Urat, aidat ja karsinat

Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.

Työuria on pakko pidentää sanovat pääministeri, valtiovarainministeri, hallitus ja – pitkin hampain – myös oppositiopuolueet. Vain harvat suhtautuvat ehdottoman kielteisesti tähän uuteen oppiin, joka lupailee paljon myös kuntoutukselle, ainakin jos kuntoutus ymmärretään niin kuin kuntoutuksen ammattilaiset sen haluavat kaikkien ymmärtävän. Työeläkekuntoutuksen puolelta meille on opetettu, että työeläkekuntoutus kannattaa itsensä, jos sillä saa noin puolentoista vuoden lisäyksen kuntoutusasiakkaiden keskimääräiseen työuraan. Laskelmassa ovat mukana myös ne onnettomat tapaukset, joissa kuntoutus näyttää epäonnistuneen. Miellyttävin onkin riita, jossa tavoitteesta ollaan yhtä mutta keinoista eri mieltä. Kumpikin osapuoli voi tuntea itsensä pyhemmäksi kuin toinen.

Hyväksytään siis, että työuria on pidennettävä, mutta pohjimmiltaan kysymys on elatus- tai huoltosuhteesta käytännössä ja moraalisesti. Moraalisesti siksi, että työssä käyvä ja veroja maksava ihminen usein pitää tulojaan ominaan, vaikka harva pystyisi töitään tekemään ilman aiempien sukupolvien aikaansaannoksia. Työstä elatuksensa saavien määrän pitäisi olla nykyistä suurempi verrattuna niihin kansalaisiin, jotka eivät ole työssä. Työuria on pidennettävä alku- ja loppupäästä, mutta työssä olevien virtaa on lavennettava myös matkan varrelta, toisin sanoen erimittaiset työkyvyttömyys- ja työttömyysjaksot on saatava harvalukuisemmiksi. Se mitä työntekijä – nuorempi tai vanhempi – saa aikaan työpaikalla, siis se tuottavuus, jääköön työantajan hoitovastuulle.

Viime vuoden alussa runtatun ”sosiaalitupon” jälkeen asetettiin kaksi työmarkkinajärjestöjen työryhmää, ETK:n toimitusjohtaja Jukka Rantalan vetämä eläkeneuvotteluryhmä ja EK:n johtajan Jukka Ahtelan työelämäryhmä. Edellisen piti olla se tärkeä ryhmä, jonka tuloksille jälkimmäisen ehdotukset rakentuisivat, mutta nyt kävi sitten niin, että talo rakennettiin ilman kivijalkaa. Käteen jäi vain Ahtelan ryhmä 20-sivuinen raportti.

Kuntoutus-sana esiintyy Ahtelan raportissa vain kaksi kertaa (sivulla 11):
• ”Tavoitteena on myös selvittää Kelan ja työeläkejärjestelmän kanssa yhteistyömahdollisuudet rahoituksen ja kuntoutuksen osalta.”
• ”Hyvin toimivalla työterveyshuollolla on pitkittyvissä työkyvyttömyystapauksissa hyvät edellytykset selvittää työntekijän hoito- ja kuntoutustarve.”

Pelkkä sanojen laskeminen ei ratkaise kaikkea. Olisi päästävä sanojen ja lauseiden taakse, lukea rivien väliltä, vaikka tällaisten yhteiskuntaan laajasti vaikuttavien tekstien pitäisi olla selväkielisiä. Kiistämättömiä ongelmia ei pidä peittaa kielellisen ilmaisun taakse.
Ahtelan ryhmän raportista löytyy kaikkiaan 28 ehdotusta, joista monet menevät jatkovalmisteluun. Raportissa ehdotetaan, että ryhmät (kaikkiaan kuusi) ja selvityshenkilöt olisi asetettu helmikuun loppuun mennessä, mutta asia viivästynee parilla viikolla. Raportissa esitettyjä ryhmiä tiettävästi yhdistellään.

Yksi varmimmin toteutettavista ehdotuksista on Työhyvinvoinnin palvelukeskuksen perustaminen Työturvallisuuskeskuksen (TTK) yhteyteen. Selvitykset ja ehdotukset jatkovalmistellaan työmarkkinajärjestöjen toimesta 31.5.2010 mennessä. Tuskinpa siellä kuntoutuksen tutkimushankkeet priorisoituvat kovinkaan korkealle. Ahtelan ryhmän painotukset ovat ratkaisevasti työterveyshuollon ja työpaikkojen yhteistyössä ja työsuojelunäkökohdilla höystettyinä. Työterveyshuoltokin pitäisi STM:ssä siirtää työsuojeluosastoon.

Toinen laajasti merkille pantu ehdotus on sairauksien hoidon nykyistä paljon nopeampi käynnistäminen: hoitotakuuta pitää tiivistää, jopa sairauskassoja tulee aktivoida ”nopeaan erikoissairaanhoitoon” ja psykoterapia saattaa myös muiden kuin lääkärien antaman hoidon osalta sairausvakuutuksen piiriin. Monet yleiskriitikot ovat pitäneet näitä ehdotuksia jopa perustuslain vastaisina, kun ne johtaisivat työterveyshuollon piirissä olevien henkilöiden muita kansalaisia parempaan asemaan. Toisaalta näiden ehdotusten taustalla saattaa piillä huoli erilaisten kaupallisten terveyspalvelujen levittäytymisestä työterveyshuoltoon. Vastaavanlaista huolta lakisääteisten vastuiden huolehtimisesta liittynee ehdotukseen, että ”selvitetään tarve säädellä työeläkelaitosten harjoittamaa työhyvinvointitoimintaa”. Vaikka tämän kohdan voi ymmärtää varoituksena siitä, ettei eläkerahoja käytetä mihin tahansa, työhyvinvointityötäkin on niin monenlaista ja hyvä ammatillinen varhaiskuntoutus jää silloin tekemättä. Työeläkekuntoutusta vaivaa jo nytkin liian myöhäinen aloittaminen.

Ahtelan työryhmän (kuten myös sen taustalla olevan Sata-komitean) kehittämisideoiden päälinja on työterveyshuollon ja työpaikkojen yhteistoiminnan tiivistäminen, ja – jos asiaa tarkastelee kuntoutuksen näkökulmasta – ohjauksen ja ratkaisujenkin siirtäminen työterveyshuollon asiantuntijoille. Ammatillisen kuntoutuksen kehitys ratkeaisi yksiselitteisesti sen mukaan, miten työterveyshuolto kehittää kuntoutusta. Enää ei oikeastaan voisi puhua työterveyshuollon ja kuntoutuksen yhteistyöstä, kun ammatillista kuntoutusta ei varsinaisesti ole olemassakaan.

Vammaisista tai osatyökykyisistä ei Ahtelan ryhmä sano juuri mitään. Ainoa siihen suuntaan viittaava ehdotus on työttömien terveyden ja työkyvyn seurannan ja edistämisen ja työterveysneuvonnan siirtäminen te-toimistojen tehtäväksi. Tässä kohdin ovat nuo alussa mainitut kaksi viittausta kuntoutukseen.

Kun joiltakin Ahtelan työryhmän jäseniltä on tässä kuukauden aikana kyselty, missä määrin ja miten kuntoutuksesta ryhmässä keskusteltiin, on saatu tietää, että aluksi yleistä keskustelua oli työkyvyttömyyseläkkeellä olevien työhalukkuutta koskevien tutkimusten tuloksista, mutta sitten asia hautautui. Jollakin toisella ryhmän jäsenellä oli tai on edelleen huono omatunto siitä, että kuntoutusta ei käsitelty juuri lainkaan. Kuntoutuksella yksinkertaisesti tuntuu olevan identiteettikriisi näissä porukoissa; toivottavasti ei nyt sentään eksistentialistinen kriisi koko hyvinvointipolitiikassa.

Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta