki”. Tämä on tuttua tarinaa. On kuitenkin huomattava, että sanaa ”ensisijainen” käytetään vain muistuttamaan palveluotteen oikeasta asennosta eikä ilmoittamaan, että kuntoutus on pakollista ennen eläkepäätöstä. Hyvin usein kuitenkin käy niin, että kuntoutuksesta muodostuu ”hiljainen pakko” tai käänteisessä tapauksessa epäonnistuneesta kuntoutuksesta voi tulla todiste työkyvyttömyyden puolesta. Kolmas vaihtoehto – kuntoutusta on yritetty mutta eläkehylky tulee joka tapauksessa – johtaa vaikeuksiin monilla tasoilla.
Kuntoutuksen näkökulmasta lakitaso ei merkitse kaikkea. Käytännössä olennaisempia ovat lain nojalla toimivat järjestelmät ja viranhaltijat, jotka soveltavat ja tulkitsevat lakia yksittäistapauksissa ja erityistilanteissa. Ensisijaisuusjärjestys ei ratkaise kaikkea, vaan kaiken takana häilyy pariskunta, jossa isänä on Oikeus ja äitinä Syyperusteisuus, jos tällainen vertauskuva sallitaan. Lainsäädäntö ja hyvinvointipalvelujärjestelmä käyvät jatkuvaa keskustelua siitä, kumpi on tärkeämpi peruste palveluihin: oikeus vai syy? Suomessa ja erityisessä kuntoutuksessa on vallalla syyperusteinen järjestelmä. ”Subjektiiviset oikeudet” eivät tunnu sopivan meikäläiseen ajattelutapaan. Laissa ”subjektiivisen oikeuden” paikalle kirjoitetaankin ”järjestämisvelvollisuus”, niin kuin se nyt olisi sama asia.
Kuntoutuslainsäädännön lähempi tarkastelu paljastaa että ensisijaisuudesta ja toissijaisuudesta voidaan säätää myös näitä sanoja käyttämättä. Esimerkiksi Kelan kuntoutuslaissa on vuosien 1991 ja 2005 välillä tapahtunut muutos. Vuoden 1991 laissa järjestelmien keskinäinen järjestys määrättiin lain ensimmäisessä pykälässä ”Lain tarkoitus” näin:
Tämän lain mukaista kuntoutusta korvataan ja järjestetään, jollei vakuutettu saa tarvitsemaansa kuntoutusta tapaturmavakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (625/91), liikennevakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (626/91), sotilasvammalain (404/48) tai sotilastapaturmalain (1211/90) nojalla.
Viisitoista vuotta myöhemmin asia siirrettiin pykälään 13 ja nyt ei enää puhuttu tosiasiallisesta kuntoutuksen saamisesta vaan oikeudesta saada kuntoutusta: ”Vakuutetulla ei ole oikeutta tämän luvun mukaan järjestettyyn kuntoutukseen tai korvaukseen siitä, jos hänellä on oikeus tarvitsemaansa kuntoutukseen tai korvaukseen kuntoutuksen aiheuttamista kustannuksista jonkin seuraavan lain nojalla”, ja sitten seuraa vastaava luettelo ensisijaisista laeista.
Mutta tämä ”vahva” ensisijaisuusperiaate ei vielä riitä. Kelan kuntoutuslaissa vuodelta 1991 todetaan, että ”Kansaneläkelaitoksen on järjestettävä vakuutetulle … tarvittava ammatillinen koulutus tai valmennus … jollei sitä ole järjestetty työllisyyslain 7§:n, työvoimapoliittisesta aikuiskoulutuksesta annetun lain (763/90), työeläkelakien taikka erityisopetusta koskevien säännösten perusteella.” Sama kohta on nykyisessä laissa näin: ”Kansaneläkelaitoksella ei ole velvollisuutta järjestää ammatillista kuntoutusta, jos ammatillinen kuntoutus on järjestetty julkisesta työvoimapalvelusta annetun lain (1295/2002), työeläkelakien tai erityisopetusta koskevien säännösten perusteella.”
Näissä muutoksissa voi osaksi olla vain kyse paremmasta kielellisestä muotoilusta, mutta takana ovat varmasti myös tulkintavaikeudet, väärään paikkaan hakeutumisesta aiheutuva vaiva ja – kiusallisempi asia – järjestelmien välisen työnjaon vaivihkainen muutos ilman riittäviä perusteluja, ikään kuin ”tilanteen” vaikutuksesta.
Kuntoutuksen käytännön kehityksen kannalta näitä alalla jo vakiintuneita pykäliä merkittävämpi asia on Kelan ja työeläkelaitosten ammatillisen kuntoutuksen työnjako, jonka perusteena on kuntoutujan yhteys työmarkkinoihin. Tästä työnjaosta ei kuitenkaan ole mitään säädöstä kummassakaan laissa, ei Kelan kuntoutuslaissa eikä työeläkelaissa. Kuten edellä esitetty lainkohta toteaa, Kelalla ei ole velvollisuutta järjestää kuntoutusta jos ammatillista kuntoutusta on järjestetty (ei siis että henkilöllä on oikeus), mutta laki ei sitä kiellä. Jos ottaa tasavertaisina pykälän mainitsemat kolme vaihtoehtoa – julkinen työvoimapalvelu, työeläkelaki ja erityisopetusta koskevat säännökset, asia hämärtyy täysin. ”Erityisopetusta koskevat säännökset” on mitä sekavin ilmaus, joka lienee heitetty pykälään vain varmuuden vuoksi.
Merkittävän osan kuntoutuksen leikkikehän epäjärjestyksestä ovat saaneet aikaan kolme veljestä Ensisijainen, Toissijainen ja Viimesijainen, jotka tiukan paikan tulleen juoksevat äitinsä Syyperusteisen helmoihin. Tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutus on ensisijaisinta, koska siinä vakuutus on leivottu korvauksen sisään, vaihtoehtoisena aiheutuneen vahingon korvausmuotona. Toisen ääripäänä ovat ns. peruspalvelut (kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto- ja opetus sekä valtion työvoimapalvelut), joissa ei niinkään ole ”syytä” vaan inhimillinen perusoikeus. Palvelua annetaan kaikille tarvitseville. Näiden kahden väliin jäävät kuntoutuksen päämuodot: Kelan ja työeläkelaitosten kuntoutus, jossa ei etsitä syitä vaan tarpeita ja työnjaollisia ehtoja.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
torstai 25. helmikuuta 2010
Urat, aidat ja karsinat
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Työuria on pakko pidentää sanovat pääministeri, valtiovarainministeri, hallitus ja – pitkin hampain – myös oppositiopuolueet. Vain harvat suhtautuvat ehdottoman kielteisesti tähän uuteen oppiin, joka lupailee paljon myös kuntoutukselle, ainakin jos kuntoutus ymmärretään niin kuin kuntoutuksen ammattilaiset sen haluavat kaikkien ymmärtävän. Työeläkekuntoutuksen puolelta meille on opetettu, että työeläkekuntoutus kannattaa itsensä, jos sillä saa noin puolentoista vuoden lisäyksen kuntoutusasiakkaiden keskimääräiseen työuraan. Laskelmassa ovat mukana myös ne onnettomat tapaukset, joissa kuntoutus näyttää epäonnistuneen. Miellyttävin onkin riita, jossa tavoitteesta ollaan yhtä mutta keinoista eri mieltä. Kumpikin osapuoli voi tuntea itsensä pyhemmäksi kuin toinen.
Hyväksytään siis, että työuria on pidennettävä, mutta pohjimmiltaan kysymys on elatus- tai huoltosuhteesta käytännössä ja moraalisesti. Moraalisesti siksi, että työssä käyvä ja veroja maksava ihminen usein pitää tulojaan ominaan, vaikka harva pystyisi töitään tekemään ilman aiempien sukupolvien aikaansaannoksia. Työstä elatuksensa saavien määrän pitäisi olla nykyistä suurempi verrattuna niihin kansalaisiin, jotka eivät ole työssä. Työuria on pidennettävä alku- ja loppupäästä, mutta työssä olevien virtaa on lavennettava myös matkan varrelta, toisin sanoen erimittaiset työkyvyttömyys- ja työttömyysjaksot on saatava harvalukuisemmiksi. Se mitä työntekijä – nuorempi tai vanhempi – saa aikaan työpaikalla, siis se tuottavuus, jääköön työantajan hoitovastuulle.
Viime vuoden alussa runtatun ”sosiaalitupon” jälkeen asetettiin kaksi työmarkkinajärjestöjen työryhmää, ETK:n toimitusjohtaja Jukka Rantalan vetämä eläkeneuvotteluryhmä ja EK:n johtajan Jukka Ahtelan työelämäryhmä. Edellisen piti olla se tärkeä ryhmä, jonka tuloksille jälkimmäisen ehdotukset rakentuisivat, mutta nyt kävi sitten niin, että talo rakennettiin ilman kivijalkaa. Käteen jäi vain Ahtelan ryhmä 20-sivuinen raportti.
Kuntoutus-sana esiintyy Ahtelan raportissa vain kaksi kertaa (sivulla 11):
• ”Tavoitteena on myös selvittää Kelan ja työeläkejärjestelmän kanssa yhteistyömahdollisuudet rahoituksen ja kuntoutuksen osalta.”
• ”Hyvin toimivalla työterveyshuollolla on pitkittyvissä työkyvyttömyystapauksissa hyvät edellytykset selvittää työntekijän hoito- ja kuntoutustarve.”
Pelkkä sanojen laskeminen ei ratkaise kaikkea. Olisi päästävä sanojen ja lauseiden taakse, lukea rivien väliltä, vaikka tällaisten yhteiskuntaan laajasti vaikuttavien tekstien pitäisi olla selväkielisiä. Kiistämättömiä ongelmia ei pidä peittaa kielellisen ilmaisun taakse.
Ahtelan ryhmän raportista löytyy kaikkiaan 28 ehdotusta, joista monet menevät jatkovalmisteluun. Raportissa ehdotetaan, että ryhmät (kaikkiaan kuusi) ja selvityshenkilöt olisi asetettu helmikuun loppuun mennessä, mutta asia viivästynee parilla viikolla. Raportissa esitettyjä ryhmiä tiettävästi yhdistellään.
Yksi varmimmin toteutettavista ehdotuksista on Työhyvinvoinnin palvelukeskuksen perustaminen Työturvallisuuskeskuksen (TTK) yhteyteen. Selvitykset ja ehdotukset jatkovalmistellaan työmarkkinajärjestöjen toimesta 31.5.2010 mennessä. Tuskinpa siellä kuntoutuksen tutkimushankkeet priorisoituvat kovinkaan korkealle. Ahtelan ryhmän painotukset ovat ratkaisevasti työterveyshuollon ja työpaikkojen yhteistyössä ja työsuojelunäkökohdilla höystettyinä. Työterveyshuoltokin pitäisi STM:ssä siirtää työsuojeluosastoon.
Toinen laajasti merkille pantu ehdotus on sairauksien hoidon nykyistä paljon nopeampi käynnistäminen: hoitotakuuta pitää tiivistää, jopa sairauskassoja tulee aktivoida ”nopeaan erikoissairaanhoitoon” ja psykoterapia saattaa myös muiden kuin lääkärien antaman hoidon osalta sairausvakuutuksen piiriin. Monet yleiskriitikot ovat pitäneet näitä ehdotuksia jopa perustuslain vastaisina, kun ne johtaisivat työterveyshuollon piirissä olevien henkilöiden muita kansalaisia parempaan asemaan. Toisaalta näiden ehdotusten taustalla saattaa piillä huoli erilaisten kaupallisten terveyspalvelujen levittäytymisestä työterveyshuoltoon. Vastaavanlaista huolta lakisääteisten vastuiden huolehtimisesta liittynee ehdotukseen, että ”selvitetään tarve säädellä työeläkelaitosten harjoittamaa työhyvinvointitoimintaa”. Vaikka tämän kohdan voi ymmärtää varoituksena siitä, ettei eläkerahoja käytetä mihin tahansa, työhyvinvointityötäkin on niin monenlaista ja hyvä ammatillinen varhaiskuntoutus jää silloin tekemättä. Työeläkekuntoutusta vaivaa jo nytkin liian myöhäinen aloittaminen.
Ahtelan työryhmän (kuten myös sen taustalla olevan Sata-komitean) kehittämisideoiden päälinja on työterveyshuollon ja työpaikkojen yhteistoiminnan tiivistäminen, ja – jos asiaa tarkastelee kuntoutuksen näkökulmasta – ohjauksen ja ratkaisujenkin siirtäminen työterveyshuollon asiantuntijoille. Ammatillisen kuntoutuksen kehitys ratkeaisi yksiselitteisesti sen mukaan, miten työterveyshuolto kehittää kuntoutusta. Enää ei oikeastaan voisi puhua työterveyshuollon ja kuntoutuksen yhteistyöstä, kun ammatillista kuntoutusta ei varsinaisesti ole olemassakaan.
Vammaisista tai osatyökykyisistä ei Ahtelan ryhmä sano juuri mitään. Ainoa siihen suuntaan viittaava ehdotus on työttömien terveyden ja työkyvyn seurannan ja edistämisen ja työterveysneuvonnan siirtäminen te-toimistojen tehtäväksi. Tässä kohdin ovat nuo alussa mainitut kaksi viittausta kuntoutukseen.
Kun joiltakin Ahtelan työryhmän jäseniltä on tässä kuukauden aikana kyselty, missä määrin ja miten kuntoutuksesta ryhmässä keskusteltiin, on saatu tietää, että aluksi yleistä keskustelua oli työkyvyttömyyseläkkeellä olevien työhalukkuutta koskevien tutkimusten tuloksista, mutta sitten asia hautautui. Jollakin toisella ryhmän jäsenellä oli tai on edelleen huono omatunto siitä, että kuntoutusta ei käsitelty juuri lainkaan. Kuntoutuksella yksinkertaisesti tuntuu olevan identiteettikriisi näissä porukoissa; toivottavasti ei nyt sentään eksistentialistinen kriisi koko hyvinvointipolitiikassa.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Työuria on pakko pidentää sanovat pääministeri, valtiovarainministeri, hallitus ja – pitkin hampain – myös oppositiopuolueet. Vain harvat suhtautuvat ehdottoman kielteisesti tähän uuteen oppiin, joka lupailee paljon myös kuntoutukselle, ainakin jos kuntoutus ymmärretään niin kuin kuntoutuksen ammattilaiset sen haluavat kaikkien ymmärtävän. Työeläkekuntoutuksen puolelta meille on opetettu, että työeläkekuntoutus kannattaa itsensä, jos sillä saa noin puolentoista vuoden lisäyksen kuntoutusasiakkaiden keskimääräiseen työuraan. Laskelmassa ovat mukana myös ne onnettomat tapaukset, joissa kuntoutus näyttää epäonnistuneen. Miellyttävin onkin riita, jossa tavoitteesta ollaan yhtä mutta keinoista eri mieltä. Kumpikin osapuoli voi tuntea itsensä pyhemmäksi kuin toinen.
Hyväksytään siis, että työuria on pidennettävä, mutta pohjimmiltaan kysymys on elatus- tai huoltosuhteesta käytännössä ja moraalisesti. Moraalisesti siksi, että työssä käyvä ja veroja maksava ihminen usein pitää tulojaan ominaan, vaikka harva pystyisi töitään tekemään ilman aiempien sukupolvien aikaansaannoksia. Työstä elatuksensa saavien määrän pitäisi olla nykyistä suurempi verrattuna niihin kansalaisiin, jotka eivät ole työssä. Työuria on pidennettävä alku- ja loppupäästä, mutta työssä olevien virtaa on lavennettava myös matkan varrelta, toisin sanoen erimittaiset työkyvyttömyys- ja työttömyysjaksot on saatava harvalukuisemmiksi. Se mitä työntekijä – nuorempi tai vanhempi – saa aikaan työpaikalla, siis se tuottavuus, jääköön työantajan hoitovastuulle.
Viime vuoden alussa runtatun ”sosiaalitupon” jälkeen asetettiin kaksi työmarkkinajärjestöjen työryhmää, ETK:n toimitusjohtaja Jukka Rantalan vetämä eläkeneuvotteluryhmä ja EK:n johtajan Jukka Ahtelan työelämäryhmä. Edellisen piti olla se tärkeä ryhmä, jonka tuloksille jälkimmäisen ehdotukset rakentuisivat, mutta nyt kävi sitten niin, että talo rakennettiin ilman kivijalkaa. Käteen jäi vain Ahtelan ryhmä 20-sivuinen raportti.
Kuntoutus-sana esiintyy Ahtelan raportissa vain kaksi kertaa (sivulla 11):
• ”Tavoitteena on myös selvittää Kelan ja työeläkejärjestelmän kanssa yhteistyömahdollisuudet rahoituksen ja kuntoutuksen osalta.”
• ”Hyvin toimivalla työterveyshuollolla on pitkittyvissä työkyvyttömyystapauksissa hyvät edellytykset selvittää työntekijän hoito- ja kuntoutustarve.”
Pelkkä sanojen laskeminen ei ratkaise kaikkea. Olisi päästävä sanojen ja lauseiden taakse, lukea rivien väliltä, vaikka tällaisten yhteiskuntaan laajasti vaikuttavien tekstien pitäisi olla selväkielisiä. Kiistämättömiä ongelmia ei pidä peittaa kielellisen ilmaisun taakse.
Ahtelan ryhmän raportista löytyy kaikkiaan 28 ehdotusta, joista monet menevät jatkovalmisteluun. Raportissa ehdotetaan, että ryhmät (kaikkiaan kuusi) ja selvityshenkilöt olisi asetettu helmikuun loppuun mennessä, mutta asia viivästynee parilla viikolla. Raportissa esitettyjä ryhmiä tiettävästi yhdistellään.
Yksi varmimmin toteutettavista ehdotuksista on Työhyvinvoinnin palvelukeskuksen perustaminen Työturvallisuuskeskuksen (TTK) yhteyteen. Selvitykset ja ehdotukset jatkovalmistellaan työmarkkinajärjestöjen toimesta 31.5.2010 mennessä. Tuskinpa siellä kuntoutuksen tutkimushankkeet priorisoituvat kovinkaan korkealle. Ahtelan ryhmän painotukset ovat ratkaisevasti työterveyshuollon ja työpaikkojen yhteistyössä ja työsuojelunäkökohdilla höystettyinä. Työterveyshuoltokin pitäisi STM:ssä siirtää työsuojeluosastoon.
Toinen laajasti merkille pantu ehdotus on sairauksien hoidon nykyistä paljon nopeampi käynnistäminen: hoitotakuuta pitää tiivistää, jopa sairauskassoja tulee aktivoida ”nopeaan erikoissairaanhoitoon” ja psykoterapia saattaa myös muiden kuin lääkärien antaman hoidon osalta sairausvakuutuksen piiriin. Monet yleiskriitikot ovat pitäneet näitä ehdotuksia jopa perustuslain vastaisina, kun ne johtaisivat työterveyshuollon piirissä olevien henkilöiden muita kansalaisia parempaan asemaan. Toisaalta näiden ehdotusten taustalla saattaa piillä huoli erilaisten kaupallisten terveyspalvelujen levittäytymisestä työterveyshuoltoon. Vastaavanlaista huolta lakisääteisten vastuiden huolehtimisesta liittynee ehdotukseen, että ”selvitetään tarve säädellä työeläkelaitosten harjoittamaa työhyvinvointitoimintaa”. Vaikka tämän kohdan voi ymmärtää varoituksena siitä, ettei eläkerahoja käytetä mihin tahansa, työhyvinvointityötäkin on niin monenlaista ja hyvä ammatillinen varhaiskuntoutus jää silloin tekemättä. Työeläkekuntoutusta vaivaa jo nytkin liian myöhäinen aloittaminen.
Ahtelan työryhmän (kuten myös sen taustalla olevan Sata-komitean) kehittämisideoiden päälinja on työterveyshuollon ja työpaikkojen yhteistoiminnan tiivistäminen, ja – jos asiaa tarkastelee kuntoutuksen näkökulmasta – ohjauksen ja ratkaisujenkin siirtäminen työterveyshuollon asiantuntijoille. Ammatillisen kuntoutuksen kehitys ratkeaisi yksiselitteisesti sen mukaan, miten työterveyshuolto kehittää kuntoutusta. Enää ei oikeastaan voisi puhua työterveyshuollon ja kuntoutuksen yhteistyöstä, kun ammatillista kuntoutusta ei varsinaisesti ole olemassakaan.
Vammaisista tai osatyökykyisistä ei Ahtelan ryhmä sano juuri mitään. Ainoa siihen suuntaan viittaava ehdotus on työttömien terveyden ja työkyvyn seurannan ja edistämisen ja työterveysneuvonnan siirtäminen te-toimistojen tehtäväksi. Tässä kohdin ovat nuo alussa mainitut kaksi viittausta kuntoutukseen.
Kun joiltakin Ahtelan työryhmän jäseniltä on tässä kuukauden aikana kyselty, missä määrin ja miten kuntoutuksesta ryhmässä keskusteltiin, on saatu tietää, että aluksi yleistä keskustelua oli työkyvyttömyyseläkkeellä olevien työhalukkuutta koskevien tutkimusten tuloksista, mutta sitten asia hautautui. Jollakin toisella ryhmän jäsenellä oli tai on edelleen huono omatunto siitä, että kuntoutusta ei käsitelty juuri lainkaan. Kuntoutuksella yksinkertaisesti tuntuu olevan identiteettikriisi näissä porukoissa; toivottavasti ei nyt sentään eksistentialistinen kriisi koko hyvinvointipolitiikassa.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
torstai 28. tammikuuta 2010
Kuntoutuslaitosselvitys 2009
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Kuntoutusasiain neuvottelukunta (KUNK) otti heti nykyisen toimikautensa 2007-2010 aluksi asialistalleen kuntoutuslaitosten taloudellisen tilanteen. Neuvottelukunta päätti kokouksessaan 4.3.2008 käynnistää kuntoutuslaitoksia koskevan selvityksen, ja asiaa valmisteltiin vuoden verran, kunnes helmikuun 2009 puolivälissä STM teki sopimuksen Pirkanmaan sairaanhoitopiirin johtajan Rauno Ihalaisen ja Tampereen yliopiston terveystaloustieteen professorin Pekka Rissasen kanssa selvityksen tekemisestä vuoden 2009 loppuun mennessä. Kela maksoi sitten erikoissuunnittelijaksi hankkeeseen palkatun Heidin Paateron ja teknisen sihteerin Jutta Pulkin työstä aiheutuneet kulut.
Selvitystehtäväksi annettiin:
1. laatia kuntoutuslaitosten kokonaistilanteesta selvitys tulevaa käyttö varten
2. laatia ehdotukset niistä toimenpiteistä, joiden avulla kuntoutuslaitosten toimintaa tuetaan tulevaisuudessa
3. laatia ehdotukset niistä toimenpiteistä, joiden avulla kuntoutuslaitosten toimintaa voidaan kehittää.
Toimeksiannon tyyli ja sisältö kertoo, että kuntoutuslaitoksia (ja niiden ylläpitäjiä) pidetään kyvyttömänä toimijajoukkona, joka ei selviä tehtävistään ilman erityisiä tukitoimia. Tuskin mikään ministeri hoputtaisi samanlaisin sanoin huippututkijoita kehittämään omaa tiedettään ja toimintaansa.
Toimeksiannon toteuttamiseksi piti selvittää:
1. minkälaisia kuntoutuslaitoksia maassamme on, minkälaisia taloudellisia toimintaedellytyksiä ja osaamista laitoksissa on, minkälaisia kehittämissuunnitelmia kuntoutuslaitoksilla on sekä suppea katsaus siihen, miten kansainvälisesti kuntoutustoimintaa järjestetään
2. miten ja millä edellytyksellä julkinen terveydenhuolto ja muut kuntoutuspalveluja tilaavat tahot voisivat hyödyntää kuntoutuslaitosten palveluja nykyistä enemmän.
Ykköskohta on ihan OK, mutta kakkosessa palaa takaisin tuo ”hyödyntäminen” ja terveydenhuollon ensisijaisuus. KUNKilta näyttää unohtuneen, että kuntoutuksen ongelmat ovat olennaisempia ammatillisen kuntoutuksen puolella.
Koska raportti (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2009: 61) on luettavissa STM:n sivuilta, nostan esille vain joitakin kohtia. Uskon että kaikki tämän blogin lukijat ovat lukeneet 132-sivuisen raportin.
Selvityksessä käsitellään kuntoutuslaitoksia yhtenä ryhmänä tyyliin ”kuntoutuslaitosten tulee vähentää riippuvuutta yhden rahoittajan päätöksistä ja omilla toimenpiteillään turvata laitosten nykyistä monipuolisempi käyttö” tai ”kuntoutuslaitosten tuloksentekokyky on heikentynyt” tai ”laitoskuntoutus ei jäsenny kokonaisuuksina”. Selvityksessä olisi pitänyt kytkeä kuntoutuslaitosten kehityshistoria nykytilan analyysiin ja tulevaisuuden ennakointiin. Virhe oli käsitellä Valtiokonttorin sairaskoteja yhdessä muiden ”ikärajattomien” kuntoutuslaitosten kanssa. Yhteen niputtaminen voi olla sosiaali- ja terveysministeriön ja kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon intressissä, mutta sairaskotien ongelmat ja ratkaisut ovat erilaisia kuin muiden laitosten. Kuntoutuslaitos on itsessään jo ongelmallinen käsite, minkä jokainen voi havaita lukemalla raportin liitteen ”Kyselyyn vastanneet kuntoutuslaitokset”.
Mieltä vaivaavat kysymykset eivät rajoitu itse raportin muotoon ja käsitteelliseen hahmotukseen. Raportista ei oikein selviä, mihin suuntaan kuntoutuksen sisältöä tulisi kehittää, ja onko kenelläkään selvää käsitystä asiasta. Lähinnä koomiselta tuntuu se, että ainoa uusi kuntoutuksen kohderyhmä olisivat omaishoitajat. Laitosten edustajat eivät tunnu myöskään tajuavan tilanteen vakavuutta, kun kyselyn perusteella laaditun SWOT-analyysin mukaan vahvuuksia löytyy 39, mahdollisuuksia 38, uhkia 30, mutta heikkouksia vain 8, joista vain kaksi on koodattu luokkaan ”käyttö vähenee”. Omiin vahvuuksiin uskoo 12 ja erityisosaamiseen 14. Olisiko tässä käynyt niin, että laitokset ovat mieltäneet selvityksen tarjoavan heille pelastusta tai ainakin hengähdystaukoa julkisen talouden toipumista odotettaessa, tai – mikä tuntuu todennäköisemmältä – kuntoutuspolitiikan viime vuosien ”konseptimuutos” on pakottanut ne kiinnittämään kaiken huomion hintakilpailuun. Uusia tuotteita kehitellään nykyisin vain tilaajan (eikä kansalaisten) tarpeiden mukaisesti.
Raportissa on valaiseva katsaus kuntoutuslaitosten syntyhistoriaan ja toimintaedellytyksiin ja hausta oli lukea myös sitä, mitä naapurissa (lännessä) tapahtuu; onhan siellä heitetty 54 000 pitkäaikaissairasta vakuutuskassasta työnvälitykseen yhdessä yössä, kuukausi sitten.
Taloudellisesta tilanteesta raportti antaa tärkeitä ja näissä yhteyksissä ainutlaatuisia tietoja. Kelan kuntoutusta palvelevien laitosten maksuvalmiuspäivät ovat alle 25 päivää, kun sairaskodeilla on maksuvalmiutta neljä kertaa pitempään. Selitys on – tietenkin – asiakaskunnan luotettavuudessa ja valtakunnallisessa käyttösuunnitelmassa.
Raportin tekijät eivät ole päässeet kiinni kuntoutuslaitosten toiminnalliseen ja taloudelliseen arkeen, mutta olennaisempia ovatkin järkevät – ja sanoisin jopa eettisesti painavat – kannanotot palvelujen ostajien ja tuottajien sopimuksellisen tasavertaisuuden puolesta. Selvityksen yhdeksää asiakokonaisuutta konkretisoidaan 30 toimenpide-ehdotuksella. Päähuomio on aivan oikein annettu kysynnän ja tarjonnan tasapainoon liittyville asioille, vähemmän käsitellään laatua ja palvelujen sisältöä. Viimeisenä ehdotuksena heitetään pallo takaisin KUNKille ehdotuksella, että ”sosiaali- ja terveysministeriön tulee käynnistää hanke, joka kokoaa yhteen kuntoutuksen keskeiset rahoittaja- ja järjestäjätahot”. Ehkä KUNK huomaa että se itse on jo tällainen, ja on ollut yli 25 vuotta.
Ei voi muuta kuin toivoa, että selvitysmiesten esitykset otetaan vakavaan käsittelyyn muuallakin kuin KUNKissa. Kirjoittajat, kaikki neljä, ovat poikkeuksellisen päteviä. Tavoitteet vain tuntuvat niin kaukaisilta ja ne menevät monella tavalla eri suuntaan kuin ns. luonnollinen kehitys. Tietenkään sairaskotien ei pitäisi tulla muiden kuntoutuslaitosten alueelle, mutta miten sen voi estää, jos ja kun noudatetaan lakia julkisista hankinnoista. Palvelujen monipuolistaminen, suuntaaminen yksityiselle sektorille, rahoituspohjan hajauttaminen jne. ovat kaikki olleet palveluntuottajien asialistalla jo vuosikymmeniä.
Hankintalain (tai sen tulkintojen) muutos on varmasti ”suuremmassa kädessä” eikä sitä tehdä sadan laitoksen ja 6 500 työntekijän takia. Periaatteessa aivan oikein olisi tiukentaa ostajien sopimuskäytäntöä niin, että sitouduttaisiin määriin eikä vain periaatteelliseen käyttöön. Tätä ei todennäköisesti tapahdu ja jos tapahtuisikin, vaikutus olisi kuntoutuksen idean kannalta kielteinen. Kuntoutus muuttuisi yhä toimenpidekeskeisemmäksi, sillä kuka voisi olla vastuussa siitä, että jokin kuntoutuskurssi ei täytykään tai kuntoutujia ei tule sovittua määrää? Työantaja, joka toivoo, ettei tässä työtilanteessa mentäisikään kuntoutukseen; työterveyshuolto tai lääkäri, joka kirjoittaa huonon lausunnon; Kela tai työeläkelaitos, joka ei saa riittävästi päteviä hakemuksia; vai kuntoutuja, jolle tulee voittamaton este?
Selvitys ei ota riittävästi huomioon sitä, että kuntoutuspäätökset ovat yksilökohtaisia vakuutusratkaisuja eikä Kela sen paremmin kuin työeläkelaitoksetkaan voi maksaa kuntoutuslaitosten toimintakuluja suoraan. Kuntoutuslaitokset eivät voi keskittyä pelkästään kehittämishankkeisiin, joihin saadaan rahoitus EU:lta, Kelan tutkimusvaroista tai jostain muualta. Kuntoutus jos mikä on valtavirtaistettava eli toteutettava siinä kontekstissa, missä ihminen tekee työtä ja elää elämäänsä.
Innokkaimmin lienee odotettu selvityksen kantaa kilpailutuksen hinta/laatu/vaikuttavuus-kysymyksiin. Ongelma on niin vaikea, että alan pätevimpienkin selvittäjien kannanotot jäävät valjuiksi. ”Laadun varmistuksessa ei riitä pelkästään henkilömitoitusten määrittäminen, vaan myös koko palveluprosessin toimivuus on laadun tae. Kuntoutuspalvelutuotannon prosessiajattelua tulee kehittää niin, että kyetään tunnistamaan ja määrittämään keskeisimmät ydinprosessit, ja järjestämään kuntoutus niiden mukaisesti.”
Ja toinen kohta jää yhtä yleiseksi: ”Kilpailun kriteereitä kehitetään niin, että niissä otetaan enemmän huomioon vaikuttavuustutkimuksen tuottamaan tietoa. Tavoitteena tulee olla, että kuntoutuksen vaikuttavuus ohjaa keskeisellä tavalla kuntoutuksen hankintapäätöksiä.” Raportissa on pari sivua vaikuttavuudesta ja luettelo suomalaisista tutkimuksista. Johtopäätös on näistä yhteyksistä tuttu: ”vahvaa näyttöä ei ole”.
Miten selvitysmiehet olisivat ratkaisseet sen taannoisen tositilanteen, jossa yhden palvelutuotteen kilpailun voitti laitos, jonka tarjoama hinta oli alle neljäsosa (200 €) joidenkin toisten palvelua tuottamaan hyväksyttyjen laitosten hinnasta (850 €)?
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Kuntoutusasiain neuvottelukunta (KUNK) otti heti nykyisen toimikautensa 2007-2010 aluksi asialistalleen kuntoutuslaitosten taloudellisen tilanteen. Neuvottelukunta päätti kokouksessaan 4.3.2008 käynnistää kuntoutuslaitoksia koskevan selvityksen, ja asiaa valmisteltiin vuoden verran, kunnes helmikuun 2009 puolivälissä STM teki sopimuksen Pirkanmaan sairaanhoitopiirin johtajan Rauno Ihalaisen ja Tampereen yliopiston terveystaloustieteen professorin Pekka Rissasen kanssa selvityksen tekemisestä vuoden 2009 loppuun mennessä. Kela maksoi sitten erikoissuunnittelijaksi hankkeeseen palkatun Heidin Paateron ja teknisen sihteerin Jutta Pulkin työstä aiheutuneet kulut.
Selvitystehtäväksi annettiin:
1. laatia kuntoutuslaitosten kokonaistilanteesta selvitys tulevaa käyttö varten
2. laatia ehdotukset niistä toimenpiteistä, joiden avulla kuntoutuslaitosten toimintaa tuetaan tulevaisuudessa
3. laatia ehdotukset niistä toimenpiteistä, joiden avulla kuntoutuslaitosten toimintaa voidaan kehittää.
Toimeksiannon tyyli ja sisältö kertoo, että kuntoutuslaitoksia (ja niiden ylläpitäjiä) pidetään kyvyttömänä toimijajoukkona, joka ei selviä tehtävistään ilman erityisiä tukitoimia. Tuskin mikään ministeri hoputtaisi samanlaisin sanoin huippututkijoita kehittämään omaa tiedettään ja toimintaansa.
Toimeksiannon toteuttamiseksi piti selvittää:
1. minkälaisia kuntoutuslaitoksia maassamme on, minkälaisia taloudellisia toimintaedellytyksiä ja osaamista laitoksissa on, minkälaisia kehittämissuunnitelmia kuntoutuslaitoksilla on sekä suppea katsaus siihen, miten kansainvälisesti kuntoutustoimintaa järjestetään
2. miten ja millä edellytyksellä julkinen terveydenhuolto ja muut kuntoutuspalveluja tilaavat tahot voisivat hyödyntää kuntoutuslaitosten palveluja nykyistä enemmän.
Ykköskohta on ihan OK, mutta kakkosessa palaa takaisin tuo ”hyödyntäminen” ja terveydenhuollon ensisijaisuus. KUNKilta näyttää unohtuneen, että kuntoutuksen ongelmat ovat olennaisempia ammatillisen kuntoutuksen puolella.
Koska raportti (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2009: 61) on luettavissa STM:n sivuilta, nostan esille vain joitakin kohtia. Uskon että kaikki tämän blogin lukijat ovat lukeneet 132-sivuisen raportin.
Selvityksessä käsitellään kuntoutuslaitoksia yhtenä ryhmänä tyyliin ”kuntoutuslaitosten tulee vähentää riippuvuutta yhden rahoittajan päätöksistä ja omilla toimenpiteillään turvata laitosten nykyistä monipuolisempi käyttö” tai ”kuntoutuslaitosten tuloksentekokyky on heikentynyt” tai ”laitoskuntoutus ei jäsenny kokonaisuuksina”. Selvityksessä olisi pitänyt kytkeä kuntoutuslaitosten kehityshistoria nykytilan analyysiin ja tulevaisuuden ennakointiin. Virhe oli käsitellä Valtiokonttorin sairaskoteja yhdessä muiden ”ikärajattomien” kuntoutuslaitosten kanssa. Yhteen niputtaminen voi olla sosiaali- ja terveysministeriön ja kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon intressissä, mutta sairaskotien ongelmat ja ratkaisut ovat erilaisia kuin muiden laitosten. Kuntoutuslaitos on itsessään jo ongelmallinen käsite, minkä jokainen voi havaita lukemalla raportin liitteen ”Kyselyyn vastanneet kuntoutuslaitokset”.
Mieltä vaivaavat kysymykset eivät rajoitu itse raportin muotoon ja käsitteelliseen hahmotukseen. Raportista ei oikein selviä, mihin suuntaan kuntoutuksen sisältöä tulisi kehittää, ja onko kenelläkään selvää käsitystä asiasta. Lähinnä koomiselta tuntuu se, että ainoa uusi kuntoutuksen kohderyhmä olisivat omaishoitajat. Laitosten edustajat eivät tunnu myöskään tajuavan tilanteen vakavuutta, kun kyselyn perusteella laaditun SWOT-analyysin mukaan vahvuuksia löytyy 39, mahdollisuuksia 38, uhkia 30, mutta heikkouksia vain 8, joista vain kaksi on koodattu luokkaan ”käyttö vähenee”. Omiin vahvuuksiin uskoo 12 ja erityisosaamiseen 14. Olisiko tässä käynyt niin, että laitokset ovat mieltäneet selvityksen tarjoavan heille pelastusta tai ainakin hengähdystaukoa julkisen talouden toipumista odotettaessa, tai – mikä tuntuu todennäköisemmältä – kuntoutuspolitiikan viime vuosien ”konseptimuutos” on pakottanut ne kiinnittämään kaiken huomion hintakilpailuun. Uusia tuotteita kehitellään nykyisin vain tilaajan (eikä kansalaisten) tarpeiden mukaisesti.
Raportissa on valaiseva katsaus kuntoutuslaitosten syntyhistoriaan ja toimintaedellytyksiin ja hausta oli lukea myös sitä, mitä naapurissa (lännessä) tapahtuu; onhan siellä heitetty 54 000 pitkäaikaissairasta vakuutuskassasta työnvälitykseen yhdessä yössä, kuukausi sitten.
Taloudellisesta tilanteesta raportti antaa tärkeitä ja näissä yhteyksissä ainutlaatuisia tietoja. Kelan kuntoutusta palvelevien laitosten maksuvalmiuspäivät ovat alle 25 päivää, kun sairaskodeilla on maksuvalmiutta neljä kertaa pitempään. Selitys on – tietenkin – asiakaskunnan luotettavuudessa ja valtakunnallisessa käyttösuunnitelmassa.
Raportin tekijät eivät ole päässeet kiinni kuntoutuslaitosten toiminnalliseen ja taloudelliseen arkeen, mutta olennaisempia ovatkin järkevät – ja sanoisin jopa eettisesti painavat – kannanotot palvelujen ostajien ja tuottajien sopimuksellisen tasavertaisuuden puolesta. Selvityksen yhdeksää asiakokonaisuutta konkretisoidaan 30 toimenpide-ehdotuksella. Päähuomio on aivan oikein annettu kysynnän ja tarjonnan tasapainoon liittyville asioille, vähemmän käsitellään laatua ja palvelujen sisältöä. Viimeisenä ehdotuksena heitetään pallo takaisin KUNKille ehdotuksella, että ”sosiaali- ja terveysministeriön tulee käynnistää hanke, joka kokoaa yhteen kuntoutuksen keskeiset rahoittaja- ja järjestäjätahot”. Ehkä KUNK huomaa että se itse on jo tällainen, ja on ollut yli 25 vuotta.
Ei voi muuta kuin toivoa, että selvitysmiesten esitykset otetaan vakavaan käsittelyyn muuallakin kuin KUNKissa. Kirjoittajat, kaikki neljä, ovat poikkeuksellisen päteviä. Tavoitteet vain tuntuvat niin kaukaisilta ja ne menevät monella tavalla eri suuntaan kuin ns. luonnollinen kehitys. Tietenkään sairaskotien ei pitäisi tulla muiden kuntoutuslaitosten alueelle, mutta miten sen voi estää, jos ja kun noudatetaan lakia julkisista hankinnoista. Palvelujen monipuolistaminen, suuntaaminen yksityiselle sektorille, rahoituspohjan hajauttaminen jne. ovat kaikki olleet palveluntuottajien asialistalla jo vuosikymmeniä.
Hankintalain (tai sen tulkintojen) muutos on varmasti ”suuremmassa kädessä” eikä sitä tehdä sadan laitoksen ja 6 500 työntekijän takia. Periaatteessa aivan oikein olisi tiukentaa ostajien sopimuskäytäntöä niin, että sitouduttaisiin määriin eikä vain periaatteelliseen käyttöön. Tätä ei todennäköisesti tapahdu ja jos tapahtuisikin, vaikutus olisi kuntoutuksen idean kannalta kielteinen. Kuntoutus muuttuisi yhä toimenpidekeskeisemmäksi, sillä kuka voisi olla vastuussa siitä, että jokin kuntoutuskurssi ei täytykään tai kuntoutujia ei tule sovittua määrää? Työantaja, joka toivoo, ettei tässä työtilanteessa mentäisikään kuntoutukseen; työterveyshuolto tai lääkäri, joka kirjoittaa huonon lausunnon; Kela tai työeläkelaitos, joka ei saa riittävästi päteviä hakemuksia; vai kuntoutuja, jolle tulee voittamaton este?
Selvitys ei ota riittävästi huomioon sitä, että kuntoutuspäätökset ovat yksilökohtaisia vakuutusratkaisuja eikä Kela sen paremmin kuin työeläkelaitoksetkaan voi maksaa kuntoutuslaitosten toimintakuluja suoraan. Kuntoutuslaitokset eivät voi keskittyä pelkästään kehittämishankkeisiin, joihin saadaan rahoitus EU:lta, Kelan tutkimusvaroista tai jostain muualta. Kuntoutus jos mikä on valtavirtaistettava eli toteutettava siinä kontekstissa, missä ihminen tekee työtä ja elää elämäänsä.
Innokkaimmin lienee odotettu selvityksen kantaa kilpailutuksen hinta/laatu/vaikuttavuus-kysymyksiin. Ongelma on niin vaikea, että alan pätevimpienkin selvittäjien kannanotot jäävät valjuiksi. ”Laadun varmistuksessa ei riitä pelkästään henkilömitoitusten määrittäminen, vaan myös koko palveluprosessin toimivuus on laadun tae. Kuntoutuspalvelutuotannon prosessiajattelua tulee kehittää niin, että kyetään tunnistamaan ja määrittämään keskeisimmät ydinprosessit, ja järjestämään kuntoutus niiden mukaisesti.”
Ja toinen kohta jää yhtä yleiseksi: ”Kilpailun kriteereitä kehitetään niin, että niissä otetaan enemmän huomioon vaikuttavuustutkimuksen tuottamaan tietoa. Tavoitteena tulee olla, että kuntoutuksen vaikuttavuus ohjaa keskeisellä tavalla kuntoutuksen hankintapäätöksiä.” Raportissa on pari sivua vaikuttavuudesta ja luettelo suomalaisista tutkimuksista. Johtopäätös on näistä yhteyksistä tuttu: ”vahvaa näyttöä ei ole”.
Miten selvitysmiehet olisivat ratkaisseet sen taannoisen tositilanteen, jossa yhden palvelutuotteen kilpailun voitti laitos, jonka tarjoama hinta oli alle neljäsosa (200 €) joidenkin toisten palvelua tuottamaan hyväksyttyjen laitosten hinnasta (850 €)?
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
tiistai 22. joulukuuta 2009
YK:n vammaisyleissopimus ja kuntoutus
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Joulukuun 13 päivänä 2006 YK:n yleiskokous hyväksyi yksimielisesti vuosituhannen toistaiseksi ainoan ihmisoikeussopimuksen, jonka englanninkieliseksi nimeksi annettiin ”The Convention on the Rights of Persons with Disabilities” (ulkoministeriön epävirallisen suomennosversion mukaan ”Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista”). Suomen kielellä sopimuksen yksisanaiseksi nimeksi näyttää vakiintuneen (esim. Vammaisfoorumi ja UM) ”vammaisyleissopimus”. YK:lla oli sopimuksesta käytössä tosi pitkä nimi ”Comprehensive and Integral International Convention on the Protection and Promotion of the Rights and Dignity of Persons with Disabilities”. Olisi kiva tietää, miten se olisi kääntynyt suomeksi. Kansainvälinen akronyymi on tuosta lyhyemmästä eli CRPD.
Tällä sopimuksella pantiin piste 30 vuoden mittaiselle kehitykselle, joka alkoi vuoden 1975 vammaisten oikeuksien julistuksesta, jatkui YK:n Kansainvälisenä vammaisten vuotena 1981 ja ”Vammaisten vuosikymmenenä 1983-1992”, jonka tuloksena sitten vuonna 1993 YK hyväksyi ”Vammaisten henkilöiden yhdenvertaistamista koskevat yleisohjeet”. Suomessa näihin kaikkiin kehitysvaiheisiin liittyi omia kansallisia ohjelmia ja asiakirjoja. Tehtiin Kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 komitearaportti, jossa oli 233 kehittämisehdotusta. Vuoden 1993 yleisohjeiden pohjalta Valtakunnallinen vammaisneuvosto (VANE) laati vammaispoliittisen ohjelman ”Kohti yhteiskuntaa kaikille” vuonna 1995. Vuonna 2006 valtioneuvosto antoi eduskunnalle Vammaispoliittisen selonteon ja sen käsittelyn yhteydessä päätettiin laatia Vammaispoliittinen ohjelma (VAMPO) aikataululla 1.9.2008-31.3.2010.
Vammaisyleissopimus avattiin allekirjoituksille maaliskuun 30 päivänä 2007 ja se tuli voimaan 3.5.2008, 30 päivää siitä, kun sopimuksen ratifioineita valtioita oli kertynyt 20. Suomi ei ole ratifioinut sopimusta, koska meillä on kuulemma se käytäntö, että lainsäädännön kokonaisuudessaan tulee olla sopimuksen edellyttämässä tilassa jo ennen ratifiointia. Ongelmia Suomella on kehitysvammaisten pakkohoidossa ja laitoksissa asuvien vammaisten henkilöiden kotipaikan valinnassa.
Joulukuun alussa 2009 VANEn järjestämässä kuulemisseminaarissa esiintynyt Harvard Law Schoolin professori Michael Stein, joka johtaa mainitun maailmankuulun oppilaitoksen vammaisuushanketta, arvosteli Suomen kantaa liian tiukaksi. Hän ei kannattanut sitäkään, että allekirjoitetaan ja ratifioidaan, kuten ensimmäinen heti 30.3.2007 ratifioinut Jamaika, täysin riippumatta maan lainsäädännöstä. Hänen mielestään riittävää olisi se, että valtio sitoutuisi muuttamaan ongelmalliset lainkohdat. Yhdysvallat ei ole ratifioinut sopimusta. Yleissopimuksen ratifioineita maita ovat esimerkiksi Itävalta (26.9.2008), Belgia (2.7.2009), Tanska (24.7.2009), Saksa (24.2.2009), Ruotsi (15.12.2008) ja Iso-Britannia (8.6.2009).
Monet valtiot liittävät ratifiointiin selityksen tai varauksen, kuten ovat tehneet Hollanti tai Iso-Britannia. Jälkimmäinen esimerkiksi varaa itselleen oikeuden järjestää vammaisten lasten koulutuksen oman paikallisyhteisönsä ulkopuolella, milloin lapsen koulunkäynnin kannalta tarkoituksenmukaisempi paikka on muualla.
Sopimuksen yleislinja ilmaistaan 4 artiklassa – Yleiset velvoitteet –
”Sopimuspuolet sitoutuvat ... (c) ottamaan huomioon vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksien suojelun ja edistämisen kaikissa politiikoissa ja ohjelmissa.”
Yleissopimukseen liittyy valinnainen pöytäkirja, jossa on 18 artiklaa. Ensimmäinen artikla kertoo mistä on kyse: ”Tämän pöytäkirjan sopimuspuoli tunnustaa vammaisten henkilöiden oikeuksien komitean toimivallan vastaanottaa ja käsitellä kyseisen sopimuspuolen lainkäyttövaltaan kuuluvien luonnollisten henkilöiden tai näiden ryhmien lähettämiä tai näiden puolesta lähetettyjä valituksia, joissa nämä väittävät kyseisen sopimuspuolen rikkoneen yleissopimuksen määräyksiä.”
Miten kuntoutus näkyy YK:n vammaisyleissopimuksessa? Joissakin käsitteellisissä rakennelmissa – ja myös käytännön sovelluksissa – vammaispolitiikka ja kuntoutus nähdään toisilleen, jos nyt ei vihamielisinä, niin ainakin vieraina näkökulmina. On tapana sanoa, että eihän vammaisen elämä ole pelkkää kuntoutusta tai että yhteiskuntaa pitäisi kuntouttaa eikä ihmistä.
Vammaisyleissopimuksessa on 26 artikla - Kuntoutus, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:
1. Sopimuspuolet toteuttavat tehokkaat ja asianmukaiset toimet muun muassa vertaistuen avulla, jotta vammaiset henkilöt voisivat saavuttaa ja säilyttää mahdollisimman suuren itsenäisyyden, täysimääräiset ruumiilliset, henkiset, sosiaaliset ja ammatilliset kyvyt sekä täysimääräisen osallisuuden ja osallistumisen kaikilla elämänalueilla. Tätä varten sopimuspuolet järjestävät, vahvistavat ja lisäävät laaja-alaisia kuntoutuspalveluja ja –ohjelmia erityisesti terveyden, työllisyyden, koulutuksen ja sosiaalipalvelujen aloilla siten, että:
a. nämä palvelut ja ohjelmat aloitetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja ne perustuvat yksilöllisten tarpeiden ja vahvuuksien monialaiseen arviointiin;
b. näillä palveluilla ja ohjelmilla tuetaan osallistumista ja osallisuutta yhteisöön ja kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin ja ne ovat vapaaehtoisia ja vammaisten henkilöiden saatavilla mahdollisimman lähellä heidän omia yhteisöjään, myös maaseutualueilla.
2. Sopimuspuolet edistävät kuntoutuspalveluissa työskentelevien ammattihenkilöiden ja henkilöstön perus- ja jatkokoulutuksen kehittämistä.
3. Sopimuspuolet edistävät vammaisille henkilöille tarkoitettujen kuntoutukseen liittyvien apuvälineiden ja apuvälineteknologian saatavuutta, tuntemusta ja käyttöä.
Tämän kuntoutusartiklan lisäksi työtä ja työllistymistä koskevassa artiklassa 27 puhutaan kuntoutuksesta: ”edistää vammaisten henkilöiden ammatillisen kuntoutuksen, työn säilyttämisen ja työhönpaluun ohjelmia.”
Nykykäytännön mukaisesti kuntoutus sijoittuu ”mahdollistavien toimien” (enabling measures) luokkaan, jota hallitsevat esteettömyys, tietoisuuden lisääminen ja tietojärjestelmien kehittäminen. Vammaisyleissopimus on nähtävästi joutunut vaikeuksiin määritelmien kanssa, sillä vammaisuutta ja kuntoutusta ei erikseen ”määritellä” vaan pikemminkin ”luonnehditaan”, kuten edellä kuntoutusartiklassa. Varsinaiset sopimuksen määritelmät annetaan sanoille
• viestintä
• kieli
• syrjintä vammaisuuden perusteella
• kohtuullinen mukauttaminen
• kaikille sopiva suunnittelu
Ei liene väärin väittää, että kuntoutus näyttelee vähäistä ja epäitsenäistä osaa vammaisyleissopimuksessa. Sopimuksen yleinen sanoma on, että vammaisuus tulee ottaa huomioon kaikissa yhteiskunnallisissa ratkaisuissa. Voisi ehkä ajatella, että kuntoutus puolestaan otettaisiin samalla tavalla huomioon kaikessa, mutta se johtaisi kysymään, miksi vammaisyleissopimusta ylipäätään tarvitaan kertomaan miten ihmisoikeuksien yleissopimusta tulee soveltaa henkilöihin, joilla on jokin vamma. Tämän keskustelun ovat vammaisyleissopimuksen laatijat käyneet moneen kertaan ja perusteellisesti ja päätyneet siihen, että vammaisten asia jää liian vähälle tai aivan olemattomalle huomiolle, vaikka se sisältyykin yleisiin ihmisoikeuksiin. Vammaiset henkilöt ovat määriteltävissä oleva henkilöjoukko, kun taas kuntoutujat eivät tällaista identifioituvaa ryhmää muodosta, eikä siis ole mahdollista pitää kuntoutujan asemaa ihmisoikeudellisena. Kuntoutus sisältyy palvelua ja etuuksia koskeviin oikeuksiin, jos sisältyy. Vammaisen henkilön ihmisoikeus on eritasoinen asia kuin kansalaisen oikeus kuntoutukseen.
YK:n vammaisyleissopimuksen heijastamassa kansainvälisessä keskustelussa kuntoutusta ei ymmärretä yhtä laajana kuin meillä. Vammaisuuskin nähdään ”perinteisemmin” sellaisena kuin vammaisyleissopimuksen suomalaisessa selkoversiosta (STM 2007:4) ilmenee:
”Vammaissopimuksen mukaan vammaisia ovat ihmiset, joilla on
• pitkäaikainen pysyvä vamma, esimerkiksi pysyvä liikuntavamma
• henkinen vamma
• älyllinen vamma
• aistivamma
Michael Stein ei osannut sanoa kuntoutuksesta (artikla 26) mitään Kansalliselle vammaisneuvostolle kirjoittamassaan raportissa (Finding the Gaps: A Comparative Analysis of Disability Laws in the United States to the United Nations Convention on the Rights of Persons with Disabilities (CRPD)), jossa hän jätti vain kuntoutusartiklan kokonaan vaille tarkastelua. Samalla tavoin International Rehabilitation Reviewn CRPD-teemanumerossa (2007) Federico Montero (costaricalainen lääkäri, joka on työskennellyt paljon kansainvälisissä järjestöissä) oli sitä mieltä, että artiklasta 26 ei voi keskustella itsenäisesti, koska se liittyy kiinteästi muihin sopimuksen kohtiin.
Johtava lääketieteen ammattilehti Lancet julkaisi marraskuun lopussa 186-vuotisen historiansa ensimmäisen vammaisuutta käsittelevän teemanumeronsa Kansainvälisen vammaisten päivän (3.12.2009) kunniaksi. Teemanumeron lähtökohtina ovat CRPD ja ICF, mistä syystä numero keskittyy paljolti köyhimpien maiden vammaisten terveydenhuoltoon ja lääketieteellisen mallin soveltuvuuteen. Kovin syvällisesti ei käsitellä kuntoutusta, mutta mukana hyödyllinen on Mark Tomlinsonin ym. selvitys vammaisten henkilöiden terveystutkimuksen tärkeimmistä aiheista (Research priorities for health of people with disabilities: an expert opinion exercise). Erityisellä menetelmällä tutkijat ovat löytäneet 83 tutkimusaihetta ja niille konsensusarvojärjestyksen. Ykkössijan saa vammaisten henkilöiden tarvitsemien terveyspalvelujen esteiden poistaminen ja viimeisen (83.) sijan näkymättömien vammojen tunnistaminen ja määrä arviointi.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Joulukuun 13 päivänä 2006 YK:n yleiskokous hyväksyi yksimielisesti vuosituhannen toistaiseksi ainoan ihmisoikeussopimuksen, jonka englanninkieliseksi nimeksi annettiin ”The Convention on the Rights of Persons with Disabilities” (ulkoministeriön epävirallisen suomennosversion mukaan ”Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista”). Suomen kielellä sopimuksen yksisanaiseksi nimeksi näyttää vakiintuneen (esim. Vammaisfoorumi ja UM) ”vammaisyleissopimus”. YK:lla oli sopimuksesta käytössä tosi pitkä nimi ”Comprehensive and Integral International Convention on the Protection and Promotion of the Rights and Dignity of Persons with Disabilities”. Olisi kiva tietää, miten se olisi kääntynyt suomeksi. Kansainvälinen akronyymi on tuosta lyhyemmästä eli CRPD.
Tällä sopimuksella pantiin piste 30 vuoden mittaiselle kehitykselle, joka alkoi vuoden 1975 vammaisten oikeuksien julistuksesta, jatkui YK:n Kansainvälisenä vammaisten vuotena 1981 ja ”Vammaisten vuosikymmenenä 1983-1992”, jonka tuloksena sitten vuonna 1993 YK hyväksyi ”Vammaisten henkilöiden yhdenvertaistamista koskevat yleisohjeet”. Suomessa näihin kaikkiin kehitysvaiheisiin liittyi omia kansallisia ohjelmia ja asiakirjoja. Tehtiin Kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 komitearaportti, jossa oli 233 kehittämisehdotusta. Vuoden 1993 yleisohjeiden pohjalta Valtakunnallinen vammaisneuvosto (VANE) laati vammaispoliittisen ohjelman ”Kohti yhteiskuntaa kaikille” vuonna 1995. Vuonna 2006 valtioneuvosto antoi eduskunnalle Vammaispoliittisen selonteon ja sen käsittelyn yhteydessä päätettiin laatia Vammaispoliittinen ohjelma (VAMPO) aikataululla 1.9.2008-31.3.2010.
Vammaisyleissopimus avattiin allekirjoituksille maaliskuun 30 päivänä 2007 ja se tuli voimaan 3.5.2008, 30 päivää siitä, kun sopimuksen ratifioineita valtioita oli kertynyt 20. Suomi ei ole ratifioinut sopimusta, koska meillä on kuulemma se käytäntö, että lainsäädännön kokonaisuudessaan tulee olla sopimuksen edellyttämässä tilassa jo ennen ratifiointia. Ongelmia Suomella on kehitysvammaisten pakkohoidossa ja laitoksissa asuvien vammaisten henkilöiden kotipaikan valinnassa.
Joulukuun alussa 2009 VANEn järjestämässä kuulemisseminaarissa esiintynyt Harvard Law Schoolin professori Michael Stein, joka johtaa mainitun maailmankuulun oppilaitoksen vammaisuushanketta, arvosteli Suomen kantaa liian tiukaksi. Hän ei kannattanut sitäkään, että allekirjoitetaan ja ratifioidaan, kuten ensimmäinen heti 30.3.2007 ratifioinut Jamaika, täysin riippumatta maan lainsäädännöstä. Hänen mielestään riittävää olisi se, että valtio sitoutuisi muuttamaan ongelmalliset lainkohdat. Yhdysvallat ei ole ratifioinut sopimusta. Yleissopimuksen ratifioineita maita ovat esimerkiksi Itävalta (26.9.2008), Belgia (2.7.2009), Tanska (24.7.2009), Saksa (24.2.2009), Ruotsi (15.12.2008) ja Iso-Britannia (8.6.2009).
Monet valtiot liittävät ratifiointiin selityksen tai varauksen, kuten ovat tehneet Hollanti tai Iso-Britannia. Jälkimmäinen esimerkiksi varaa itselleen oikeuden järjestää vammaisten lasten koulutuksen oman paikallisyhteisönsä ulkopuolella, milloin lapsen koulunkäynnin kannalta tarkoituksenmukaisempi paikka on muualla.
Sopimuksen yleislinja ilmaistaan 4 artiklassa – Yleiset velvoitteet –
”Sopimuspuolet sitoutuvat ... (c) ottamaan huomioon vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksien suojelun ja edistämisen kaikissa politiikoissa ja ohjelmissa.”
Yleissopimukseen liittyy valinnainen pöytäkirja, jossa on 18 artiklaa. Ensimmäinen artikla kertoo mistä on kyse: ”Tämän pöytäkirjan sopimuspuoli tunnustaa vammaisten henkilöiden oikeuksien komitean toimivallan vastaanottaa ja käsitellä kyseisen sopimuspuolen lainkäyttövaltaan kuuluvien luonnollisten henkilöiden tai näiden ryhmien lähettämiä tai näiden puolesta lähetettyjä valituksia, joissa nämä väittävät kyseisen sopimuspuolen rikkoneen yleissopimuksen määräyksiä.”
Miten kuntoutus näkyy YK:n vammaisyleissopimuksessa? Joissakin käsitteellisissä rakennelmissa – ja myös käytännön sovelluksissa – vammaispolitiikka ja kuntoutus nähdään toisilleen, jos nyt ei vihamielisinä, niin ainakin vieraina näkökulmina. On tapana sanoa, että eihän vammaisen elämä ole pelkkää kuntoutusta tai että yhteiskuntaa pitäisi kuntouttaa eikä ihmistä.
Vammaisyleissopimuksessa on 26 artikla - Kuntoutus, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:
1. Sopimuspuolet toteuttavat tehokkaat ja asianmukaiset toimet muun muassa vertaistuen avulla, jotta vammaiset henkilöt voisivat saavuttaa ja säilyttää mahdollisimman suuren itsenäisyyden, täysimääräiset ruumiilliset, henkiset, sosiaaliset ja ammatilliset kyvyt sekä täysimääräisen osallisuuden ja osallistumisen kaikilla elämänalueilla. Tätä varten sopimuspuolet järjestävät, vahvistavat ja lisäävät laaja-alaisia kuntoutuspalveluja ja –ohjelmia erityisesti terveyden, työllisyyden, koulutuksen ja sosiaalipalvelujen aloilla siten, että:
a. nämä palvelut ja ohjelmat aloitetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja ne perustuvat yksilöllisten tarpeiden ja vahvuuksien monialaiseen arviointiin;
b. näillä palveluilla ja ohjelmilla tuetaan osallistumista ja osallisuutta yhteisöön ja kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin ja ne ovat vapaaehtoisia ja vammaisten henkilöiden saatavilla mahdollisimman lähellä heidän omia yhteisöjään, myös maaseutualueilla.
2. Sopimuspuolet edistävät kuntoutuspalveluissa työskentelevien ammattihenkilöiden ja henkilöstön perus- ja jatkokoulutuksen kehittämistä.
3. Sopimuspuolet edistävät vammaisille henkilöille tarkoitettujen kuntoutukseen liittyvien apuvälineiden ja apuvälineteknologian saatavuutta, tuntemusta ja käyttöä.
Tämän kuntoutusartiklan lisäksi työtä ja työllistymistä koskevassa artiklassa 27 puhutaan kuntoutuksesta: ”edistää vammaisten henkilöiden ammatillisen kuntoutuksen, työn säilyttämisen ja työhönpaluun ohjelmia.”
Nykykäytännön mukaisesti kuntoutus sijoittuu ”mahdollistavien toimien” (enabling measures) luokkaan, jota hallitsevat esteettömyys, tietoisuuden lisääminen ja tietojärjestelmien kehittäminen. Vammaisyleissopimus on nähtävästi joutunut vaikeuksiin määritelmien kanssa, sillä vammaisuutta ja kuntoutusta ei erikseen ”määritellä” vaan pikemminkin ”luonnehditaan”, kuten edellä kuntoutusartiklassa. Varsinaiset sopimuksen määritelmät annetaan sanoille
• viestintä
• kieli
• syrjintä vammaisuuden perusteella
• kohtuullinen mukauttaminen
• kaikille sopiva suunnittelu
Ei liene väärin väittää, että kuntoutus näyttelee vähäistä ja epäitsenäistä osaa vammaisyleissopimuksessa. Sopimuksen yleinen sanoma on, että vammaisuus tulee ottaa huomioon kaikissa yhteiskunnallisissa ratkaisuissa. Voisi ehkä ajatella, että kuntoutus puolestaan otettaisiin samalla tavalla huomioon kaikessa, mutta se johtaisi kysymään, miksi vammaisyleissopimusta ylipäätään tarvitaan kertomaan miten ihmisoikeuksien yleissopimusta tulee soveltaa henkilöihin, joilla on jokin vamma. Tämän keskustelun ovat vammaisyleissopimuksen laatijat käyneet moneen kertaan ja perusteellisesti ja päätyneet siihen, että vammaisten asia jää liian vähälle tai aivan olemattomalle huomiolle, vaikka se sisältyykin yleisiin ihmisoikeuksiin. Vammaiset henkilöt ovat määriteltävissä oleva henkilöjoukko, kun taas kuntoutujat eivät tällaista identifioituvaa ryhmää muodosta, eikä siis ole mahdollista pitää kuntoutujan asemaa ihmisoikeudellisena. Kuntoutus sisältyy palvelua ja etuuksia koskeviin oikeuksiin, jos sisältyy. Vammaisen henkilön ihmisoikeus on eritasoinen asia kuin kansalaisen oikeus kuntoutukseen.
YK:n vammaisyleissopimuksen heijastamassa kansainvälisessä keskustelussa kuntoutusta ei ymmärretä yhtä laajana kuin meillä. Vammaisuuskin nähdään ”perinteisemmin” sellaisena kuin vammaisyleissopimuksen suomalaisessa selkoversiosta (STM 2007:4) ilmenee:
”Vammaissopimuksen mukaan vammaisia ovat ihmiset, joilla on
• pitkäaikainen pysyvä vamma, esimerkiksi pysyvä liikuntavamma
• henkinen vamma
• älyllinen vamma
• aistivamma
Michael Stein ei osannut sanoa kuntoutuksesta (artikla 26) mitään Kansalliselle vammaisneuvostolle kirjoittamassaan raportissa (Finding the Gaps: A Comparative Analysis of Disability Laws in the United States to the United Nations Convention on the Rights of Persons with Disabilities (CRPD)), jossa hän jätti vain kuntoutusartiklan kokonaan vaille tarkastelua. Samalla tavoin International Rehabilitation Reviewn CRPD-teemanumerossa (2007) Federico Montero (costaricalainen lääkäri, joka on työskennellyt paljon kansainvälisissä järjestöissä) oli sitä mieltä, että artiklasta 26 ei voi keskustella itsenäisesti, koska se liittyy kiinteästi muihin sopimuksen kohtiin.
Johtava lääketieteen ammattilehti Lancet julkaisi marraskuun lopussa 186-vuotisen historiansa ensimmäisen vammaisuutta käsittelevän teemanumeronsa Kansainvälisen vammaisten päivän (3.12.2009) kunniaksi. Teemanumeron lähtökohtina ovat CRPD ja ICF, mistä syystä numero keskittyy paljolti köyhimpien maiden vammaisten terveydenhuoltoon ja lääketieteellisen mallin soveltuvuuteen. Kovin syvällisesti ei käsitellä kuntoutusta, mutta mukana hyödyllinen on Mark Tomlinsonin ym. selvitys vammaisten henkilöiden terveystutkimuksen tärkeimmistä aiheista (Research priorities for health of people with disabilities: an expert opinion exercise). Erityisellä menetelmällä tutkijat ovat löytäneet 83 tutkimusaihetta ja niille konsensusarvojärjestyksen. Ykkössijan saa vammaisten henkilöiden tarvitsemien terveyspalvelujen esteiden poistaminen ja viimeisen (83.) sijan näkymättömien vammojen tunnistaminen ja määrä arviointi.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
