Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Joulukuun 13 päivänä 2006 YK:n yleiskokous hyväksyi yksimielisesti vuosituhannen toistaiseksi ainoan ihmisoikeussopimuksen, jonka englanninkieliseksi nimeksi annettiin ”The Convention on the Rights of Persons with Disabilities” (ulkoministeriön epävirallisen suomennosversion mukaan ”Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista”). Suomen kielellä sopimuksen yksisanaiseksi nimeksi näyttää vakiintuneen (esim. Vammaisfoorumi ja UM) ”vammaisyleissopimus”. YK:lla oli sopimuksesta käytössä tosi pitkä nimi ”Comprehensive and Integral International Convention on the Protection and Promotion of the Rights and Dignity of Persons with Disabilities”. Olisi kiva tietää, miten se olisi kääntynyt suomeksi. Kansainvälinen akronyymi on tuosta lyhyemmästä eli CRPD.
Tällä sopimuksella pantiin piste 30 vuoden mittaiselle kehitykselle, joka alkoi vuoden 1975 vammaisten oikeuksien julistuksesta, jatkui YK:n Kansainvälisenä vammaisten vuotena 1981 ja ”Vammaisten vuosikymmenenä 1983-1992”, jonka tuloksena sitten vuonna 1993 YK hyväksyi ”Vammaisten henkilöiden yhdenvertaistamista koskevat yleisohjeet”. Suomessa näihin kaikkiin kehitysvaiheisiin liittyi omia kansallisia ohjelmia ja asiakirjoja. Tehtiin Kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 komitearaportti, jossa oli 233 kehittämisehdotusta. Vuoden 1993 yleisohjeiden pohjalta Valtakunnallinen vammaisneuvosto (VANE) laati vammaispoliittisen ohjelman ”Kohti yhteiskuntaa kaikille” vuonna 1995. Vuonna 2006 valtioneuvosto antoi eduskunnalle Vammaispoliittisen selonteon ja sen käsittelyn yhteydessä päätettiin laatia Vammaispoliittinen ohjelma (VAMPO) aikataululla 1.9.2008-31.3.2010.
Vammaisyleissopimus avattiin allekirjoituksille maaliskuun 30 päivänä 2007 ja se tuli voimaan 3.5.2008, 30 päivää siitä, kun sopimuksen ratifioineita valtioita oli kertynyt 20. Suomi ei ole ratifioinut sopimusta, koska meillä on kuulemma se käytäntö, että lainsäädännön kokonaisuudessaan tulee olla sopimuksen edellyttämässä tilassa jo ennen ratifiointia. Ongelmia Suomella on kehitysvammaisten pakkohoidossa ja laitoksissa asuvien vammaisten henkilöiden kotipaikan valinnassa.
Joulukuun alussa 2009 VANEn järjestämässä kuulemisseminaarissa esiintynyt Harvard Law Schoolin professori Michael Stein, joka johtaa mainitun maailmankuulun oppilaitoksen vammaisuushanketta, arvosteli Suomen kantaa liian tiukaksi. Hän ei kannattanut sitäkään, että allekirjoitetaan ja ratifioidaan, kuten ensimmäinen heti 30.3.2007 ratifioinut Jamaika, täysin riippumatta maan lainsäädännöstä. Hänen mielestään riittävää olisi se, että valtio sitoutuisi muuttamaan ongelmalliset lainkohdat. Yhdysvallat ei ole ratifioinut sopimusta. Yleissopimuksen ratifioineita maita ovat esimerkiksi Itävalta (26.9.2008), Belgia (2.7.2009), Tanska (24.7.2009), Saksa (24.2.2009), Ruotsi (15.12.2008) ja Iso-Britannia (8.6.2009).
Monet valtiot liittävät ratifiointiin selityksen tai varauksen, kuten ovat tehneet Hollanti tai Iso-Britannia. Jälkimmäinen esimerkiksi varaa itselleen oikeuden järjestää vammaisten lasten koulutuksen oman paikallisyhteisönsä ulkopuolella, milloin lapsen koulunkäynnin kannalta tarkoituksenmukaisempi paikka on muualla.
Sopimuksen yleislinja ilmaistaan 4 artiklassa – Yleiset velvoitteet –
”Sopimuspuolet sitoutuvat ... (c) ottamaan huomioon vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksien suojelun ja edistämisen kaikissa politiikoissa ja ohjelmissa.”
Yleissopimukseen liittyy valinnainen pöytäkirja, jossa on 18 artiklaa. Ensimmäinen artikla kertoo mistä on kyse: ”Tämän pöytäkirjan sopimuspuoli tunnustaa vammaisten henkilöiden oikeuksien komitean toimivallan vastaanottaa ja käsitellä kyseisen sopimuspuolen lainkäyttövaltaan kuuluvien luonnollisten henkilöiden tai näiden ryhmien lähettämiä tai näiden puolesta lähetettyjä valituksia, joissa nämä väittävät kyseisen sopimuspuolen rikkoneen yleissopimuksen määräyksiä.”
Miten kuntoutus näkyy YK:n vammaisyleissopimuksessa? Joissakin käsitteellisissä rakennelmissa – ja myös käytännön sovelluksissa – vammaispolitiikka ja kuntoutus nähdään toisilleen, jos nyt ei vihamielisinä, niin ainakin vieraina näkökulmina. On tapana sanoa, että eihän vammaisen elämä ole pelkkää kuntoutusta tai että yhteiskuntaa pitäisi kuntouttaa eikä ihmistä.
Vammaisyleissopimuksessa on 26 artikla - Kuntoutus, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:
1. Sopimuspuolet toteuttavat tehokkaat ja asianmukaiset toimet muun muassa vertaistuen avulla, jotta vammaiset henkilöt voisivat saavuttaa ja säilyttää mahdollisimman suuren itsenäisyyden, täysimääräiset ruumiilliset, henkiset, sosiaaliset ja ammatilliset kyvyt sekä täysimääräisen osallisuuden ja osallistumisen kaikilla elämänalueilla. Tätä varten sopimuspuolet järjestävät, vahvistavat ja lisäävät laaja-alaisia kuntoutuspalveluja ja –ohjelmia erityisesti terveyden, työllisyyden, koulutuksen ja sosiaalipalvelujen aloilla siten, että:
a. nämä palvelut ja ohjelmat aloitetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja ne perustuvat yksilöllisten tarpeiden ja vahvuuksien monialaiseen arviointiin;
b. näillä palveluilla ja ohjelmilla tuetaan osallistumista ja osallisuutta yhteisöön ja kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin ja ne ovat vapaaehtoisia ja vammaisten henkilöiden saatavilla mahdollisimman lähellä heidän omia yhteisöjään, myös maaseutualueilla.
2. Sopimuspuolet edistävät kuntoutuspalveluissa työskentelevien ammattihenkilöiden ja henkilöstön perus- ja jatkokoulutuksen kehittämistä.
3. Sopimuspuolet edistävät vammaisille henkilöille tarkoitettujen kuntoutukseen liittyvien apuvälineiden ja apuvälineteknologian saatavuutta, tuntemusta ja käyttöä.
Tämän kuntoutusartiklan lisäksi työtä ja työllistymistä koskevassa artiklassa 27 puhutaan kuntoutuksesta: ”edistää vammaisten henkilöiden ammatillisen kuntoutuksen, työn säilyttämisen ja työhönpaluun ohjelmia.”
Nykykäytännön mukaisesti kuntoutus sijoittuu ”mahdollistavien toimien” (enabling measures) luokkaan, jota hallitsevat esteettömyys, tietoisuuden lisääminen ja tietojärjestelmien kehittäminen. Vammaisyleissopimus on nähtävästi joutunut vaikeuksiin määritelmien kanssa, sillä vammaisuutta ja kuntoutusta ei erikseen ”määritellä” vaan pikemminkin ”luonnehditaan”, kuten edellä kuntoutusartiklassa. Varsinaiset sopimuksen määritelmät annetaan sanoille
• viestintä
• kieli
• syrjintä vammaisuuden perusteella
• kohtuullinen mukauttaminen
• kaikille sopiva suunnittelu
Ei liene väärin väittää, että kuntoutus näyttelee vähäistä ja epäitsenäistä osaa vammaisyleissopimuksessa. Sopimuksen yleinen sanoma on, että vammaisuus tulee ottaa huomioon kaikissa yhteiskunnallisissa ratkaisuissa. Voisi ehkä ajatella, että kuntoutus puolestaan otettaisiin samalla tavalla huomioon kaikessa, mutta se johtaisi kysymään, miksi vammaisyleissopimusta ylipäätään tarvitaan kertomaan miten ihmisoikeuksien yleissopimusta tulee soveltaa henkilöihin, joilla on jokin vamma. Tämän keskustelun ovat vammaisyleissopimuksen laatijat käyneet moneen kertaan ja perusteellisesti ja päätyneet siihen, että vammaisten asia jää liian vähälle tai aivan olemattomalle huomiolle, vaikka se sisältyykin yleisiin ihmisoikeuksiin. Vammaiset henkilöt ovat määriteltävissä oleva henkilöjoukko, kun taas kuntoutujat eivät tällaista identifioituvaa ryhmää muodosta, eikä siis ole mahdollista pitää kuntoutujan asemaa ihmisoikeudellisena. Kuntoutus sisältyy palvelua ja etuuksia koskeviin oikeuksiin, jos sisältyy. Vammaisen henkilön ihmisoikeus on eritasoinen asia kuin kansalaisen oikeus kuntoutukseen.
YK:n vammaisyleissopimuksen heijastamassa kansainvälisessä keskustelussa kuntoutusta ei ymmärretä yhtä laajana kuin meillä. Vammaisuuskin nähdään ”perinteisemmin” sellaisena kuin vammaisyleissopimuksen suomalaisessa selkoversiosta (STM 2007:4) ilmenee:
”Vammaissopimuksen mukaan vammaisia ovat ihmiset, joilla on
• pitkäaikainen pysyvä vamma, esimerkiksi pysyvä liikuntavamma
• henkinen vamma
• älyllinen vamma
• aistivamma
Michael Stein ei osannut sanoa kuntoutuksesta (artikla 26) mitään Kansalliselle vammaisneuvostolle kirjoittamassaan raportissa (Finding the Gaps: A Comparative Analysis of Disability Laws in the United States to the United Nations Convention on the Rights of Persons with Disabilities (CRPD)), jossa hän jätti vain kuntoutusartiklan kokonaan vaille tarkastelua. Samalla tavoin International Rehabilitation Reviewn CRPD-teemanumerossa (2007) Federico Montero (costaricalainen lääkäri, joka on työskennellyt paljon kansainvälisissä järjestöissä) oli sitä mieltä, että artiklasta 26 ei voi keskustella itsenäisesti, koska se liittyy kiinteästi muihin sopimuksen kohtiin.
Johtava lääketieteen ammattilehti Lancet julkaisi marraskuun lopussa 186-vuotisen historiansa ensimmäisen vammaisuutta käsittelevän teemanumeronsa Kansainvälisen vammaisten päivän (3.12.2009) kunniaksi. Teemanumeron lähtökohtina ovat CRPD ja ICF, mistä syystä numero keskittyy paljolti köyhimpien maiden vammaisten terveydenhuoltoon ja lääketieteellisen mallin soveltuvuuteen. Kovin syvällisesti ei käsitellä kuntoutusta, mutta mukana hyödyllinen on Mark Tomlinsonin ym. selvitys vammaisten henkilöiden terveystutkimuksen tärkeimmistä aiheista (Research priorities for health of people with disabilities: an expert opinion exercise). Erityisellä menetelmällä tutkijat ovat löytäneet 83 tutkimusaihetta ja niille konsensusarvojärjestyksen. Ykkössijan saa vammaisten henkilöiden tarvitsemien terveyspalvelujen esteiden poistaminen ja viimeisen (83.) sijan näkymättömien vammojen tunnistaminen ja määrä arviointi.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
tiistai 22. joulukuuta 2009
torstai 3. joulukuuta 2009
Sata-komitea ja kuntoutus
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Kuntoutuksen pitäisi olla oikea-aikaista ja vaikuttavaa. Samalla sen pitäisi lisätä kuntoutujan omatoimisuutta ja autonomiaa kestävällä tavalla. Kuntoutuspolitiikassa ei haluta ajatellakaan, että nämä tavoitteet voisivat olla ristiriitaisia tai edes vaikeita saavuttaa. Kun kuntoutus ei tunnu pääsevän näihin tavoitteisiin, syitä etsitään toisista toimijoista, yhteiskunnan asenteista, mistä tahansa.
Kaksi ja puoli vuotta sitten, alkukesästä 2007 (14.6.) asetetun Sata-komitean toimeksianto oli hyvin kuntoutusmyönteinen. Työnteon pitäisi aina olla edullisempaa kuin sosiaaliturvan varassa eläminen. Kuntoutusta ikuisesti vaivaava säädös- ja työnjakoviidakko luvattiin karsia minimiinsä. Näitä periaatteita on kuntoutus aina kaivannut tuekseen. Aluksi ideoita pursui kaikista suunnista. STM:n organisoima Otakantaa-keskustelu (4.2.-3.3.2008) tuotti lähes 500 nettiviestiä, ennätys alallaan. Eduskunta kyseli komitean perään, oppositio ihmetteli, miksei heitä päästetty mukaan, lehdet kiukuttelivat heikosta tiedottamisesta.
Helsingin Sanomat kirjoitti 5.7.2007 ykköspääkirjoituksen otsikolla ”Sosiaaliturvan uudistus on hallituksen suurin haaste”, oheen oli pantu puheenjohtaja Markku Lehdon värikuva. Teoreetikot väittelivät kansalaispalkan hyvistä ja huonoista puolista. Kaikki nämä haaveet ovat kuihtuneet omaan mahdottomuuteensa. Mutta eikö edes kuntoutuksen idea jäänyt elämään? Ei kai käy niin, että ainoat uudet ideat ovat asumistuen yksinkertaistaminen ja työpankit?
Tämän vuoden alussa syntynyt mediakohu hallituksen aikeista nostaa lakisääteistä eläkeikää johti sivutuotteena siihen, että Sata-komitean työltä putosi pohja ja kuskin paikalle istuivat työmarkkinajärjestöt. Uudet toimintatavoitteet kirjattiin työmarkkinajärjestöjen eläkepoliittisina esityksinä 21.1.2009 (ns. sosiaalitupo) ja yhteisymmärryksenä 11.3.2009. Tuohon väliin sijoittui hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009. Hyvässä sovussa hallituksen kanssa luotiin kaksi työryhmää: Jukka Rantalan (ETK) eläkeneuvotteluryhmä ja Jukka Ahtelan (EK) työelämäryhmä pidentämään työuria ja kehittämään suomalaista työelämää, mikä oli myös Sata-komitean keskeinen tavoite. Sata-komitean hyvät esitykset otti hallitus suoraan ohjelmaansa sitä mukaan kuin niitä valmistui, ja loput olennaisista asioista pantiin noihin kahteen ryhmään.
Matkan varrella Sata-komitea on tilannut kymmenkunta taustaselvitystä, joiden yksityiskohtainen sisältö esityksineen menee kirjoittajiensa piikkiin ja teettänyt kaksi komiteassa käsiteltyä valmisteluryhmämuistiota, yhden työterveyshuollosta (9 sivua, 26.5.2009) ja toisen kuntoutuksesta (19 sivua, 19.10.2009); näille on annettu taustaselvityksiä virallisempi asema, mikä näkynee vuoden lopussa annettavassa mietinnössä. Muistiot ja selvitykset ovat luettavissa STM:n sivuilla. Joitakin päiviä kuntoutuksen valmisteluryhmän paperin julkistuksen jälkeen ilmestyi STM:n nettiin huomautus muistion kohdalle, että ”komitea ei vielä ole ottanut kantaa selvityksen sisältöön.” Ehkä joku taho on huomannut siinä luvattavan liikoja? Tai sitten kaksi käsittelykertaa ei riittänyt lopullisten kantojen ottamiseen.
Sata-komitea lupailee kuntoutusraportissa asiakaslähtöisyyttä, kuntoutuksen oikea-aikaisuutta, palveluketjun luotettavaa jatkuvuutta yli kaikkien hallintorajojen. Ryhmä sanoo, että ”kuntoutusprosessin olennaisin kysymys on, miten henkilö pääsee asianmukaiseen kuntoutukseen silloin kun hänellä on siihen selvä tarve.” Tähän lyhyeen lauseeseen kätkeytyy paljon: myöhemmin, toivottavasti, selviää, mitä on ”asianmukainen kuntoutus”, millainen on ”selvä tarve”, kuka sen toteaa ja millaisin sitoumuksin. Toinen periaate koskee kuntoutuksen ohjausmallia: ”kuntoutus nähdään ensisijaisesti asiakkaan prosessina ja järjestelmien sopimuksellisena sitoutumisena sen johdonmukaiseen toteuttamiseen.” On asiakas ja järjestelmä, mutta yhteiskunnan kehitys ja odotukset jäävät vaille tarkastelua.
Sata-komitean ajatukset kuntoutuksesta ovat paluuta kuntoutuksen lähtöruutuun, vuosina 1963-66 työskennelleen Kuntoutuskomitean hahmottelemaan malliin. Silloin kuntoutus liitettiin – tai jätettiin liittämättä - osaksi suomalaista hyvinvointipalvelujärjestelmää. Samoihin aikoihin syntyivät työeläkelait, tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutuslait ja sairausvakuutuslaki, kuntoutuksen sosiaalivakuutuksellinen lähiympäristö. Kuntoutusjärjestelmät - VKK ja Kela - valitsivat asemansa kuntoutuskomitean työn aikana.
Kelan pääjohtajan V.J. Sukselaisen vetämän komitean käytännön tuloksena oli kuntoutusjärjestelmän sisällön kehittyminen toimenpidekohtaiseksi. Kun hahmoteltua hallinnollista ja rahoituksellista kokonaisratkaisua ei syntynyt, lisäiltiin silloiseen kuntoutuslakiin, invalidihuoltolakiin, erillisiä palveluja aina työkokeilusta, sopeutumisvalmennuksesta ja kuntoutusohjauksesta suojatyöhön ja toimintaterapiaan saakka. Sata-komitea ja sen asettama kaikkia kuntoutustahoja edustanut valmisteluryhmä esittää kokonaisratkaisua samoin periaattein kuin noina neitseellisinä aikoina, 60-luvun puolivälissä. Ehkä homma nyt onnistuu, ehkä ei.
Sata-komitea vaatii kuntoutukseen hallintorajat ylittävää vastuullisuutta, jonka keskeinen tavoite on kuntoutuksen riittävän varhainen käynnistäminen. Kuntoutus on aloitettava kun siihen on ”selvä tarve”. Kuntoutus ei saa viivästyä rahoituksellisen rajankäynnin takia. Hyvin vahvasti painotetaan ”regressin” käyttöä ongelmien ratkaisijana. Regressi eli ”takautuminen” tarkoittaa sitä, että ”lopullinen tai varsinainen” vastuullinen toimija korvaa toisen perustellusti jo tekemien toimenpiteiden kustannukset. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Regressit ovat tavallisia toimeentuloon liittyvissä ratkaisuissa kun ensisijaisuusasteeltaan erilaiset maksut voivat mennä ajallisesti päällekkäin. Korvattujen palvelujen osalta ongelmia syntyy ainakin silloin, kun eri järjestelmien käyttämä palveluvalikoima on erilainen. Miksi työeläkelaitoksen pitäisi maksaa sellaista Kelan kuntoutusta, jota se ei pidä asianmukaisena toimenpiteenä tai päinvastoin.
Kuntoutuskomitean ehdottamassa Laissa kuntoutusrahasta sekä kuntoutuskustannusten korvauksesta ja rahoituksesta oli 12 §: ”Ensisijaisten vastuuvelvollisten vastattavat kuntoutuskustannukset rahoitetaan, mikäli niitä ei suoriteta ensisijaisen vastuuvelvollisen toimesta, väliaikaisesti kansaneläkelaitoksen varoista. Rahoitusta varten kansaneläkelaitos on oikeutettu perimään muilta ensisijaisilta vastuuvelvollisilta etukäteen neljännesvuosittain ennakkomaksun sosiaaliministeriön vahvistaminen perusteiden mukaan.”
Sitten vielä 13 §: ”kansaneläkelaitoksen väliaikaisesti rahoittamat kuntoutuskustannukset jaetaan ensisijaisten vastuuvelvollisten kesken vuosittain niiden kunkin kalenterivuoden aikana maksamien kuntoutusrahojen ja niitä vastaavien [...] työkyvyttömyyseläkkeiden markkamääräisessä suhteessa.”
Voihan regressi tai jokin sitä muistuttava malli toimiakin. Sata-komitea (valmisteluryhmän muistion mukaan) ehdottaakin asian selvittämistä. Kuvittelen kuitenkin, että organisaatio kokee ”sisältöregressin” (jos tällainen käsite on hyväksyttävissä) moitteena omaa työtapaansa kohtaan.
Ratkaisuna palvelujen varhentamiseen ja työnjakokysymyksiin Sata-komitea tuo keskustelupöytään viime vuosina sosiaali- ja terveydenhuollossa muotiin tulleet aikarajat. Kun yhteen kohtaan pannaan 1-2 viikkoa, toiseen 2-3 viikkoa ja kolmanteen mitä lienee, niin määräajoilla tulee olla kaksi ehtoa: niitä voidaan noudattaa hyvän hallinnon laatu säilyttäen (on ehdittävä) ja niiden tarkoituksenmukaisuus tulee olla sisällöllisesti perusteltu (on osattava). Muussa tapauksessa ”pallottelu”, tuo määrittelemätön mutta yleisesti inhottu menettelytapa vain kiihtyy ja piiloutuu erilaisten tekosyiden taakse.
Pakko kuntoutuksen kanssa on tehdä jotakin, ettei kuntoutus – as we know it – menehdy käsiin. Sitä ei meistä kukaan toivo, eihän?
Valmistelutyöryhmän raportissa on toimeksiannon mukaisesti noin kolmannes ammatillisen kuntoutuksen pohdintaa, mutta ällistyttävän vähän siinä käsitellään työeläkekuntoutusta. Ilmeisesti ryhmä on tullut siihen johtopäätökseen että siellä kaikki on niin hyvin, ettei mitään kehitettävää ole sisällössä eikä yhteistyössä toisten järjestelmien kanssa. Toinen erikoinen painotus on työ- ja elinkeinohallinnon vetäytyminen muiden palvelujärjestelmien selän taakse: ”TE-toimiston järjestämä ammatillinen kuntoutus on toissijaista Kelan ja työeläkelaitosten järjestämään kuntoutukseen nähden.” TE-toimistot eivät (ainakaan ”ensisijaisesti”) järjestä palveluja niille, joilla on työkyvyttömyyden uhka, vaikka työhallinnon oman ammatillisen kuntoutuksen ehtona on myös asianmukaisesti todettu sairaus tai vamma. Pitääkö jokaisella te-toimiston vajaakuntoisella asiakkaalla siis olla paperi, jossa todistetaan, että uhkaa ei ole.
Sata-komitean teettämä työterveyshuollon vastaava paperi on käytännössä tyhjä kuntoutuksen osalta. Siinä toki muistutetaan työterveyshuollon velvollisuudesta ohjata työntekijä tarvittaessa kuntoutukseen. Hyvän työterveyshuollon periaatteiden noudattaminen olisi edellytys sille, että Kela korvaa 60 prosenttia kuluista, kun nyt tähän luokkaan pääsyn perusteet ovat toiset. Työntekijäkohtainen katto säilyy edelleen.
Tälläkin kertaa kuntoutus näyttää jäävän vaille merkittäviä rakenteellisia ratkaisuja. Mielenkiinnolla jää seuraamaan millaisia muutoksia palvelujärjestelmää aiheuttavat erilaiset aikarajat, jos niitä aiotaan viedä lakitasolle. Vammaispolitiikassa on käynnissä vammaispoliittisen ohjelman laatiminen maakunta- ja kuulemiskierroksineen. Kuntoutus on edelleen niin järjestelmäkeskeistä toimintaa, että kansan käsiin sen kehittämistä ei vielä voi antaa. Riittää kun puhutaan ”asiakaslähtöisen kuntoutusprosessin” puolesta. Kuntoutuspoliittisen toimintaohjelman sijasta ehdotetaan kuntoutuksen tutkimuspoliittista ohjelmaa; ja siinäkin vaikuttavuuteen liittyvät kysymykset olisivat keskeisessä osassa.. Tutkimuksesta käytäntöön on tunnetusti pitkä ja kivinen tie.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Kuntoutuksen pitäisi olla oikea-aikaista ja vaikuttavaa. Samalla sen pitäisi lisätä kuntoutujan omatoimisuutta ja autonomiaa kestävällä tavalla. Kuntoutuspolitiikassa ei haluta ajatellakaan, että nämä tavoitteet voisivat olla ristiriitaisia tai edes vaikeita saavuttaa. Kun kuntoutus ei tunnu pääsevän näihin tavoitteisiin, syitä etsitään toisista toimijoista, yhteiskunnan asenteista, mistä tahansa.
Kaksi ja puoli vuotta sitten, alkukesästä 2007 (14.6.) asetetun Sata-komitean toimeksianto oli hyvin kuntoutusmyönteinen. Työnteon pitäisi aina olla edullisempaa kuin sosiaaliturvan varassa eläminen. Kuntoutusta ikuisesti vaivaava säädös- ja työnjakoviidakko luvattiin karsia minimiinsä. Näitä periaatteita on kuntoutus aina kaivannut tuekseen. Aluksi ideoita pursui kaikista suunnista. STM:n organisoima Otakantaa-keskustelu (4.2.-3.3.2008) tuotti lähes 500 nettiviestiä, ennätys alallaan. Eduskunta kyseli komitean perään, oppositio ihmetteli, miksei heitä päästetty mukaan, lehdet kiukuttelivat heikosta tiedottamisesta.
Helsingin Sanomat kirjoitti 5.7.2007 ykköspääkirjoituksen otsikolla ”Sosiaaliturvan uudistus on hallituksen suurin haaste”, oheen oli pantu puheenjohtaja Markku Lehdon värikuva. Teoreetikot väittelivät kansalaispalkan hyvistä ja huonoista puolista. Kaikki nämä haaveet ovat kuihtuneet omaan mahdottomuuteensa. Mutta eikö edes kuntoutuksen idea jäänyt elämään? Ei kai käy niin, että ainoat uudet ideat ovat asumistuen yksinkertaistaminen ja työpankit?
Tämän vuoden alussa syntynyt mediakohu hallituksen aikeista nostaa lakisääteistä eläkeikää johti sivutuotteena siihen, että Sata-komitean työltä putosi pohja ja kuskin paikalle istuivat työmarkkinajärjestöt. Uudet toimintatavoitteet kirjattiin työmarkkinajärjestöjen eläkepoliittisina esityksinä 21.1.2009 (ns. sosiaalitupo) ja yhteisymmärryksenä 11.3.2009. Tuohon väliin sijoittui hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009. Hyvässä sovussa hallituksen kanssa luotiin kaksi työryhmää: Jukka Rantalan (ETK) eläkeneuvotteluryhmä ja Jukka Ahtelan (EK) työelämäryhmä pidentämään työuria ja kehittämään suomalaista työelämää, mikä oli myös Sata-komitean keskeinen tavoite. Sata-komitean hyvät esitykset otti hallitus suoraan ohjelmaansa sitä mukaan kuin niitä valmistui, ja loput olennaisista asioista pantiin noihin kahteen ryhmään.
Matkan varrella Sata-komitea on tilannut kymmenkunta taustaselvitystä, joiden yksityiskohtainen sisältö esityksineen menee kirjoittajiensa piikkiin ja teettänyt kaksi komiteassa käsiteltyä valmisteluryhmämuistiota, yhden työterveyshuollosta (9 sivua, 26.5.2009) ja toisen kuntoutuksesta (19 sivua, 19.10.2009); näille on annettu taustaselvityksiä virallisempi asema, mikä näkynee vuoden lopussa annettavassa mietinnössä. Muistiot ja selvitykset ovat luettavissa STM:n sivuilla. Joitakin päiviä kuntoutuksen valmisteluryhmän paperin julkistuksen jälkeen ilmestyi STM:n nettiin huomautus muistion kohdalle, että ”komitea ei vielä ole ottanut kantaa selvityksen sisältöön.” Ehkä joku taho on huomannut siinä luvattavan liikoja? Tai sitten kaksi käsittelykertaa ei riittänyt lopullisten kantojen ottamiseen.
Sata-komitea lupailee kuntoutusraportissa asiakaslähtöisyyttä, kuntoutuksen oikea-aikaisuutta, palveluketjun luotettavaa jatkuvuutta yli kaikkien hallintorajojen. Ryhmä sanoo, että ”kuntoutusprosessin olennaisin kysymys on, miten henkilö pääsee asianmukaiseen kuntoutukseen silloin kun hänellä on siihen selvä tarve.” Tähän lyhyeen lauseeseen kätkeytyy paljon: myöhemmin, toivottavasti, selviää, mitä on ”asianmukainen kuntoutus”, millainen on ”selvä tarve”, kuka sen toteaa ja millaisin sitoumuksin. Toinen periaate koskee kuntoutuksen ohjausmallia: ”kuntoutus nähdään ensisijaisesti asiakkaan prosessina ja järjestelmien sopimuksellisena sitoutumisena sen johdonmukaiseen toteuttamiseen.” On asiakas ja järjestelmä, mutta yhteiskunnan kehitys ja odotukset jäävät vaille tarkastelua.
Sata-komitean ajatukset kuntoutuksesta ovat paluuta kuntoutuksen lähtöruutuun, vuosina 1963-66 työskennelleen Kuntoutuskomitean hahmottelemaan malliin. Silloin kuntoutus liitettiin – tai jätettiin liittämättä - osaksi suomalaista hyvinvointipalvelujärjestelmää. Samoihin aikoihin syntyivät työeläkelait, tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutuslait ja sairausvakuutuslaki, kuntoutuksen sosiaalivakuutuksellinen lähiympäristö. Kuntoutusjärjestelmät - VKK ja Kela - valitsivat asemansa kuntoutuskomitean työn aikana.
Kelan pääjohtajan V.J. Sukselaisen vetämän komitean käytännön tuloksena oli kuntoutusjärjestelmän sisällön kehittyminen toimenpidekohtaiseksi. Kun hahmoteltua hallinnollista ja rahoituksellista kokonaisratkaisua ei syntynyt, lisäiltiin silloiseen kuntoutuslakiin, invalidihuoltolakiin, erillisiä palveluja aina työkokeilusta, sopeutumisvalmennuksesta ja kuntoutusohjauksesta suojatyöhön ja toimintaterapiaan saakka. Sata-komitea ja sen asettama kaikkia kuntoutustahoja edustanut valmisteluryhmä esittää kokonaisratkaisua samoin periaattein kuin noina neitseellisinä aikoina, 60-luvun puolivälissä. Ehkä homma nyt onnistuu, ehkä ei.
Sata-komitea vaatii kuntoutukseen hallintorajat ylittävää vastuullisuutta, jonka keskeinen tavoite on kuntoutuksen riittävän varhainen käynnistäminen. Kuntoutus on aloitettava kun siihen on ”selvä tarve”. Kuntoutus ei saa viivästyä rahoituksellisen rajankäynnin takia. Hyvin vahvasti painotetaan ”regressin” käyttöä ongelmien ratkaisijana. Regressi eli ”takautuminen” tarkoittaa sitä, että ”lopullinen tai varsinainen” vastuullinen toimija korvaa toisen perustellusti jo tekemien toimenpiteiden kustannukset. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Regressit ovat tavallisia toimeentuloon liittyvissä ratkaisuissa kun ensisijaisuusasteeltaan erilaiset maksut voivat mennä ajallisesti päällekkäin. Korvattujen palvelujen osalta ongelmia syntyy ainakin silloin, kun eri järjestelmien käyttämä palveluvalikoima on erilainen. Miksi työeläkelaitoksen pitäisi maksaa sellaista Kelan kuntoutusta, jota se ei pidä asianmukaisena toimenpiteenä tai päinvastoin.
Kuntoutuskomitean ehdottamassa Laissa kuntoutusrahasta sekä kuntoutuskustannusten korvauksesta ja rahoituksesta oli 12 §: ”Ensisijaisten vastuuvelvollisten vastattavat kuntoutuskustannukset rahoitetaan, mikäli niitä ei suoriteta ensisijaisen vastuuvelvollisen toimesta, väliaikaisesti kansaneläkelaitoksen varoista. Rahoitusta varten kansaneläkelaitos on oikeutettu perimään muilta ensisijaisilta vastuuvelvollisilta etukäteen neljännesvuosittain ennakkomaksun sosiaaliministeriön vahvistaminen perusteiden mukaan.”
Sitten vielä 13 §: ”kansaneläkelaitoksen väliaikaisesti rahoittamat kuntoutuskustannukset jaetaan ensisijaisten vastuuvelvollisten kesken vuosittain niiden kunkin kalenterivuoden aikana maksamien kuntoutusrahojen ja niitä vastaavien [...] työkyvyttömyyseläkkeiden markkamääräisessä suhteessa.”
Voihan regressi tai jokin sitä muistuttava malli toimiakin. Sata-komitea (valmisteluryhmän muistion mukaan) ehdottaakin asian selvittämistä. Kuvittelen kuitenkin, että organisaatio kokee ”sisältöregressin” (jos tällainen käsite on hyväksyttävissä) moitteena omaa työtapaansa kohtaan.
Ratkaisuna palvelujen varhentamiseen ja työnjakokysymyksiin Sata-komitea tuo keskustelupöytään viime vuosina sosiaali- ja terveydenhuollossa muotiin tulleet aikarajat. Kun yhteen kohtaan pannaan 1-2 viikkoa, toiseen 2-3 viikkoa ja kolmanteen mitä lienee, niin määräajoilla tulee olla kaksi ehtoa: niitä voidaan noudattaa hyvän hallinnon laatu säilyttäen (on ehdittävä) ja niiden tarkoituksenmukaisuus tulee olla sisällöllisesti perusteltu (on osattava). Muussa tapauksessa ”pallottelu”, tuo määrittelemätön mutta yleisesti inhottu menettelytapa vain kiihtyy ja piiloutuu erilaisten tekosyiden taakse.
Pakko kuntoutuksen kanssa on tehdä jotakin, ettei kuntoutus – as we know it – menehdy käsiin. Sitä ei meistä kukaan toivo, eihän?
Valmistelutyöryhmän raportissa on toimeksiannon mukaisesti noin kolmannes ammatillisen kuntoutuksen pohdintaa, mutta ällistyttävän vähän siinä käsitellään työeläkekuntoutusta. Ilmeisesti ryhmä on tullut siihen johtopäätökseen että siellä kaikki on niin hyvin, ettei mitään kehitettävää ole sisällössä eikä yhteistyössä toisten järjestelmien kanssa. Toinen erikoinen painotus on työ- ja elinkeinohallinnon vetäytyminen muiden palvelujärjestelmien selän taakse: ”TE-toimiston järjestämä ammatillinen kuntoutus on toissijaista Kelan ja työeläkelaitosten järjestämään kuntoutukseen nähden.” TE-toimistot eivät (ainakaan ”ensisijaisesti”) järjestä palveluja niille, joilla on työkyvyttömyyden uhka, vaikka työhallinnon oman ammatillisen kuntoutuksen ehtona on myös asianmukaisesti todettu sairaus tai vamma. Pitääkö jokaisella te-toimiston vajaakuntoisella asiakkaalla siis olla paperi, jossa todistetaan, että uhkaa ei ole.
Sata-komitean teettämä työterveyshuollon vastaava paperi on käytännössä tyhjä kuntoutuksen osalta. Siinä toki muistutetaan työterveyshuollon velvollisuudesta ohjata työntekijä tarvittaessa kuntoutukseen. Hyvän työterveyshuollon periaatteiden noudattaminen olisi edellytys sille, että Kela korvaa 60 prosenttia kuluista, kun nyt tähän luokkaan pääsyn perusteet ovat toiset. Työntekijäkohtainen katto säilyy edelleen.
Tälläkin kertaa kuntoutus näyttää jäävän vaille merkittäviä rakenteellisia ratkaisuja. Mielenkiinnolla jää seuraamaan millaisia muutoksia palvelujärjestelmää aiheuttavat erilaiset aikarajat, jos niitä aiotaan viedä lakitasolle. Vammaispolitiikassa on käynnissä vammaispoliittisen ohjelman laatiminen maakunta- ja kuulemiskierroksineen. Kuntoutus on edelleen niin järjestelmäkeskeistä toimintaa, että kansan käsiin sen kehittämistä ei vielä voi antaa. Riittää kun puhutaan ”asiakaslähtöisen kuntoutusprosessin” puolesta. Kuntoutuspoliittisen toimintaohjelman sijasta ehdotetaan kuntoutuksen tutkimuspoliittista ohjelmaa; ja siinäkin vaikuttavuuteen liittyvät kysymykset olisivat keskeisessä osassa.. Tutkimuksesta käytäntöön on tunnetusti pitkä ja kivinen tie.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
ICF kuntoutuksen viitekehyksenä
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
WHO julkaisi 1980 ”Vaurioiden, toimintavajavuuksien ja haittojen kansainvälisen luokituksen” (ICIDH = International Classification of Impairments, Disabilities and Handicaps), josta Vesa Vaaranen suomensi Työterveyslaitoksen violetin kirjasen 1985.
ICIDH:n kohtaloksi tuli jäädä (tai päästä?) kuntoutuksen käsitteelliseksi malliksi. ICIDH:n alkuperäinen tarkoitus oli luokitella – ei sairauksia vaan – sairauksien seurauksia. Kolmijako vaurio – toiminnanvajavuus – haitta osui hyvin suomalaiseen kuntoutus- ja vammaispoliittiseen ajatteluun. Vuoden 1946 invalidihuoltolaki sisälsi jo vastaavanlaisen tasoerottelun, ja Tapani Purolan malli ja Lauri Rauhalan käsitejärjestelmä olivat myös hyvin ”bio-psyko-sosiaalisia” Näitä kumpaakin on menestyksellisesti sovellettu kuntoutukseen.
Purolalla
• yksilön psykofyysinen järjestelmä = sairaus-terveys psykofyysisen järjestelmän toiminnan tilana
• yksilön sosiaaliset kytkennät = sairaus-terveys sosiaalisena tilana
• yksilön tiedostus = sairaus-terveys koettuna tilana
Rauhalalla
• kehollisuus
• tajunnallisuus
• situationaalisuus
Kuten tunnettua, ICF julkistettiin vuonna 2001, ja sen suomenkielinen laitos ilmestyi vuonna 2004. ICF on tavallaan ICIDH:n uusi versio, mutta ainakin tavoitteiltaan syvempi ja laajempi näkemys ”toiminnallisesta terveydestä”. WHO kunnioitti ja markkinoi ICF:ää määrittelemällä sen rinnakkaiseksi tuotteeksi tautiluokituksen (ICD) kanssa. Kansainvälisissä luokittelukeskuksissa nämä kaksi ovat ainakin periaatteessa rinnakkain.
WHO ei voi toimia muualla kuin terveyden alueella, mistä saattaa seurata käsitteellisiä ongelmia monialaisen kuntoutuksen suunnassa, mutta nämä periaatteelliset kysymykset on toistaiseksi pidetty aisoissa. Annetaan ICF:lle aikaa puhua puolestaan. Niin ICD:n kuin ICF:nkin uskotaan ja toivotaan muuttuvan netissä jatkuvasti uudistuvaksi luokitukseksi ja jopa kansainväliseksi eri ammattiryhmien yhdistäväksi ”kieleksi”. Suomessa ICF-prosessin eteenpäin viemisestä vastasi ja edelleen vastaa THL:n Matti Ojala.
Suomessa ICF-ajattelua on pitkäjänteisesti kehittänyt KKT (nyt Petrea) ja Seija Talo, joka työtovereineen järjestää luokituskoulutusta. Koulutuksesta ovat kiinnostuneet erityisesti käytännön työntekijät. Myös Esko Mälkiän ryhmät ovat tuottaneet paljon ICDH- ja ICF-pohjaista tiedettä. KKT:n biopsykososiaalinen (BPS-ICF) malli soveltaa ICF-käsitteitä moniammatillisessa arviointi- ja kuntoutustoiminnassa. Tässä ICF:n ideologinen merkitys on suurimmillaan, koska eräillä kuntoutuksen toimijoilla on halu päästä eroon moniammatillisuudesta, jonka ne katsovat johtavan kuntoutusprosessin hidastumiseen ja osin jopa kuntoutuksen kääntymiseen tarkoituksensa vastaiseksi.
Kela on kuntoutuksen kehittämistyössä sitoutunut ICF:ään, samoin STM:n tekemässä uuden terveydenhuoltolain taustamuistiossa – ohimennen tosin - pidetään ICF:ää kuntoutuksen toteutukselle hyödyllisenä käsitejärjestelmänä. ICF tuskin pääsee sähköisen potilastiedoston käyttämäksi luokitukseksi, joskaan mitään estettä ei ole sen käyttöön myös terveydenhuollon potilaskontakteissa. En pysty ottamaan kantaa siihen, mihin johtaa kiinnostus etsiä yksityiskohtaisen ICF-luokittelun sijaan mini- tai ydinluokituksia (core sets = ”korsetti”).
Kuntoutusportin tutkimustietokannasta löytyy 12 julkaisua hakusanalla ICF; yhtenä tuoreimmista Jaana Paltamaan väitöskirja ICF-viitekehyksestä MS-tautia sairastavien fyysisen toimintakyvyn arvioinnissa. Heidi Anttila omassa väitöskirjassaan puolestaan tutki ICF:n soveltuvuutta CP-vammaisuuteen liittyen. Tieteellistä tutkimusta tulee lisää, koska ICF:lle omistautuneita laitoksia ja opettajia/tutkijoita on useissa yliopistoissa ja korkeakouluissa. THL:n koordinoimassa Toimia-hankkeessa (2007-2010) ainakin vaikeavammaisten toimintakykyä käsittelevä työryhmä on ottanut ICF:n työnsä lähtökohdaksi.
Kansainvälistä aktiivisuutta ICF:n ympärillä on niin paljon, että suomalaisten näkymättömyys siellä oudostuttaa, onhan aiemmin ollut perinteenä, että Suomen ryhmä on kansanvälisissä kuntoutuskonferensseissa toiseksi suurin (heti järjestäjämaan jälkeen). Syy meikäläisten passiivisuuteen lienee sekä kuntoutusjärjestelmä hajanaisuudessa että sosiaali- ja terveysministeriön priorisoinnissa. Julkisen sektorin rahapula ei kelpaa selitykseksi, koska siitä kärsivät kaikki. Tosin eivät sosiaali- ja terveydenhuollon (tai kuntoutuksen) ”tietämyksenhallinnan avainhenkilöt” ole yksimielisesti ICF:n kannattajia.
Kapkaupungin yliopiston Jennifer Jelsma on kerännyt aineiston kansainvälisestä ICF-tutkimuksesta vuosilta 2001-2007 ja saanut haaviinsa 243 julkaisua. Vahvoja vuosia olivat 2004-2006 mutta vuoden 2007 kohdalla on jo notkahdus. Lukumääräisesti eniten ICF-juttuja ilmestyi Saksassa ja Yhdysvalloissa (kummassakin 55), kolmantena Alankomaat (21). Suomesta oli vain yksi (Paltamaa, West, Sarasoja, 2005) kuten Bangladeshista, Tsekistä, Ranskasta, Intiasta, Nepalista ja Ruandasta. Ruotsista oli 18, Norjasta kolme ja Tanskasta kaksi.
Eniten ICF-artikkeleita oli ollut Disability and Rehabilitation –lehdessä (21 %) ja sen jälkeen tuli Journal of Rehabilitation Medicine (13%), missä Jelsmankin tutkimus ilmestyi heti vuoden alussa 2009. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ICF:ää käsiteltiin yli sadassa tietokantoihin sisältyvistä aikakauslehdistä. Monitieteisyyttä näkyy olevan, lopullinen läpimurto kuitenkin vielä puuttuu.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
WHO julkaisi 1980 ”Vaurioiden, toimintavajavuuksien ja haittojen kansainvälisen luokituksen” (ICIDH = International Classification of Impairments, Disabilities and Handicaps), josta Vesa Vaaranen suomensi Työterveyslaitoksen violetin kirjasen 1985.
ICIDH:n kohtaloksi tuli jäädä (tai päästä?) kuntoutuksen käsitteelliseksi malliksi. ICIDH:n alkuperäinen tarkoitus oli luokitella – ei sairauksia vaan – sairauksien seurauksia. Kolmijako vaurio – toiminnanvajavuus – haitta osui hyvin suomalaiseen kuntoutus- ja vammaispoliittiseen ajatteluun. Vuoden 1946 invalidihuoltolaki sisälsi jo vastaavanlaisen tasoerottelun, ja Tapani Purolan malli ja Lauri Rauhalan käsitejärjestelmä olivat myös hyvin ”bio-psyko-sosiaalisia” Näitä kumpaakin on menestyksellisesti sovellettu kuntoutukseen.
Purolalla
• yksilön psykofyysinen järjestelmä = sairaus-terveys psykofyysisen järjestelmän toiminnan tilana
• yksilön sosiaaliset kytkennät = sairaus-terveys sosiaalisena tilana
• yksilön tiedostus = sairaus-terveys koettuna tilana
Rauhalalla
• kehollisuus
• tajunnallisuus
• situationaalisuus
Kuten tunnettua, ICF julkistettiin vuonna 2001, ja sen suomenkielinen laitos ilmestyi vuonna 2004. ICF on tavallaan ICIDH:n uusi versio, mutta ainakin tavoitteiltaan syvempi ja laajempi näkemys ”toiminnallisesta terveydestä”. WHO kunnioitti ja markkinoi ICF:ää määrittelemällä sen rinnakkaiseksi tuotteeksi tautiluokituksen (ICD) kanssa. Kansainvälisissä luokittelukeskuksissa nämä kaksi ovat ainakin periaatteessa rinnakkain.
WHO ei voi toimia muualla kuin terveyden alueella, mistä saattaa seurata käsitteellisiä ongelmia monialaisen kuntoutuksen suunnassa, mutta nämä periaatteelliset kysymykset on toistaiseksi pidetty aisoissa. Annetaan ICF:lle aikaa puhua puolestaan. Niin ICD:n kuin ICF:nkin uskotaan ja toivotaan muuttuvan netissä jatkuvasti uudistuvaksi luokitukseksi ja jopa kansainväliseksi eri ammattiryhmien yhdistäväksi ”kieleksi”. Suomessa ICF-prosessin eteenpäin viemisestä vastasi ja edelleen vastaa THL:n Matti Ojala.
Suomessa ICF-ajattelua on pitkäjänteisesti kehittänyt KKT (nyt Petrea) ja Seija Talo, joka työtovereineen järjestää luokituskoulutusta. Koulutuksesta ovat kiinnostuneet erityisesti käytännön työntekijät. Myös Esko Mälkiän ryhmät ovat tuottaneet paljon ICDH- ja ICF-pohjaista tiedettä. KKT:n biopsykososiaalinen (BPS-ICF) malli soveltaa ICF-käsitteitä moniammatillisessa arviointi- ja kuntoutustoiminnassa. Tässä ICF:n ideologinen merkitys on suurimmillaan, koska eräillä kuntoutuksen toimijoilla on halu päästä eroon moniammatillisuudesta, jonka ne katsovat johtavan kuntoutusprosessin hidastumiseen ja osin jopa kuntoutuksen kääntymiseen tarkoituksensa vastaiseksi.
Kela on kuntoutuksen kehittämistyössä sitoutunut ICF:ään, samoin STM:n tekemässä uuden terveydenhuoltolain taustamuistiossa – ohimennen tosin - pidetään ICF:ää kuntoutuksen toteutukselle hyödyllisenä käsitejärjestelmänä. ICF tuskin pääsee sähköisen potilastiedoston käyttämäksi luokitukseksi, joskaan mitään estettä ei ole sen käyttöön myös terveydenhuollon potilaskontakteissa. En pysty ottamaan kantaa siihen, mihin johtaa kiinnostus etsiä yksityiskohtaisen ICF-luokittelun sijaan mini- tai ydinluokituksia (core sets = ”korsetti”).
Kuntoutusportin tutkimustietokannasta löytyy 12 julkaisua hakusanalla ICF; yhtenä tuoreimmista Jaana Paltamaan väitöskirja ICF-viitekehyksestä MS-tautia sairastavien fyysisen toimintakyvyn arvioinnissa. Heidi Anttila omassa väitöskirjassaan puolestaan tutki ICF:n soveltuvuutta CP-vammaisuuteen liittyen. Tieteellistä tutkimusta tulee lisää, koska ICF:lle omistautuneita laitoksia ja opettajia/tutkijoita on useissa yliopistoissa ja korkeakouluissa. THL:n koordinoimassa Toimia-hankkeessa (2007-2010) ainakin vaikeavammaisten toimintakykyä käsittelevä työryhmä on ottanut ICF:n työnsä lähtökohdaksi.
Kansainvälistä aktiivisuutta ICF:n ympärillä on niin paljon, että suomalaisten näkymättömyys siellä oudostuttaa, onhan aiemmin ollut perinteenä, että Suomen ryhmä on kansanvälisissä kuntoutuskonferensseissa toiseksi suurin (heti järjestäjämaan jälkeen). Syy meikäläisten passiivisuuteen lienee sekä kuntoutusjärjestelmä hajanaisuudessa että sosiaali- ja terveysministeriön priorisoinnissa. Julkisen sektorin rahapula ei kelpaa selitykseksi, koska siitä kärsivät kaikki. Tosin eivät sosiaali- ja terveydenhuollon (tai kuntoutuksen) ”tietämyksenhallinnan avainhenkilöt” ole yksimielisesti ICF:n kannattajia.
Kapkaupungin yliopiston Jennifer Jelsma on kerännyt aineiston kansainvälisestä ICF-tutkimuksesta vuosilta 2001-2007 ja saanut haaviinsa 243 julkaisua. Vahvoja vuosia olivat 2004-2006 mutta vuoden 2007 kohdalla on jo notkahdus. Lukumääräisesti eniten ICF-juttuja ilmestyi Saksassa ja Yhdysvalloissa (kummassakin 55), kolmantena Alankomaat (21). Suomesta oli vain yksi (Paltamaa, West, Sarasoja, 2005) kuten Bangladeshista, Tsekistä, Ranskasta, Intiasta, Nepalista ja Ruandasta. Ruotsista oli 18, Norjasta kolme ja Tanskasta kaksi.
Eniten ICF-artikkeleita oli ollut Disability and Rehabilitation –lehdessä (21 %) ja sen jälkeen tuli Journal of Rehabilitation Medicine (13%), missä Jelsmankin tutkimus ilmestyi heti vuoden alussa 2009. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ICF:ää käsiteltiin yli sadassa tietokantoihin sisältyvistä aikakauslehdistä. Monitieteisyyttä näkyy olevan, lopullinen läpimurto kuitenkin vielä puuttuu.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
tiistai 13. lokakuuta 2009
Lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen tiet eroavat?
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Kuntoutusta ajatellaan yleensä ytimeltään yhtenäisenä asiana, joka jakaantuu lääkinnälliseen, ammatilliseen, sosiaaliseen ja ties mihin kuntoutukseen. Palvelujärjestelmän ja väestön kuntoutustarpeiden kehitys on nostanut lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen kahdeksi päämuodoksi. Muutamat yhteiskuntapolitiikan kehitystrendit ovat kuitenkin vieneet lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen tavoitteita ja lähtökohtia niin vahvasti eri suuntiin, että on pakko kysyä, voiko kuntoutusta enää pitää yhtenäisenä kokonaisuutena edes teoreettisessa tai käsitteellisessä mielessä. Mikä olisi kuntoutuksen ”määritelmä”, ”paradigma” tai sisältö, josta voisi puhua kaikille kuntoutuksen muodoille yhteisenä asiana: osallisuus, positiivinen erityiskohtelu, voimannuttaminen?
Useimmat lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen välistä railoa leventävistä kehitystekijöistä ovat vanhaa perua. Lääkinnällisestä kuntoutuksesta ei koskaan täydellisesti hävinnyt näkemys, että ”hyvään hoitoon kuuluu kuntoutus”. Sen rinnalla on elänyt kriittinen ajatus, että ”käypää hoitoa voidaan toteuttaa ilmankin kuntoutusta”. Hyvässä hoidossa on tämän näkemyksen mukaan jotakin vikaa, jos sitä pitäisi täydentää tai sen rinnalla kuljettaa kuntoutusta. Olisiko kuntoutus sitten hyvän hoidon äänetön yhtiökumppani?
Työelämän puolella vastaava valtavirtaistamistrendi on työllistettävyys (employability). Muutama vuosi sitten työeläkekuntoutuksen laeista poistettiin mahdollisuus lääkinnälliseen kuntoutukseen. Muutoksen käytännöllinen merkitys oli erittäin vähäinen. Olihan lääkinnällinen kuntoutus ehdollistettu ammatillisen kuntoutuksen toteuttamiselle niin, että lääkinnällistä kuntoutusta kustannettiin työeläkevaroista vain, jos se oli välttämätöntä ammatilliseen kuntoutukseen osallistumiselle. Jos selkäkipu estäisi koulunpenkillä istumisen, niin silloin olisi voinut ajatella fysioterapiaa, mutta jos saman estäisi masennus tai fobia, niin psykoterapiaa ei tipu.
Kelan vuoden 2008 heinäkuussa tekemä työmarkkinoilla olevien kuntoutustutkimuksen poisto omasta palveluvalikoimasta oli symboliselta ja taloudelliselta merkitykseltään paljon suurempi, mutta kuitenkin johdonmukaisessa linjassa lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen toisistaan erottamisen tiellä. Olihan kuntoutustutkimus poistettu työeläkekuntoutuksesta edellisenä vuotena. Monet palveluntuottajat pitivät tätä liikettä hätävarjelun liioitteluna. Enemmänkin se oli työeläkelaitosten pettymystä kuntoutustutkimuksen hitauteen tai jopa tarpeettomuuteen varsinaisen tavoitteen, työllistymisen kannalta.
Vakuutuskuntoutuksessa (tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutus) on voimassa jako työkykyä ylläpitävään ja toimintakykyä ylläpitävään kuntoutukseen. Näistä edellinen on ammatillista ja jälkimmäinen lääkinnällis-sosiaalista kuntoutusta. Tähän kasvoi pieni teoreettinen ongelma, kun työkyvyttömyyslainsäädäntöä rukattiin viimeisessä suuressa eläkeuudistuksessa toimintakykypainotteisuuden suuntaan.
Kelan kuntoutuslaissa on vaikeavammaisten lääkinnälliselle kuntoutukselle ja vajaakuntoisten ammatilliselle kuntoutukselle omat pykälät. Lisäksi on pykälä 12 harkinnanvaraisesta kuntoutuksesta, jonka pitäisi olla ”muuta kuntoutusta”, kuten lakiteksti asian ilmaisee. Kela on kuitenkin päättänyt käyttää harkinnanvaraiset 100 miljoonaa euroa pääasiassa lääkinnälliseen kuntoutukseen: ASLAK, psykoterapia, sopeutumisvalmennus- ja kuntoutuskurssit pääasiallisina toimintamuotoina.
Terveydenhuollon kuntoutuksesta on voimassa asetus lääkinnällisestä kuntoutuksesta vuodelta 1991, ja siihen sisältyvät myös ammatillisen kuntoutuksen valmistelu ja kokeilu kuntoutustutkimuksen ja jopa työkokeilun muodossa. Uuden terveydenhuollon lain uskotaan panevan lääkinnällisen kuntoutuksen järjestykseen, mutta tähän on vaikea uskoa sen, joka on verrannut voimassa olevan asetuksen tekstiä suunnitelmassa olevaan lakitekstiin. Ne ovat käytännöllisesti katsoen identtiset; siis kunnat noudattavat lakia, mutta eivät asetusta?
Kuntoutuksen kokonaiskuvan täydentävät työ- ja elinkeinohallinnon ammatillisen kuntoutuksen välineet. Uuden TEM:in pulmana on edelleen jatkuva palvelujärjestelmän sisäänajo, johon vaikuttavat työttömyyden valtava kasvu, aluehallinnon muutos, jossa työvoimapiirit yhtyvät liikenteen ja ympäristöhallinnon kanssa, ja asiakassegmenttien uudelleen määrittely. Periaatteessa työ- ja elinkeinohallinto lupaa, että ammatillista kuntoutusta tullaan toteuttamaan kaikkien asiakasryhmien – suoraan työllistyvät, koulutuksen avulla työllistyvät ja tukitoimin työllistyvät – kohdalla, mutta palapeli on lähes epäjärjestyksessä. Vajaakuntoisuuden käsite pitäisi leimaavana saada siirrettyä historiaan, työsyrjintädirektiivin edellyttämät kohtuulliset mukautukset olisi koordinoitava työolosuhteiden järjestelytukeen, palkkatuet työllistymisen välineinä olisi pidettävä voimassa myös kolmannella sektorilla. Uusia pulmia kasautuu vanhojen ratkaisemattomien päälle.
Syyskuun 9-12. päivinä 2009 Riiassa pidetyn EFRR:n kuntoutuksen 10. tutkimuskongressin yli sadasta esityksestä enintään 15 käsitteli ammatillista kuntoutusta. Niistä noin puolet oli suomalaisten pitämiä. Työllistyminen ja työmarkkina-aseman haltuunotto on kuitenkin kuntoutuksen haastavin ongelma koko Euroopassa. Kuntoutuksen kansainvälisen tiedeyhteisön kiinnostus on nyt ratkaisevasti lääketieteen alueella. Miten käy ammatillisen kuntoutuksen tutkimuksen, kun toisaalta vähänkin merkittävämpää rahoitusta vaativat hankkeet edellyttävät kansainvälisyyttä. Mistä löytyvät meikäläisittäin ajattelevat kuntoutustutkijat kumppaneiksi kansainvälisiin hankkeisiin?
Ammatillisen kuntoutuksen vahvin käsite on nyt siirtymä (transition) erilaisten työmarkkina-asemien välillä. Asiaa käsitellään monipuolisesti Irlannin Waterfordissa pidettävässä European Platform for Rehabilitationin (http://www.epr.eu/) vuosikokouksessa 15.-16.10.2009. Suomessa on työnsosiologien termi Transitional Labour Market epäonnistuneesti käännetty sanalla ”välityömarkkinat”. Tämän ratkaisun analysoi jotakuinkin tyhjentävästi Asko Suikkanen Sata-komitealle tekemässään raportissa (13.10.2008) Selvitystyö välityömarkkinoista. Ammatillinen kuntoutus on siis yksi työmarkkinasiirtymien tukemisen muodoista. Koko tämän vuosikymmenen kiinnostus on työllistettävyydessä vuonna 2000 päätetyn ja viisi vuotta myöhemmin uudistetun Lissabonin sopimuksen hengessä. Kuntoutus on tässä vähäinen sivutuote.
Miksi suomalainen kuntoutusjärjestelmä vaikuttaa niin sekavalta, että sitä eivät (OECD;n Sickness, Disability and Work-raportin mukaan) ymmärrä Suomessa kansalaiset eivätkä ammattilaisetkaan? OECD:n työryhmä ehdotti yhden vastuuorganisaation periaatetta ja työantajavastuiden lisäämistä ammatillisessa kuntoutuksessa. Edellisen esityksen tyrmäsi SATA-komitea nopeasti ja jälkimmäisestä kukaan ei ole vaivautunut sanomaan sanaakaan.
Sosiaali- ja terveysministeriö on valmistautunut ajamaan linjaa, jossa perusterveydenhuollolle tulee ehdoton ja kattava vastuu ”hyvään hoitoon” kuuluvasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Työ- ja elinkeinohallitus voisivat vihdoinkin päästä yhteisymmärrykseen työeläkejärjestelmän kanssa ammatillisen kuntoutuksen toimintamalleista ja vastuista. Lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen väliin yhä pitemmäksi ja kiikkerämmäksi sillaksi tuntuvat kaikki haluavan työterveyshuoltoa. THL:ltä on ilmestynyt kaksi työttömien työterveyshuoltoa käsittelevää hankeraporttia. Niistä näkee, että matka 10 vuoden takaisesta IP-hankkeesta, Taipaleen mallin, ja työelämän palvelukeskusten (TYP) kautta päättyy kuntien perusterveydenhuollon työkykylähtöisten tutkimusten ja ohjauskeskustelujen syliin. Eihän niitä nyt kuitenkaan työantaja (jota ei ole) tai Kela maksa.
Mutta päädymmekö lopuksi kuntoutuksen ikiaikaiseen ihanteeseen, jossa vallitsee ”Rehabilitation in All Policies” vai jatkuuko kansalaisten polarisoituminen. Kuntoutus sentään keksittiin ennen hyvinvointivaltiota.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Kuntoutusta ajatellaan yleensä ytimeltään yhtenäisenä asiana, joka jakaantuu lääkinnälliseen, ammatilliseen, sosiaaliseen ja ties mihin kuntoutukseen. Palvelujärjestelmän ja väestön kuntoutustarpeiden kehitys on nostanut lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen kahdeksi päämuodoksi. Muutamat yhteiskuntapolitiikan kehitystrendit ovat kuitenkin vieneet lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen tavoitteita ja lähtökohtia niin vahvasti eri suuntiin, että on pakko kysyä, voiko kuntoutusta enää pitää yhtenäisenä kokonaisuutena edes teoreettisessa tai käsitteellisessä mielessä. Mikä olisi kuntoutuksen ”määritelmä”, ”paradigma” tai sisältö, josta voisi puhua kaikille kuntoutuksen muodoille yhteisenä asiana: osallisuus, positiivinen erityiskohtelu, voimannuttaminen?
Useimmat lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen välistä railoa leventävistä kehitystekijöistä ovat vanhaa perua. Lääkinnällisestä kuntoutuksesta ei koskaan täydellisesti hävinnyt näkemys, että ”hyvään hoitoon kuuluu kuntoutus”. Sen rinnalla on elänyt kriittinen ajatus, että ”käypää hoitoa voidaan toteuttaa ilmankin kuntoutusta”. Hyvässä hoidossa on tämän näkemyksen mukaan jotakin vikaa, jos sitä pitäisi täydentää tai sen rinnalla kuljettaa kuntoutusta. Olisiko kuntoutus sitten hyvän hoidon äänetön yhtiökumppani?
Työelämän puolella vastaava valtavirtaistamistrendi on työllistettävyys (employability). Muutama vuosi sitten työeläkekuntoutuksen laeista poistettiin mahdollisuus lääkinnälliseen kuntoutukseen. Muutoksen käytännöllinen merkitys oli erittäin vähäinen. Olihan lääkinnällinen kuntoutus ehdollistettu ammatillisen kuntoutuksen toteuttamiselle niin, että lääkinnällistä kuntoutusta kustannettiin työeläkevaroista vain, jos se oli välttämätöntä ammatilliseen kuntoutukseen osallistumiselle. Jos selkäkipu estäisi koulunpenkillä istumisen, niin silloin olisi voinut ajatella fysioterapiaa, mutta jos saman estäisi masennus tai fobia, niin psykoterapiaa ei tipu.
Kelan vuoden 2008 heinäkuussa tekemä työmarkkinoilla olevien kuntoutustutkimuksen poisto omasta palveluvalikoimasta oli symboliselta ja taloudelliselta merkitykseltään paljon suurempi, mutta kuitenkin johdonmukaisessa linjassa lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen toisistaan erottamisen tiellä. Olihan kuntoutustutkimus poistettu työeläkekuntoutuksesta edellisenä vuotena. Monet palveluntuottajat pitivät tätä liikettä hätävarjelun liioitteluna. Enemmänkin se oli työeläkelaitosten pettymystä kuntoutustutkimuksen hitauteen tai jopa tarpeettomuuteen varsinaisen tavoitteen, työllistymisen kannalta.
Vakuutuskuntoutuksessa (tapaturma- ja liikennevakuutuskuntoutus) on voimassa jako työkykyä ylläpitävään ja toimintakykyä ylläpitävään kuntoutukseen. Näistä edellinen on ammatillista ja jälkimmäinen lääkinnällis-sosiaalista kuntoutusta. Tähän kasvoi pieni teoreettinen ongelma, kun työkyvyttömyyslainsäädäntöä rukattiin viimeisessä suuressa eläkeuudistuksessa toimintakykypainotteisuuden suuntaan.
Kelan kuntoutuslaissa on vaikeavammaisten lääkinnälliselle kuntoutukselle ja vajaakuntoisten ammatilliselle kuntoutukselle omat pykälät. Lisäksi on pykälä 12 harkinnanvaraisesta kuntoutuksesta, jonka pitäisi olla ”muuta kuntoutusta”, kuten lakiteksti asian ilmaisee. Kela on kuitenkin päättänyt käyttää harkinnanvaraiset 100 miljoonaa euroa pääasiassa lääkinnälliseen kuntoutukseen: ASLAK, psykoterapia, sopeutumisvalmennus- ja kuntoutuskurssit pääasiallisina toimintamuotoina.
Terveydenhuollon kuntoutuksesta on voimassa asetus lääkinnällisestä kuntoutuksesta vuodelta 1991, ja siihen sisältyvät myös ammatillisen kuntoutuksen valmistelu ja kokeilu kuntoutustutkimuksen ja jopa työkokeilun muodossa. Uuden terveydenhuollon lain uskotaan panevan lääkinnällisen kuntoutuksen järjestykseen, mutta tähän on vaikea uskoa sen, joka on verrannut voimassa olevan asetuksen tekstiä suunnitelmassa olevaan lakitekstiin. Ne ovat käytännöllisesti katsoen identtiset; siis kunnat noudattavat lakia, mutta eivät asetusta?
Kuntoutuksen kokonaiskuvan täydentävät työ- ja elinkeinohallinnon ammatillisen kuntoutuksen välineet. Uuden TEM:in pulmana on edelleen jatkuva palvelujärjestelmän sisäänajo, johon vaikuttavat työttömyyden valtava kasvu, aluehallinnon muutos, jossa työvoimapiirit yhtyvät liikenteen ja ympäristöhallinnon kanssa, ja asiakassegmenttien uudelleen määrittely. Periaatteessa työ- ja elinkeinohallinto lupaa, että ammatillista kuntoutusta tullaan toteuttamaan kaikkien asiakasryhmien – suoraan työllistyvät, koulutuksen avulla työllistyvät ja tukitoimin työllistyvät – kohdalla, mutta palapeli on lähes epäjärjestyksessä. Vajaakuntoisuuden käsite pitäisi leimaavana saada siirrettyä historiaan, työsyrjintädirektiivin edellyttämät kohtuulliset mukautukset olisi koordinoitava työolosuhteiden järjestelytukeen, palkkatuet työllistymisen välineinä olisi pidettävä voimassa myös kolmannella sektorilla. Uusia pulmia kasautuu vanhojen ratkaisemattomien päälle.
Syyskuun 9-12. päivinä 2009 Riiassa pidetyn EFRR:n kuntoutuksen 10. tutkimuskongressin yli sadasta esityksestä enintään 15 käsitteli ammatillista kuntoutusta. Niistä noin puolet oli suomalaisten pitämiä. Työllistyminen ja työmarkkina-aseman haltuunotto on kuitenkin kuntoutuksen haastavin ongelma koko Euroopassa. Kuntoutuksen kansainvälisen tiedeyhteisön kiinnostus on nyt ratkaisevasti lääketieteen alueella. Miten käy ammatillisen kuntoutuksen tutkimuksen, kun toisaalta vähänkin merkittävämpää rahoitusta vaativat hankkeet edellyttävät kansainvälisyyttä. Mistä löytyvät meikäläisittäin ajattelevat kuntoutustutkijat kumppaneiksi kansainvälisiin hankkeisiin?
Ammatillisen kuntoutuksen vahvin käsite on nyt siirtymä (transition) erilaisten työmarkkina-asemien välillä. Asiaa käsitellään monipuolisesti Irlannin Waterfordissa pidettävässä European Platform for Rehabilitationin (http://www.epr.eu/) vuosikokouksessa 15.-16.10.2009. Suomessa on työnsosiologien termi Transitional Labour Market epäonnistuneesti käännetty sanalla ”välityömarkkinat”. Tämän ratkaisun analysoi jotakuinkin tyhjentävästi Asko Suikkanen Sata-komitealle tekemässään raportissa (13.10.2008) Selvitystyö välityömarkkinoista. Ammatillinen kuntoutus on siis yksi työmarkkinasiirtymien tukemisen muodoista. Koko tämän vuosikymmenen kiinnostus on työllistettävyydessä vuonna 2000 päätetyn ja viisi vuotta myöhemmin uudistetun Lissabonin sopimuksen hengessä. Kuntoutus on tässä vähäinen sivutuote.
Miksi suomalainen kuntoutusjärjestelmä vaikuttaa niin sekavalta, että sitä eivät (OECD;n Sickness, Disability and Work-raportin mukaan) ymmärrä Suomessa kansalaiset eivätkä ammattilaisetkaan? OECD:n työryhmä ehdotti yhden vastuuorganisaation periaatetta ja työantajavastuiden lisäämistä ammatillisessa kuntoutuksessa. Edellisen esityksen tyrmäsi SATA-komitea nopeasti ja jälkimmäisestä kukaan ei ole vaivautunut sanomaan sanaakaan.
Sosiaali- ja terveysministeriö on valmistautunut ajamaan linjaa, jossa perusterveydenhuollolle tulee ehdoton ja kattava vastuu ”hyvään hoitoon” kuuluvasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Työ- ja elinkeinohallitus voisivat vihdoinkin päästä yhteisymmärrykseen työeläkejärjestelmän kanssa ammatillisen kuntoutuksen toimintamalleista ja vastuista. Lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen väliin yhä pitemmäksi ja kiikkerämmäksi sillaksi tuntuvat kaikki haluavan työterveyshuoltoa. THL:ltä on ilmestynyt kaksi työttömien työterveyshuoltoa käsittelevää hankeraporttia. Niistä näkee, että matka 10 vuoden takaisesta IP-hankkeesta, Taipaleen mallin, ja työelämän palvelukeskusten (TYP) kautta päättyy kuntien perusterveydenhuollon työkykylähtöisten tutkimusten ja ohjauskeskustelujen syliin. Eihän niitä nyt kuitenkaan työantaja (jota ei ole) tai Kela maksa.
Mutta päädymmekö lopuksi kuntoutuksen ikiaikaiseen ihanteeseen, jossa vallitsee ”Rehabilitation in All Policies” vai jatkuuko kansalaisten polarisoituminen. Kuntoutus sentään keksittiin ennen hyvinvointivaltiota.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
maanantai 31. elokuuta 2009
TESTI BLOGIN JULKAISEMISEKSI
Wikipedia
Kuntoutus on suunnitelmallista ja monialaista, yleensä pitkäjännitteistä toimintaa, jonka tavoitteena on auttaa kuntoutujaa hallitsemaan elämäntilanteensa. Kuntoutuksen tavoitteena on toimintakyvyn, itsenäisen selviytymisen, hyvinvoinnin ja työllisyyden edistäminen.
Kuntoutus on erilaisten toimenpiteiden kokonaisuus ja saattaa koostua esimerkiksi ohjauskeskusteluista, työkokeiluista tai -valmennuksesta, puheterapiasta, apuvälinepalveluista tai työolosuhteiden suunnittelusta.
Sisällysluettelo
1 Ammatillinen kuntoutus
2 Toimintakykykuntoutus
3 Kasvatuksellinen kuntoutus
4 Sosiaalinen kuntoutus
5 Kuntoutusjärjestelmät Suomessa
6 Kuntoutuksen perusteluja
7 Lähteet
Ammatillinen kuntoutus
Ammatillinen kuntoutus (työkykyä edistävä kuntoutus) merkitsee niitä toimenpiteitä, jotka auttavat kuntoutujaa saamaan tai säilyttämään itselleen soveltuvan työn, kohentavat hänen työkykyään ja -valmiuksiaan, ja lisäävät integraatiota työhön muilla tavoilla. Ammatillisen kuntoutuksen tavallisia toimenpiteitä ovat ammatillinen koulutus ja uudelleen- tai täydennyskoulutus, koulutuskokeilu, työkokeilu, työpaikkakokeilu ja työvalmennus.
Ammatillisen kuntoutuksen pääidea on palauttaa ihminen työelämään. On mahdollista saavuttaa toimintakyvyn puutteista huolimatta jopa täysi työkyky – mahdollisesti eri ammatissa kuin aiemmin. Toisaalta kuntoutuksella on saavutettu paljon, jos saadaan kuntoutuja osa-aikaeläkkeelle tai osa-aikaiseen työhön. Tulos on myös se, että todetaan, että henkilö ei kuulu työttömyyskortistoon vaan työkyvyttömyyseläkkeelle.
Ammatillisen kuntoutuksen maksajana ovat yleensä eläkelaitokset, mutta esimerkiksi liikennevakuutus on merkittävä maksaja. On myös mahdollista, että työvoimahallinto tai kunta osallistuvat kustannuksiin.
Ammatillista kuntoutusta toteutetaan usein ryhmäkuntoutuksena. Tunnettuja ovat ammatillisesti suuntautuva ennalta ehkäiseväksi tarkoitettu Aslak sekä jo toimintakykyään menettäneille suuntautuva työkykyä ylläpitävä TYK.
Ammatillisen kuntoutuksen suurimpia haasteita on syrjäytymisen ehkäisy.
Toimintakykykuntoutus
Lääkinnällinen kuntoutus (toimintakykyä parantava kuntoutus) viittaa tavallisesti kuntoutuksen edellyttämiin lääketieteellisiin tutkimuksiin, joiden pohjalta yksilön fyysistä ja psyykkistä toimintakykyä kohentaviin toimenpiteisiin ryhdytään. Lääkinnälliseen kuntoutukseen luetaan kuntouttavien hoitotoimenpiteiden lisäksi neuvonta, kuntoutustarvetta ja -mahdollisuuksia selvittävä tutkimus, apuvälinehuolto, sopeutumisvalmennus- ja ohjaustoiminta sekä muut näihin rinnastettavat toimintamuodot.
Lääkinnällinen kuntoutus käyttää osin samoja menetelmiä kuin ammatillinenkin kuntoutus. Sen erityishaasteita ovat kuitenkin akuutit sairastumiset ja vammat, joiden hoidon jälkiseurauksena tarvitaan kuntoutusta. Ei ole harvinaista, että sinänsä vähäpätöinen leikkaus voi johtaa esimerkiksi vanhuksen laitostumiseen. Tällaisessa lääkinnällinen kuntoutus jo sairaalavaiheessa voi antaa uskoa selviytymiseen kotioloissa tai edes sairaalan ulkopuolella tuetussa asumisessa.
Kuntoutus on moniammatillista yhteistyötä, ja siinä tarvitaan usein lääkinnällistä otetta, esimerkiksi lääkärin panosta, samoin tarvitaan fysioterapiaa, psykoterapiaa sekä omaistahojen kanssa käytäviä neuvotteluita. Eri viranomaisilla kuten sosiaalityön osaajilla on sangen usein myös varsin ratkaiseva osuus kuntoutumisessa, ja heidän asenteestaan saattaa riippua koko muun tiimin onnistuminen.
Kasvatuksellinen kuntoutus
Kasvatuksellinen kuntoutus viittaa vammaisen tai vajaakuntoisen lapsen tai aikuisen kasvatukseen, koulutukseen ja niiden edellyttämiin erityisjärjestelyihin. Se on kasvatuksen ja opetuksen painotusta, jossa otetaan huomioon oppilaan yksilöllisen tuen tarve – yksilöllisyyden ja elämänhallinnan kehittäminen. Kasvatuksellinen kuntoutus yhdistää kasvatuksen, opetuksen, oppilashuollon ja kuntoutuksen.
Sosiaalinen kuntoutus
Sosiaalinen kuntoutus merkitsee muun muassa prosessia, jolla pyritään parantamaan sosiaalista toimintakykyä – kykyä selviytyä arkipäivän välttämättömistä toiminnoista, vuorovaikutussuhteista sekä oman toimintaympäristön rooleista. Tähän pyritään helpottamalla asumista, liikkumista ja yleistä osallistumista, huolehtimalla taloudellisesta turvallisuudesta ja tukemalla sosiaalisia verkostoja.
Kuntoutusjärjestelmät Suomessa
Terveydenhuolto (kansanterveyslaki, erikoissairaanhoito) hoitaa fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia ja vammoja potevia henkilöitä. Toimenpiteenä lääkinnällinen kuntoutus.
Kuntien sosiaalihuolto ja vammaispalvelut (sosiaalihuoltolaki, vammaispalvelulaki, kehitysvammaisten erityishuoltoa koskeva laki, lastensuojelulaki, päihdehuoltolaki) hoitaa henkilöitä, perheitä tai yhteisöjä joilla on turvattomuutta tai toimintakyvyn ongelmia, vammaisia, kehitysvammaisia, vajaakuntoisia päihdeongelmaisia ja vanhuksia. Toimenpiteinä kuntouttavat sosiaalipalvelut, vammaispalvelut, työ- ja toimintakeskusten palvelut, päihdehuollon kuntouttava toiminta, elintapoihin ja elinoloihin vaikuttaminen ja vanhustenhuolto.
Peruskoulussa, ammatillisessa erityisoppilaitoksessa tai muussa ammatillisessa oppilaitoksessa annettava erityisopetus. Kohderyhmänä vamman, kehityksen viivästymisen, tunne-elämän häiriön tai muun syyn vuoksi erityisopetusta tai ohjauspalveluja tarvitsevat peruskoulujen tai ammatillisen opetuksen oppilaat. Toimenpiteinä peruskoulun erityisopetus, ammatillinen lisäkoulutus, valmentava ja kuntouttava opetus ja ohjaus sekä opiskelijan kokonaiskuntoutus.
Kansaneläkelaitoksen kuntoutus (KKL). Kohderyhmänä henkilöt, joilla on sairauden tai vamman aiheuttama työkyvyttömyyden uhka tai työkyky oleellisesti heikentynyt, vaikeavammaiset alle 65-vuotiaat ja muu kuntoutustarpeessa oleva työikäinen väestö. Toimenpiteinä ammatillinen tai lääkinnällinen kuntoutus.
Työeläkelakien mukainen kuntoutus (työeläkelaitokset, Vakuutuskuntoutus VKK). Kohderyhmänä työeläkejärjestelmän piiriin kuuluvat henkilöt, joilla on sairauden tai vamman aiheuttama työkyvyttömyyden uhka. Toimenpiteitä ammatillinen kuntoutus sekä sitä ja työhönpaluuta tukeva lääkinnällinen kuntoutus.
Sotainvalidien ja rintamaveteraanien kuntoutus (Valtiokonttori). Kohderyhmänä sotainvalidit, puolisot, lesket, sotalesket, rintamaveteraanit ja puolisot. Toimenpiteinä toimintakykyä ja itsenäistä selviytymistä tukevat toimet avo- ja laitoshoidossa.
Tapaturma- ja liikennevakuutuslakien mukainen kuntoutus (Vakuutuskuntoutus VKK). Kohderyhmänä tapaturmassa vammautuneet ja ammattitautipotilaat. Toimenpiteitä ammatillinen ja sitä tukeva lääkinnällinen kuntoutus ja sosiaalisen toimintakyvyn sekä suoriutumisen edistämiseksi annettava kuntoutus.
Työhallinnon kuntoutus. Kohderyhmänä vajaakuntoisen työnhakijat. Toimenpiteitä ammatillinen kuntoutus tai muu työllistymistä tukeva toiminta.
Työterveyslakiin (ja työmarkkinaosapuolten sopimuksiin) perustuva työkykyä ylläpitävä toiminta. Kohderyhmänä kaikki työssä käyvät, oireilevat ja vajaakuntoiset työntekijät. Toimenpiteitä työkykyä ylläpitävä ja edistävä toiminta työterveyshuollossa ja yrityksen toiminnassa.
Kuntoutuksen perusteluja
Ajoissa aloitettu kuntoutus palvelee niin yhteiskunnan, yksilön kuin yritystenkin etua.
Yhteiskunnan yleisiä etuja ovat taloudelliset hyödyt, työvoiman riittävyyden ja tuottavuuden turvaaminen, eläkekustannusten pitäminen kurissa, sekä hoito- ja huoltokustannusten väheneminen.
Yksilön hyvänä voidaan nähdä kuntoutuksen aikaansaamaa elämäntilanteen kohoamista, joka parhaimmillaan näkyy onnellisuutena, terveytenä, toimintakykynä ja hyvinvointina. Yksilön elämänhallinta paranee lisäten hänen vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan, ja puolustaen oikeutta työhön, riittävään elintasoon ja sosiaaliseen turvallisuuteen.
Yritysten etuja ovat liiketaloudelliset perustelut, henkilöstön työkyvyn alenemisesta johtuvien kustannusten aleneminen ja yrityksen kilpailutekijät ns. inhimillisen ja sosiaalisen pääoman alueilla, joita ovat esimerkiksi henkilöstön työkyky ja työhyvinvointi.
Lähteet
Aila Järvikoski, Kristiina Härkäpää: Kuntoutuksen perusteet. WSOY, 2004.
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuntoutus
Kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämisyhdistys ry
Hei
Olemme avanneet Blogin asinatuntijoiden kirjoittelufoorumiksi.
Ylläpitäjänä juha.leppa@solariskylpylat.fi
Olemme avanneet Blogin asinatuntijoiden kirjoittelufoorumiksi.
Ylläpitäjänä juha.leppa@solariskylpylat.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
