Nuoruus ei ole diagnoosi

Nuorissa on kansakunnan tulevaisuus, eikä julkisen vallan ja yhteiskunnallisten päättäjien halukkuutta edistää nuorten asiaa voi epäillä. Kuntoutuksella on vaikeutuksia asettua oikeaan asentoon nuoria palvellessaan tai heidän elinehtojaan tukiessaan. Ne ratkaisut – tässä tietenkin puhun vain kuntoutuksesta ja siitäkin ylimalkaan – jotka mielletään ja jäsennetään tukevasti lasten, työikäisten ja vanhusten kyseessä ollen, jäävät levottoman liikkuvaan tilaan kun kohteena tai toimijana (siis kuntoutujana) on nuori ihminen.

Yksinkertaisin tapa torjua nuoruus kuntoutuksen piiristä on aikuisen näkökulmasta hyvätahtoisesti hymyillen ja omaa nuoruuttaan virheellisesti muistellen vakuuttaa, että nuoruus on sairautta ja siis menee automaattisesti ohi kun ikää karttuu. Jos näin todella uskoo, ainoaksi portiksi kuntoutukseen jää perinteiselle kuntoutusnäkemykselle tutut ”sairauden, vian ja vamman” edellytykset.

Nuorten kohdalla erityisesti kuntoutus on jotain muuta kuin kuntoutusta. Ei paljon merkitse, että hyvää ja tarpeellista asiaa ei ole sijoitettu jollakin tavalla nimettyyn luokkaan. Muutamat viime aikoina esillä olleet kyseenaiheet ja selvitykset viittaavat kuitenkin siihen, että nuorilla ei mene yhtä hyvin kuin ennen ja että kuntoutuksella – elämänhallinnan suunnitelmallisen ja moniammatillisen tukemisen asiakseen ottaneella toiminnalla – olisi enemmän annettavaa.

Jos todella pitää paikkansa että suomalainen kuntoutuspalvelujärjestelmä on niin vaikeaselkoinen kuin väitetään, niin nuorten kuntoutus on siinä varmaankin huipputapaus. Myötämielistä puhetta on paljon, mutta toiminta on pisaroitunutta. Yleisen säätilan tapaan saderintamat ovat hyvin kapeita ja satunnaisia. Johtuuko se ilmastonmuutoksesta vai ennustamiskyvyn kasvusta, en tiedä.

Koska nuori on yleensä koulussa tai opiskelee, asia on valtakunnan tasolla opetus- ja kulttuuriministeriön tehtäväkentällä, ja sosiaali- ja terveydenhuolto hoitaa koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon tarvittavat tehtävät. Koska nuoren pitäisi mennä opiskelun jälkeen töihin, he kuuluvat myös työ- ja elinkeinoministeriölle. Nuoren pitäisi saada oma asunto, joten ympäristöministeriöllä on omat tehtävänsä. Jokainen muori on facebookissa ja netissä joten liikenne ja viestintä on heidän erikoisalaansa jne. jne. Nuoruus ei ole nuoren vaan yhteiskunnan vaiva, koska nuoret elävät elämäänsä.

Oletetaan että nämä yleiset systeemit ja palvelut ovat nuoruusmyönteisiä jopa kuntoutusmielisyyteen asti. Kuntoutuksen oma pesä voisi kuitenkin kaivata selvitystä. Jollei nyt suursiivousta niin ainakin varautumista siihen, että vieraita (so. nuoria ihmisiä) tulee kylään tai ovelle kolkuttelemaan.

Työelämän jatkuvaa muutokseen uskovat kaikki siinä määrin, että asiasta ei edes tarvitse puhua. Nuoren ihmisen elämä on kuitenkin muuttunut paljonsyvemmin – sanotaan nyt kymmenen viime vuoden aikana – mutta kuntoutuksessa soitetaan edelleen entisillä nuoteilla. Vaikeasti sairaiden ja vammaisten nuorten hoidon ja kuntoutuksen toimintamallit terveydenhuollon ja Kelan välillä vakiinnutettiin 20 vuotta sitten. Sen jälkeen ei ole ollut muuta kuin puhetta vaikeavammaisuuden uudesta määrittelystä ja irrottamisesta vammaisetuuksista. Tuskinpa keskussairaaloiden nuorille suunnatut palvelumuodot ovat pysyneet resursseiltaan ja työotteeltaan samoina 20 vuotta. Koulutuksen ja työmarkkinoiden käytännöt ovat muuttuneet lähes tunnistamattomiksi. Nuorten työpajoja tulee, menee ja tulee. Työllistymisen kepit ja porkkanat heiluvat. Yleisten hyvinvointipalvelujen kyljestä ei löydy kuntoutusta sieltä, missä sen pitäisi olla. Voidaan aivan hyvin soveltaa ajatusta, että kuntoutus astuu esiin, kun on merkkejä siitä, että elämänhallinta riistäytyy käsistä. Nuoren ihmisen tilannetta olisi katseltava toisenlaisten lasien läpi kuin lapsen tai aikuisen. Olennaista tässä on oman elämän haltuunoton (tai haltuunottokyvyn puuttumisen) osuus.

Nuorten kuntoutuksen liiketilan todisteeksi vetoan muutamaan havaintoon. Kelan harkinnanvaraisen kuntoutuksen kolmivuotissuunnitelman (2012-2014) mukaan ”Lasten ja nuorten neuropsykiatriseen hoitoon ja kuntoutukseen tarvitaan voimavaroja ja uusia käytäntöjä. Epäselvä työn- ja vastuunjako voivat johtaa siihen, että vastuun ottajaa ei löydy. Ne nuoret, joilla on oppimisen tai tarkkaavaisuuden häiriöitä, päihteiden ongelmakäyttöä tai mielenterveyden häiriöitä, voivat syrjäytyä palveluiden ulkopuolelle.”

Näissä sanoissa näkyy kuntoutuksen yhä vahvistuva sitoutuminen sairausperusteiseen malliin. Keskeisiä kehittämisalueita – ”uudet käytännöt” – etsitään uusien haltuun otettavien diagnoosiryhmien ja vaikuttaviksi todettujen käytäntöjen kautta. Nuoren ihmisen kohdalla ennen –> interventio –> jälkeen –asetelma ei voi toimia, koska nuoren elämäntehtävä on toteuttaa omaa vastuullisuuttaan ja siis painaa oma leimansa kaikkeen mitä tekee. Ei vaikuttavuustutkimus ole kokonaan poissuljettua, mutta sen piirissä on ensin kehitettävä ”oman elämän hallinnan asteen” mittarit ja sovellettava niitä.

Maanalaisen liikunnan merkkejä voi olla näkevinään Raha-automaattiyhdistyksenkin määräraharatkaisuissa. Sieltä haettiin vuodelle 2011 kaikkiaan 423 milj. euroa ja annettiin 268 milj. euroa, eli myönnettiin 63 % haetusta. Joillakin toimialueilla (esim. aistivammaistyössä) asetelmat ovat niin vakiintuneita, että jaetun ja haetun määrät ovat lähes samat. Mutta nuorisokasvatuksessa annettiin vain 44 % haetusta (12/27 milj. euroa) kun esimerkiksi lähialueella, lastensuojelussa vastaava prosentti oli 71 %(243/34 milj euroa).

Nykyhallituksen asettamista politiikkaohjelmista yksi oli lasten, nuorten ja perheiden politiikkaohjelma. Politiikkaohjelmien yhteinen loppuraportti luovutettiin hallitukselle 29.3.2011 ja varsinkin tämä lasten, nuorten ja perheiden raportti on kuntoutuksen näkökulmasta nopeasti luettu. Mitään siinä ei ole kuntoutuksesta, ja ohjelmassa luvatun Kelan avokuntoutuksen kehittämisen kohdalla on tyhjää: asia ei ole edennyt mainitsemisen arvoisella tavalla.

OKM:n ja TEM:in Tilastokeskukselta tilaaman nuorten syrjäytymistä koskevan raportin (Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella) mukaan ”kaikista palveluista” sivussa olevia 18-29 –vuotiaita on noin 32,000 ja lisäksi 15,000 työtöntä. Heidän tarkempi analyysinsa – nyt sen pitäisi olla yksilöllinen eikä rekisteritutkimus – voisi kertoa, millaisista kuntoutustarpeista heidän kohdallaan on kysymys. Ei tilanne voi olla läheskään niin monisärmäinen kuin on vaikkapa Kelan vaikeavammaisten lasten kohderyhmissä, joita löytyy varmaan yli sata erilaista.

On avattava kuntoutustarpeen tunnistamisen uudet ovet. Eikä siihen tarvita edes lainsäädännöllistä muutosta. Jokainen jota asia kiusaa, voisi lukea mitä Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista annetun lain 12 §:ssä sanotaan. Kirjoitan sen lukijan avuksi tähän ensimmäisen momentin ensimmäisen lauseen: ”Kansaneläkelaitos voi järjestää ja korvata järjestämisvelvollisuuteensa kuuluvan ammatillisen ja lääkinnällisen kuntoutuksen lisäksi muutakin kuntoutusta(harkinnanvarainen kuntoutus)”.
Siis muutakin kuntoutusta kuin vaikeavammaisten lääkinnällistä kuntoutusta, ammatillista kuntoutusta ja kuntoutuspsykoterapiaa. Laki ei siis aseta mitään ehtoja vammaisuudelle, työkyvylle tai sen uhalle, koska nämä kriteerit on sijoitettu ao. pykälien sisään. Nuoruutta ei tarvitse määritellä diagnoosiksi, jotta nuoria voisi kuntouttaa heidän tarpeittensa mukaisesti. Nuorten kuntoutuskandidaattien ei myöskään tarvitsisi odotella minkään sopivan sairausdiagnoosin putkahtamista jostakin päästäkseen kuntoutukseen. Ehkä asia järjestyy seuraavassa harkinnanvaraisen kuntoutuksen kolmivuotissuunnitelmassa vuosille 2013-2015.