Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Peruspalveluministeri Paula Risikko vastaanotti 26.8.2010 Vammaispoliittisen ohjelma, jota oli valmisteltu parin vuoden ajan Valtakunnallisessa vammaisneuvostossa. Risikko kiersi aktiivisesti kaikki kuulemis- ja aluetilaisuudet. Valtamedia otti ohjelman julkistamisen vastaan passiivisesti, yhtään juttua en ole nähnyt lehdissä enkä televisiossa.. STM:n laatimien tiedotteiden pohjalta korostettiin esitysten konkreettisuutta, malliesimerkiksi nostettiin 112-hätäkeskusnumeron saamista esteettömäksi.
VAMPOn rakentamisessa valittiin sektoriministeriölähtökohta, mistä seuraa kaikenlaista lopputulokseen nähden. Ohjelmassa tosin vakuutetaan, että hallinnonalalähtökohdan sijaan on otettu yhteiskunnallisten teemojen kautta tapahtuva tarkastelu. Tämä jää kuitenkin vain ajatukseksi, kun ohjelmassa vastuut annetaan lähes poikkeuksetta ministeriöittäin. Mitäpä muuta valtionhallinto voi tehdäkään.
Kansalaisia, vammaisia henkilöitä ja heidän järjestöjään ja läheisiään kuultiin aluekokouksissa eikä ketään kielletty lähettämästä omia ajatuksiaan VANElle, joka yhdessä THL:n asiantuntijoiden kanssa vastasi ohjelman tekemisestä. Netissä julkaistuja kirjeitä oli kolme, liikuntavammaisen pojan vanhempien kirje, kuulo- ja näkövammaisten lasten vanhempien kirje ja kuntoutussihteerin kommentti. Alueellisissa seminaareissa käytetyt kommenttipuheenvuorot ja keskustelut ovat vaikuttaneet merkittävästi ohjelman sisältöön, minkä jokainen voi todeta vertaamalla loppuraporttia marraskuun 2009 luonnokseen.
Vammaispoliittisella ohjelmalla on välittömänä lähtökohtanaan hallituksen Vammaispoliittinen selonteko keväältä 2006. VAMPO tuotti 16.11.2009 alustavan ja kommentoitavaksi tarkoitetun työpaperin nimellä ”Vahva pohja osallisuudelle ja yhdenvertaisuudelle, hallituksen vammaispoliittinen ohjelma VAMPO 2010-2015+” . Kaukaisempia taustatekijöitä ovat YK:n pitkä, yli 30 vuoden mittainen työ vammaisten henkilöiden oikeuksien takaamiseksi jonka merkkipaaluja ovat Vammaisten oikeuksien julistus 1975, Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sitä seurannut Vammaisten vuosikymmen (1983-1992) sekä viimeisimpänä vaiheena YK:n yleiskokouksen 13.12.2006 hyväksymä Vammaisyleissopimus (CRPD), jonka Suomi on allekirjoittanut mutta ei vielä ratifioinut.
Otsikkotasolla luonnosversion ja loppuraportin välillä on kaksi pientä eroa. Luonnoksessa oli ”hallituksen vammaispoliittinen ohjelma”, loppuraportissa ”Suomen vammaispoliittinen ohjelma”. Tässä suhteessa ohjelma haukkaa suuremman palan kuin se pystyy nielemään. Toinen ero on se, että luonnoksessa ajanjaksoksi oli merkitty 2010-2015+ mutta loppuraportissa tuo plus-merkki on jätetty pois, ehkä kainoussyistä, kun ei haluta sitoa vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen käsiä. Nämä kaksi muutosta ovat selvästi ristiriidassa keskenään: yhtäältä puhutaan Suomen eikä hallituksen ohjelmasta, mutta pidetään kuitenkin kiinni hallituskausista.
Marraskuun luonnoksesta ohjelman rakenne muuttui hyvin vähän. Perustelujen aukikirjoittaminen pidensi paperia huomattavasti. Marraskuun 124 ehdotusta väheni vain kahdella. Luonnoksen alakohta 13 Rahoitus ja resurssit siirrettiin omaksi luvukseen 5. Vammaispolitiikan rahoitus ja resurssit. Tästä seurasi se, että edellisen paikalle ”Vammaispolitiikan haasteet” lukuun tuli kohdaksi 13 niinkin yksityiskohtainen asia kuin ”Verotuen korvaaminen suoralla määrärahatuella”.
Mitä tästä Suomen vammaispoliittisen ohjelman valmistumisesta sitten seuraa? Ohjelmassa on esitetty mittarit tavoitteiden toteutumiselle ja vastuuministeriöt. Yksi avainkysymys on, miten hallitus tai eduskunta asiaa käsittelevät. Matti Vanhasen I hallitus antoi Vammaispoliittisen selonteon, jonka seurauksena tämä ohjelma tehtiin. Tarkoitus lienee, että hallitus antaisi ns. periaatepäätöksen, jolloin asiasta myös keskusteltaisiin eduskunnassa.
Periaatepäätöksellä annetaan valtionhallinnolle ohjeita ja suuntaviivoja asioiden valmistelulle. Periaatepäätökset ovat lähinnä poliittisia kannanottoja. Luonteeltaan ne ovat valmistelevia päätöksiä. Lopulliset päätökset tekee asiaa käsittelevä ja valmisteleva viranomainen. Periaatepäätöksillä ei ole vaikutuksia kansalaisiin. Näin sanotaan valtioneuvoston kotisivulla.
Nykyinen hallitus on antanut tänä vuonna 15 periaatepäätöstä, niistä yhtenä ainoana päivänä, 5. toukokuuta, peräti kuusi. Vammaispoliittisen ohjelman tapaisia periaatepäätöksiä on tänä vuonna annettu kaksi:
• 21.1.2010 periaatepäätös ohjelmaksi kehitysvammaisten asumisen ja siihen liittyvien palvelujen järjestämiseksi (3 sivua)
• 4.2.2010 periaatepäätös demokratian edistämisestä Suomessa (11 sivua)
Miksei hallitus aivan hyvin voisi antaa periaatepäätöstä, kymmenen sivun lyhennelmää vammaispoliittisesta ohjelmasta, mutta mitä merkitystä sillä sitten olisi? Onhan väitetty, että (Erkki Paaran Vieraskynä-kirjoitus Helsingin sanomissa), että kehitysvammaisten asumisessa ja palvelujen järjestämisessä ollaan menossa aivan päinvastaiseen suuntaan kuin, mitä hallituksen periaatepäätös edellyttää. Hyödyllisempi tie voisi olla seuraavan hallituksen ohjelma, kun tämänkin raportin aikajänne on hallituskauden mittainen.
Vammaispoliittinen ohjelma määrittelee 14 haastealuetta, joilta on valittu 122 toimenpide-ehdotusta. Eniten toimenpiteitä esitetään alueelta Itsenäinen elämä (33 ehdotusta, neljäsosa kaikista ehdotuksista), Terveydenhuolto ja kuntoutus (10 ehdotusta, joista 6 koskee kuntoutusta). Marrakuus version otsikko ”Terveys ja kuntoutus” olisi ollut paremmin linjassa, kun ohjelma haaveilee laajemmasta kuin hallinnonalaisesta lähtökohdasta. Kuntoutusta koskevat ehdotukset ovat menneiltä vuosilta tuttuja pieniä epäkohtia tai yleisiä toivomuksia:
1. selvitetään mahdollisuutta poistaa Kelan järjestämän vaikeavammaisten henkilöiden lääkinnällisen kuntoutuksen sidos vammaisetuuksiin. Asetetaan erillinen työryhmä laatimaan ehdotukset Kelan kuntoutuslain uudistamiseksi lääkinnällisen kuntoutuksen kytkennän poistamiseksi vammaisetuuksista.
2. vakiinnutetaan lääkinnällisen kuntoutuksen yhteistyö työterveydenhuollon kanssa
3. valmistellaan Kelan järjestämän vaikeavammaisten henkilöiden lääkinnällisen kuntoutuksen ikärajan nostaminen 67 vuoteen muuttamalla lakia Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista
4. kehitetään sosiaali- ja terveydenhuollon apuvälinepalvelujen seurantajärjestelmää
5. vahvistetaan järjestelmällisesti kuntoutuksen vaikuttavuuden tietopohjaa, jota tullaan hyödyntämään hyvien kuntoutuskäytäntöjen kehittämisessä.
6. vakiinnutetaan työelämän, koulutuksen ja opetuksen yhteistyö ammatillisen kuntoutuksen toimeenpanossa ohjauksen ja henkilöstökoulutuksen keinoin. Tavoitteena on varmistaa asiakkaille joustavat ja oikea-aikaiset ammatillisen kuntoutuksen palvelut.
Ammatillisen kuntoutuksen ja vammaisten työllistymisen osalta toimenpide-ehdotukset ovat yhtä yleisluontoisia tai perinteisiä:
• kehitetään rekrytointivaiheen palveluja ja ratkaisuja. Tarkoituksena on löytää uusia työaloja vammaisille henkilöille.
• vahvistetaan työ- ja elinkeinohallinnon työntekijöiden js yhteistyökumppaneiden vammaispoliittista osaamista koulutuksen, tiedottamisen ja vaikuttamistyön keinoin
• valtiotyöantaja toimii päättäväisesti vammaisten henkilöiden syrjinnän estämiseksi sekä virkaan nimittämisen yhteydessä, palvelussuhteen kestäessä että palvelussuhteita päätettäessä.
• selvitetään työolosuhteiden järjestelytuen käyttö ja kehittämistarpeet ja tarvittaessa uudistetaan säädökset ja ohjeistus
• luovutaan vammaisten osalta vajaakuntoinen termin käytöstä.
Niin ja sitten ne kuolemattomat ideoita ovat ikuisesti muuttumattomat verovähennykset, joista on puhuttu useiden vuosikymmenien ajan:
• kehitetään auton hankintatukijärjestelmä, joka korvaa autoveron palautusjärjestelmän ja VPL:n mukaisen tuen.
• selvitetään vammaisyrittäjien arvonlisäverohuojennuksen korvaaminen suoralla tuella vammaisyrittäjille
Odotukset kuntoutuksen asemasta ja merkityksestä vammaispoliittisessa ohjelmassa eivät liene olleet kovinkaan korkealle. Vammaispolitiikan modernissa peruskirjassa YK:n vammaisyleissopimuksessa on yksi artikla (26) kuntoutuksesta (rehabilitation), mutta siitä ei kukaan ulkomaalaisenkaan kommentaattori ole osannut sanoa mitään. Tältä kannalta Suomen vammaispoliittisen ohjelman sisältämä kuntoutusta koskeva osa on sentään jotakin, eikä tavanomaista vastakkainasettelua vammaispolitiikan ja kuntoutuspolitiikan kesken. Rauhanomainen rinnakkainelo näyttää kuitenkin tuottavan pysähtyneisyyden tilan. Ajattelun liikkeellepanossa ”pallo on kuntoutuksen kenttäpuoliskolla”.
Jos kuntoutusta koskevat ehdotukset ovat odotettuja, tärkeitä, mutta kokonaisuutta ajatellen marginaalisia, työelämän ja vammaisten työhön osallistumisen edistämiseen tästä ohjelmasta ei ole. Valmistelussa olivat mukana työmarkkinajärjestöt, mutta minkäänlaista painostusta niiden suuntaan ei ole näkyvissä, eivätkä työelämän vammaismyönteisen kehittämisen kannalta avainasemassa olevat tahot ole tulleet yhtään vastaankaan.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
maanantai 30. elokuuta 2010
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Kuntoutuspsykoterapiaa Kelasta
Kirjoittaja on kuntoutuskentässä toimiva asiantuntija. Hän kirjoittaa anonyymisti ajankohtaisista asioista.
Kesäloman alla (22.6.2010) eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta käsitteli loppuun Kelan kuntoutuslain muutosesityksen, joka tekee psykoterapiasta (ammatillisesta kuntoutuksesta johdetuin ehdoin) Kelan järjestämisvastuista, ”lakisääteistä” toimintaa vuoden 2011 alusta. Valiokunnan mietintöön sisältyi opposition vastalause, jossa haluttiin laajentaa kuntoutuspsykoterapian kohderyhmiä, alentaa omavastuita ja lisätä käyntikertoja, siis satsata vielä enemmän Kelan kuntoutusvarojen käyttöä psykoterapiaan. Valiokunnassa oli kuultava 12 kuntoutuksen ja psykoterapian asiantuntijaa. Helsingin kaupunki antoi kirjallisen lausunnon. Valiokuntien keskustelut ovat salaisia, pöytäkirjat ja mietinnöt julkisia.
Eduskunnassa kukaan ei näytä havainneen tai ainakaan muuttaneen havaintojaan sanalliseksi ilmaisuksi, että Kelan kuntoutusrahat kokonaisuudessaan ovat budjettikehyksen sisällä eli Kelan on pidettävä huoli siitä, että kokonaispotti (ammatillinen kuntoutus, vaikeavammaisten lääkinnällinen kuntoutus, kuntoutusraha, harkinnanvarainen kuntoutus ja nyt siis ”kuntoutuspsykoterapia”, kaikki yhdessä) ei kasva. Tästä kokonaismenonäkökulmasta pidän kuntoutuspsykoterapian lakisääteistämistä haitallisena ”osaoptimointina”: enintään vakiona pysyvästä kakusta annetaan yhdelle toiminnalle noin kaksi kertaa enemmän kuin tähän asti. Muiden toimintojen on vastaavasti supistuttava, ja mistä muualta sen nopeimmin saa kuin harkinnanvaraisesta rahasta.
Kelassa on laskelmoitu että harkinnanvaraista syötävää riittää 10 vuotta, kunnes ollaan tilanteessa, jossa eduskunnan ei enää tarvitse päättää mitään harkinnanvaraisesta rahasta, kun laki määrää sen suuruudeksi 4 prosenttia vakuutettujen sairausvakuutusmaksuista. Voi olla että vakuutettujen sairausvakuutusmaksua yleisen hyvinvointipolitiikan viimeaikaisen kehityksen mukaisesti korotetaan.
Kuntoutuspsykoterapian saaminen aiempaa vankempaan asemaan Kelan kuntoutuspäätösten teossa on ollut hyvin monen vuoden mittainen hanke. Useina vuosina Kelan kuntoutusosastolla, -linjalla tai –ryhmässä on laskeskeltu kesälomilta palattua, että harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahat – tai toimintasuunnitelmassa psykoterapialle varatut rahat – eivät näytä riittävän, jos päätöksiä tehdään vielä loppuvuodesta. Tietenkään tosiasialliset menot eivät ehdi syyskuusta joulukuuhun kasvaa kovinkaan suuriksi, kun tehdään vuoden tai kahden mittainen terapiapäätös, mutta yhtä selvää lienee ollut, että tehtyjä päätöksiä ei oikein voi perua eikä ongelmaa voi siirtää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Kelassa alettiin toivoa, että psykoterapia, jota muuten on kustannettu kuntoutuksen alusta lähtien, siirrettäisiin harkinnanvaraiselta puolelta ”lakisääteiselle” puolelle, tavallaan tiettyjen ehtojen mukaan kansalaisen ”subjektiivisen oikeuden” piiriin. Vähän tunnettua on, että lääkärin antama psykoterapian on ollut sairausvakuutuskorvaukseen oikeuttavaa hoitoa. Ensi vuonna se loppuu. Sieltä ei kovin paljon siirry kuntoutuspsykoterapian puolelle.
Helsingin sanomat nosti kuntoutuspsykoterapian ykköspääkirjoitukseksi heinäkuun 7. päivänä absurdilla otsikolla ”Kuntoutusterapia kaikkien saataville”. Tästä sanankäytöstä voi olla se hyvä puoli, että enää ei pidetä kuntoutusta pelkästään fysioterapiana, mutta samalla supistetaan sinänsä kummallisen käsitteen ”kuntoutusterapia” sisältöä. Asiallisesti pääkirjoitus (Hesarin tapaan nimettömän kirjoittajan tekstiä) myötäilee sosiaali- ja terveyslautakuntaa muutamine ongelmakohtineen: pienituloisten ja syrjäseudun asukkaiden saantiongelmat, nuorten ja aikuisten ehkä perusteltu taloudellinen eriarvoisuus nuorille kuitenkin jäävää 1600 euron vuotuista omavastuuta kauhistellen. Kun kirjoitus suhtautuu epäillen kunnan haluun maksaa erotusta toimeentulotukena, itse terapeuttien siirtymisestä (tai sen estämisestä) vastuu lankeaa kunnalle. Ylipäätään kunnan ja Kelan kuntoutusvastuun todennäköistä painopistemuutosta ei uskalleta arvioida, sen ”seuraamista” vain edellytetään.
Kaksi viikkoa myöhemmin (HS 21.7.2010) lehti kirjoitti Kotimaa-osastossa kahdella otsikolla, Psykoterapian suosio kasvaa ja ”Ilman terapiaa opiskelu olisi jäänyt” tavanomaiset jutut. Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajan ominaisuudessa psykologi, filosofian tohtori ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri viittasi psykoterapian tarjontalähtöisyyteen. Jutun kainalossa oleva tilasto kertoi, että Kelan psykoterapia on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Oma ennustukseni on, että nyt se kaksinkertaistuu viidessä vuodessa.
Poliittisesti ratkaisevaa tässä muutoksessa oli se, että Matti Vanhasen II hallitus otti hankkeen ohjelmaansa (Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009: ”Siirretään Kansaneläkelaitoksen harkinnanvaraisena kuntoutuksena korvattava psykoterapia järjestämisvelvollisuuden piiriin”.) SATA-komitea sisällytti tavoitteen mietintöönsä, joten rahoitus on kolmikantaisesti varmistettu. Kela on ollut vahvasti ajatuksen takana.
Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan enemmistö hyväksyi lakiesityksen sellaisenaan todeten kuitenkin, että ”hakijamäärän kasvua ja lisärahoituksen tarvetta on vaikea arvioida”. Hallituksen esityksessä arvioidaan kuntoutuspsykoterapian kysynnän kehitystä ja siitä aiheutuvaa hyvin kapeasti. Yleisesti tiedetään, että psykoterapia on hyvin tarjontapainotteinen palvelu. Tällä hetkellä palveluja antavilta psykoterapeuteilta olisi helposti saanut tietää, aikovatko he muuttaa työtapojaan tai asiakaskoostumustaan, kun Kelan kuntoutuspsykoterapiasta tulee vuosikymmeniksi hyvin varmasti ennustettavissa oleva lakisääteinen palvelu. Lainvalmistelijoille saattaa riittää hurskas toivomus, että julkinen terveydenhuolto, jolla on ensisijainen vastuu mielenterveystyöstä ja psykoterapiasta huolehtikoon palvelujen tarjonnasta ja yliopistot alan koulutuksesta jne. Kuntien pitäisi tavalla tai toisella kehittää omaa toimintaansa niin, että psykoterapeutit pysyisivät heidän työntekijöinään tai ostopalvelujen tuottajina.
Lähinnä huumorin piikkiin menee lain edellytys, että ”kuntoutuspsykoterapian korvaaminen edellyttää, että vakuutettu on mielenterveyden häiriön toteamisen jälkeen ollut vähintään kolme kuukautta asianmukaisessa hoidossa. Asianmukaisella hoidolla tarkoitetaan terveydenhuollon yksikössä annettua hyvän hoitokäytännön mukaista hoitoa, johon sisältyy tarpeellinen lääketieteellinen, psykiatrinen ja psykoterapeuttinen tutkimus ja hoito.” Jos ja kun Kelan kuntoutuspsykoterapia merkitsee kahdesti viikossa tapahtuvaa terapiaa, kuinkahan monta kertaa tuon kolmen kuukauden aikana kuntasektori keskimäärin tarjoaa (tai ostaa) ”vakuutetulle” psykoterapiaa? Kerran tai kaksi? Vai ei yhtään? Tuskin Kela voi kiistää hoidosta vastaavan psykiatrin lausuntoa Kelaterapian tarpeesta, kuntoutuspsykoterapian käynnistymisprosessi säilyy entisellään.
YTHS:n psykoterapian tulevaisuutta ei ennakoida riittävästi, vaan hallituksen esityksessä kerrotaan yksikantaan millainen systeemi on nyt. On vaikea nähdä, miksi opiskelukyvyn tukeminen Kelan kuntoutuspsykoterapialla ei muodostuisi tulevaksi käytännöksi, onhan YTHS:n taustalla Kela. Odottamassa on myös YTHS-mallin laajeneminen ammattikorkeakouluihin ja jopa kaikkiin ammatillisiin oppilaitoksiin.
Kelan kuntoutuspsykoterapiasta annetaan syksyllä valtioneuvoston asetus, jossa täsmennetään – mutta ei supisteta – Kelan kuntoutuslain kuntoutuspsykoterapiaa koskevia kohtia, mahdollisesti omavastuita, valintakriteerejä ja muita valiokunnassa esitettyjä näkökohtia.
Asetuksessa ei ehkä vaadita, että Kela kilpailuttaisi psykoterapeutit, mutta johdonmukaisuuden nimessä (myös vaikeavammaisten lääkinnällistä kuntoutusta antavat fysioterapeutit kilpailutetaan) Kelan pitäisi tällainen hankinta- ja kilpailutuskierros käydä.
Kelan tekemään kuntoutuspsykoterapiapäätökseen voi hakea muutosta, koska uusi etuus sisältyy samaan pykälään muiden järjestämisvastuisten palvelujen kanssa. Tällaisella oikeusturvalla on vain yleisestävä vaikutus, sillä päätösten viipyminen on erittäin haitallista kuntoutumisen kannalta. Suuri puute on se, että valitusasteessa ei käsitellä Kelan kuntoutuspsykoterapiaa edeltävää kunnallisen terveydenhuollon osuutta ja sen asianmukaisuutta.
Monissa viime aikoina annetuissa laeissa on päinvastaisista puheista huolimatta ollut se henki, että muutos on tekninen ja sanaston modernisointia, ja että laajempaan periaatekeskusteluun ei ole aikaa eikä syytä. Kuntoutuspsykoterapiaa koskevan muutoksenkin kohdalla jää vaikutelma, että varmistetaan yhden palvelun rahoituspohja niin, ettei Kelalle tule joka syksy huonoa mainosta. Siksi esimerkiksi yli kymmenen vuoden mittaista Psykoterapia-projektia ja sen kansanvälistä mainetta saavuttaneita tuloksia ei oteta huomioon muutoksen yhteydessä. On unohdettu, että tuota korkeimmat kokeellisen tutkimuksen periaatteet omaavaa hanketta aikanaan perusteltiin sillä, että Kela käyttää niin paljon julkista rahaa psykoterapiaan.
Koska uskon että Kelan kuntoutuspsykoterapian kustannusten kasvu ei suinkaan tasaannu kahdessa vuodessa eikä jää sille tasolle, jota ennakoidaan, mitä pitäisi tehdä, etteivät kaikki harkinnanvaraisen kuntoutuksen palvelut (ASLAK, sopeutumisvalmennus- ja kuntoutuskurssit) näivety? Harkinnanvaraisen määrärahan taso pitäisi säilyttää vähintään nykyisellä reaalitasolla; tämä kertavähennys (vuoden 2011 tasossa) on tietenkin asiallista tehdä.
Niin, ja Kelan kuntoutuksen vuositilasto muuttuu, kun perinteinen kolmijako
• vajaakunt. ammatillinen kuntoutus,
• vaikeavamm. lääkinnällinen kuntoutus,
• harkinnanvarainen kuntoutus saa uuden pääluokan, jossa on vain yksi toimenpide
• kuntoutuspsykoterapia.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Kesäloman alla (22.6.2010) eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta käsitteli loppuun Kelan kuntoutuslain muutosesityksen, joka tekee psykoterapiasta (ammatillisesta kuntoutuksesta johdetuin ehdoin) Kelan järjestämisvastuista, ”lakisääteistä” toimintaa vuoden 2011 alusta. Valiokunnan mietintöön sisältyi opposition vastalause, jossa haluttiin laajentaa kuntoutuspsykoterapian kohderyhmiä, alentaa omavastuita ja lisätä käyntikertoja, siis satsata vielä enemmän Kelan kuntoutusvarojen käyttöä psykoterapiaan. Valiokunnassa oli kuultava 12 kuntoutuksen ja psykoterapian asiantuntijaa. Helsingin kaupunki antoi kirjallisen lausunnon. Valiokuntien keskustelut ovat salaisia, pöytäkirjat ja mietinnöt julkisia.
Eduskunnassa kukaan ei näytä havainneen tai ainakaan muuttaneen havaintojaan sanalliseksi ilmaisuksi, että Kelan kuntoutusrahat kokonaisuudessaan ovat budjettikehyksen sisällä eli Kelan on pidettävä huoli siitä, että kokonaispotti (ammatillinen kuntoutus, vaikeavammaisten lääkinnällinen kuntoutus, kuntoutusraha, harkinnanvarainen kuntoutus ja nyt siis ”kuntoutuspsykoterapia”, kaikki yhdessä) ei kasva. Tästä kokonaismenonäkökulmasta pidän kuntoutuspsykoterapian lakisääteistämistä haitallisena ”osaoptimointina”: enintään vakiona pysyvästä kakusta annetaan yhdelle toiminnalle noin kaksi kertaa enemmän kuin tähän asti. Muiden toimintojen on vastaavasti supistuttava, ja mistä muualta sen nopeimmin saa kuin harkinnanvaraisesta rahasta.
Kelassa on laskelmoitu että harkinnanvaraista syötävää riittää 10 vuotta, kunnes ollaan tilanteessa, jossa eduskunnan ei enää tarvitse päättää mitään harkinnanvaraisesta rahasta, kun laki määrää sen suuruudeksi 4 prosenttia vakuutettujen sairausvakuutusmaksuista. Voi olla että vakuutettujen sairausvakuutusmaksua yleisen hyvinvointipolitiikan viimeaikaisen kehityksen mukaisesti korotetaan.
Kuntoutuspsykoterapian saaminen aiempaa vankempaan asemaan Kelan kuntoutuspäätösten teossa on ollut hyvin monen vuoden mittainen hanke. Useina vuosina Kelan kuntoutusosastolla, -linjalla tai –ryhmässä on laskeskeltu kesälomilta palattua, että harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahat – tai toimintasuunnitelmassa psykoterapialle varatut rahat – eivät näytä riittävän, jos päätöksiä tehdään vielä loppuvuodesta. Tietenkään tosiasialliset menot eivät ehdi syyskuusta joulukuuhun kasvaa kovinkaan suuriksi, kun tehdään vuoden tai kahden mittainen terapiapäätös, mutta yhtä selvää lienee ollut, että tehtyjä päätöksiä ei oikein voi perua eikä ongelmaa voi siirtää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Kelassa alettiin toivoa, että psykoterapia, jota muuten on kustannettu kuntoutuksen alusta lähtien, siirrettäisiin harkinnanvaraiselta puolelta ”lakisääteiselle” puolelle, tavallaan tiettyjen ehtojen mukaan kansalaisen ”subjektiivisen oikeuden” piiriin. Vähän tunnettua on, että lääkärin antama psykoterapian on ollut sairausvakuutuskorvaukseen oikeuttavaa hoitoa. Ensi vuonna se loppuu. Sieltä ei kovin paljon siirry kuntoutuspsykoterapian puolelle.
Helsingin sanomat nosti kuntoutuspsykoterapian ykköspääkirjoitukseksi heinäkuun 7. päivänä absurdilla otsikolla ”Kuntoutusterapia kaikkien saataville”. Tästä sanankäytöstä voi olla se hyvä puoli, että enää ei pidetä kuntoutusta pelkästään fysioterapiana, mutta samalla supistetaan sinänsä kummallisen käsitteen ”kuntoutusterapia” sisältöä. Asiallisesti pääkirjoitus (Hesarin tapaan nimettömän kirjoittajan tekstiä) myötäilee sosiaali- ja terveyslautakuntaa muutamine ongelmakohtineen: pienituloisten ja syrjäseudun asukkaiden saantiongelmat, nuorten ja aikuisten ehkä perusteltu taloudellinen eriarvoisuus nuorille kuitenkin jäävää 1600 euron vuotuista omavastuuta kauhistellen. Kun kirjoitus suhtautuu epäillen kunnan haluun maksaa erotusta toimeentulotukena, itse terapeuttien siirtymisestä (tai sen estämisestä) vastuu lankeaa kunnalle. Ylipäätään kunnan ja Kelan kuntoutusvastuun todennäköistä painopistemuutosta ei uskalleta arvioida, sen ”seuraamista” vain edellytetään.
Kaksi viikkoa myöhemmin (HS 21.7.2010) lehti kirjoitti Kotimaa-osastossa kahdella otsikolla, Psykoterapian suosio kasvaa ja ”Ilman terapiaa opiskelu olisi jäänyt” tavanomaiset jutut. Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajan ominaisuudessa psykologi, filosofian tohtori ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri viittasi psykoterapian tarjontalähtöisyyteen. Jutun kainalossa oleva tilasto kertoi, että Kelan psykoterapia on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Oma ennustukseni on, että nyt se kaksinkertaistuu viidessä vuodessa.
Poliittisesti ratkaisevaa tässä muutoksessa oli se, että Matti Vanhasen II hallitus otti hankkeen ohjelmaansa (Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009: ”Siirretään Kansaneläkelaitoksen harkinnanvaraisena kuntoutuksena korvattava psykoterapia järjestämisvelvollisuuden piiriin”.) SATA-komitea sisällytti tavoitteen mietintöönsä, joten rahoitus on kolmikantaisesti varmistettu. Kela on ollut vahvasti ajatuksen takana.
Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan enemmistö hyväksyi lakiesityksen sellaisenaan todeten kuitenkin, että ”hakijamäärän kasvua ja lisärahoituksen tarvetta on vaikea arvioida”. Hallituksen esityksessä arvioidaan kuntoutuspsykoterapian kysynnän kehitystä ja siitä aiheutuvaa hyvin kapeasti. Yleisesti tiedetään, että psykoterapia on hyvin tarjontapainotteinen palvelu. Tällä hetkellä palveluja antavilta psykoterapeuteilta olisi helposti saanut tietää, aikovatko he muuttaa työtapojaan tai asiakaskoostumustaan, kun Kelan kuntoutuspsykoterapiasta tulee vuosikymmeniksi hyvin varmasti ennustettavissa oleva lakisääteinen palvelu. Lainvalmistelijoille saattaa riittää hurskas toivomus, että julkinen terveydenhuolto, jolla on ensisijainen vastuu mielenterveystyöstä ja psykoterapiasta huolehtikoon palvelujen tarjonnasta ja yliopistot alan koulutuksesta jne. Kuntien pitäisi tavalla tai toisella kehittää omaa toimintaansa niin, että psykoterapeutit pysyisivät heidän työntekijöinään tai ostopalvelujen tuottajina.
Lähinnä huumorin piikkiin menee lain edellytys, että ”kuntoutuspsykoterapian korvaaminen edellyttää, että vakuutettu on mielenterveyden häiriön toteamisen jälkeen ollut vähintään kolme kuukautta asianmukaisessa hoidossa. Asianmukaisella hoidolla tarkoitetaan terveydenhuollon yksikössä annettua hyvän hoitokäytännön mukaista hoitoa, johon sisältyy tarpeellinen lääketieteellinen, psykiatrinen ja psykoterapeuttinen tutkimus ja hoito.” Jos ja kun Kelan kuntoutuspsykoterapia merkitsee kahdesti viikossa tapahtuvaa terapiaa, kuinkahan monta kertaa tuon kolmen kuukauden aikana kuntasektori keskimäärin tarjoaa (tai ostaa) ”vakuutetulle” psykoterapiaa? Kerran tai kaksi? Vai ei yhtään? Tuskin Kela voi kiistää hoidosta vastaavan psykiatrin lausuntoa Kelaterapian tarpeesta, kuntoutuspsykoterapian käynnistymisprosessi säilyy entisellään.
YTHS:n psykoterapian tulevaisuutta ei ennakoida riittävästi, vaan hallituksen esityksessä kerrotaan yksikantaan millainen systeemi on nyt. On vaikea nähdä, miksi opiskelukyvyn tukeminen Kelan kuntoutuspsykoterapialla ei muodostuisi tulevaksi käytännöksi, onhan YTHS:n taustalla Kela. Odottamassa on myös YTHS-mallin laajeneminen ammattikorkeakouluihin ja jopa kaikkiin ammatillisiin oppilaitoksiin.
Kelan kuntoutuspsykoterapiasta annetaan syksyllä valtioneuvoston asetus, jossa täsmennetään – mutta ei supisteta – Kelan kuntoutuslain kuntoutuspsykoterapiaa koskevia kohtia, mahdollisesti omavastuita, valintakriteerejä ja muita valiokunnassa esitettyjä näkökohtia.
Asetuksessa ei ehkä vaadita, että Kela kilpailuttaisi psykoterapeutit, mutta johdonmukaisuuden nimessä (myös vaikeavammaisten lääkinnällistä kuntoutusta antavat fysioterapeutit kilpailutetaan) Kelan pitäisi tällainen hankinta- ja kilpailutuskierros käydä.
Kelan tekemään kuntoutuspsykoterapiapäätökseen voi hakea muutosta, koska uusi etuus sisältyy samaan pykälään muiden järjestämisvastuisten palvelujen kanssa. Tällaisella oikeusturvalla on vain yleisestävä vaikutus, sillä päätösten viipyminen on erittäin haitallista kuntoutumisen kannalta. Suuri puute on se, että valitusasteessa ei käsitellä Kelan kuntoutuspsykoterapiaa edeltävää kunnallisen terveydenhuollon osuutta ja sen asianmukaisuutta.
Monissa viime aikoina annetuissa laeissa on päinvastaisista puheista huolimatta ollut se henki, että muutos on tekninen ja sanaston modernisointia, ja että laajempaan periaatekeskusteluun ei ole aikaa eikä syytä. Kuntoutuspsykoterapiaa koskevan muutoksenkin kohdalla jää vaikutelma, että varmistetaan yhden palvelun rahoituspohja niin, ettei Kelalle tule joka syksy huonoa mainosta. Siksi esimerkiksi yli kymmenen vuoden mittaista Psykoterapia-projektia ja sen kansanvälistä mainetta saavuttaneita tuloksia ei oteta huomioon muutoksen yhteydessä. On unohdettu, että tuota korkeimmat kokeellisen tutkimuksen periaatteet omaavaa hanketta aikanaan perusteltiin sillä, että Kela käyttää niin paljon julkista rahaa psykoterapiaan.
Koska uskon että Kelan kuntoutuspsykoterapian kustannusten kasvu ei suinkaan tasaannu kahdessa vuodessa eikä jää sille tasolle, jota ennakoidaan, mitä pitäisi tehdä, etteivät kaikki harkinnanvaraisen kuntoutuksen palvelut (ASLAK, sopeutumisvalmennus- ja kuntoutuskurssit) näivety? Harkinnanvaraisen määrärahan taso pitäisi säilyttää vähintään nykyisellä reaalitasolla; tämä kertavähennys (vuoden 2011 tasossa) on tietenkin asiallista tehdä.
Niin, ja Kelan kuntoutuksen vuositilasto muuttuu, kun perinteinen kolmijako
• vajaakunt. ammatillinen kuntoutus,
• vaikeavamm. lääkinnällinen kuntoutus,
• harkinnanvarainen kuntoutus saa uuden pääluokan, jossa on vain yksi toimenpide
• kuntoutuspsykoterapia.
Nimimerkki Ajatuksia kuntoutuksesta
Tilaa:
Kommentit (Atom)
